Kurt Vonnegut: Äiti Yö (1961) arvostelu – Ihan hyvää Vonnegutia

Näin Kurt Vonnegut kuvaa Äiti yö -romaanin teemoja johdannossa:

Tämä on ainoa juttuni jonka opetuksesta olen perillä. Mielestäni oppi ei ole järin ihmeellinen, satunpahan vain tietämään mikä se on: Ihminen on se miksi tekeytyy ja niinpä on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy.

— — Tarkemmin ajateltuna tässä tarinassa on toinenkin selvä opetus: Kuoltuasi olet kuollut.

Ja vielä yksi opetus juolahtaa mieleeni: Lemmiskele aina kun voit. Se tekee hyvää.

Kaksi viimeistä teemaa ovat luultavasti läsnä Vonnegutin jokaisessa romaanissa. Sanon ”luultavasti”, koska en ole lukenut aivan kaikkia, ja niiden, jotka olen lukenut, sisällöstä muistan säälittävän vähän.

Äiti yö kertoo Howard W. Campbell Jr. -nimisestä amerikkalaismiehestä ja kirjailijanraakileesta, joka tuotti toisen maailmansodan aikana Saksassa amerikkalaisille suunnattua kansallissosialistista propagandaa. Tosiasiassa Campbell ei kuitenkaan ollut vakaumuksellinen natsi, vaikka hänen saksalaiset kollegansa, ystävänsä ja vaimonsa näin luulivat; hän toimi koko propagandauransa ajan Yhdysvaltojen agenttina ja hän välitti propagandalähetyksissään Amerikkaan koodattuja viestejä.

Todellinen isänmaanystävä, siis? Ei sentään. Campbell ei ole sen enempää natsi kuin amerikkalainen patriootti: hän ei ole mitään. Hän ei välitä politiikasta. Hän on eräänlainen poliittinen ei-kenenkään maa – musta aukko, joka on kyllästetty valtioiden ja ideologioiden välisillä ristiriidoilla ja joka on tullut täysin turraksi sille, mitä hänen ympärillään olevat ihmiset esittävät olevansa.

Campbell kertoo omaa tarinaansa vuodesta 1961 käsin. Hän on joutunut israelilaiseen vankilaan ja odottaa tuomiotaan. Campbellin asema on vaikea, sillä hänellä ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, että hänet on sodan aikana värvätty Yhdysvaltojen palvelukseen. Toisaalta hän ei välitä – hän tahtoo tulla tuomituksi. Vuoteen 1961 mennessä hän on jo useampaan otteeseen menettänyt kaiken, mikä on tehnyt hänen elämästään mielekästä.

Mielestäni Vonnegut huijaa teoksen esipuheessa: mikään romaanissa ei nähdäkseni todista sen puolesta, että ihminen olisi sitä, miksi tekeytyy. Pikemminkin kaikki romaanin karnevalistisen oudot hahmot puhuvat sen puolesta, että ihminen on mitä on huolimatta siitä, miksi he yrittävät tekeytyä – jos he edes yrittävät. Monet eivät yritä, vaan ovat omia omituisia itsejään huolimatta siitä, että heijastellessaan sisimpäänsä he saavat osakseen melko epämiellyttävää kohtelua.

Ja ennen kaikkea: vaikka Campbell tekeytyy natsiksi, hän nimenomaan ei ole natsi. Muut ihmiset kyllä suhtautuvat häneen kuin natsiin. Ehkäpä juuri tämä on Vonnegutin pointti: että oikeastaan tärkeintä on se, kuinka muut ihmiset ymmärtävät meidän olemisemme, koska se on ainoa todistus meidän olemisemme luonteesta. Jos esität natsia, olet ulkomaailmalle natsi ja sellaisena sinua myös kohdellaan.

Äiti yö on tyyliltään ehtaa Vonnegutia. Se on täynnä todellisuuden mutanttihahmoja, epätodellisen kummallisia ihmisolentoja, jotka kompuroivat eteenpäin mahdottoman omituisissa tilanteissa. Ei sille mitään voi – Vonnegutia lukiessani en voi olla nauramatta ääneen. Tätä teosta ja Sähköpianoa lukiessani oivalsin, miten vahvasti Vonnegut on vaikuttanut omaan huumorintajuuni ja tapaani puhua – huomaan tekeväni puheessani samanlaisia koomisia äkkikäännöksiä kuin Vonnegut teksteissään, en vain yhtä taitavasti.

Toisaalta romaani kuitenkin oli minulle hienoinen pettymys. Lukemieni kritiikkien perusteella odotin mestariteosta, Vonnegutin kirjoitusten huippua. Sitä Äiti yö ei ole. Se on ihan hyvää Vonnegutia, ei enempää eikä vähempää. Romaanissa harmittaa se, ettei päähenkilö Campbellilla ole tahdon suuntaa. Tässä mielessä hän on äärettömän tylsä hahmo – häntä yksinkertaisesti pallotellaan sinne tänne. Mutta missä Vonnegutin romaanissa olisi voimakastahtoinen päähenkilö? Äkkiseltään yhtäkään ei tule mieleen (saattaa johtua siitä, etten muista Vonnegutin romaaneista juuri mitään, vaikka olen lukenut niitä vinon pinon). Ehkäpä Kissan kehdon Newton Hoenikker? Ehkäpä ei sittenkään.

Kurt Vonnegut: Äiti yö (Mother Night, 1961, suom. 1977)
Lukuhaasterasti: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Z. Topelius: Morsian ja muita kauhunovelleja (2013) arvostelu

morsian topelius
Morsian ja muita kauhunovelleja (2013)

Topelius ja kauhuromantiikka – mikä ihana yhdistelmä! Morsian ja muita kauhunovelleja kätkee kansiensa väliin neljä Topeliuksen novellia, joista kukin voidaan laskea kauhu- tai vähintään jännitysgenreen. Kertomusten taso vaihtelee paljon.

Oma suosikkini novelleista on kokoelman avaava Yöstä aamuun, jossa nuori pastori saapuu hoitamaan kirkkoherran virkaa pieneen pitäjään ja alkaa selvittää edeltäjänsä hämäräperäistä kuolemaa. Kertomuksessa on elementtejä sekä kummituskertomuksesta että detektiivitarinasta. Mukana on myös runsas annos nykyaikaisen psykologian alaan kuuluvia ilmiöitä. Pidän novellissa erityisesti siitä, kuinka lukijaa johdatetaan harhaan – ehkäpä Topeliuksella olisi ollut dekkarigenrelle enemmänkin annettavaa?

Kokoelman toinen tarina, Susi, on yksioikoinen ja turhankin simppeli tarina yliuteliaasta apupapista ja samassa pihapiirissä asuvasta oudosta miehestä, jota nimitetään Sudeksi. Kuten Yöstä aamuun -kertomuksessa, myös Sudessa nuori pappi estää vääryyttä tapahtumasta ja pelastaa päivän. Pakko myöntää, että Topelius saattaa hieman toistaa itseään. Sudella on kuitenkin ansionsa: novellin lopussa Topelius luonnostelee hienon väläyksen rikollisesta, murtuneesta mielestä.

Teoksen niminovelli Morsian on ehkäpä kaikkein puhdasverisintä kauhuromantiikkaa: löytyy raunioita, koskematonta luontoa, lukittuja kellareita, sukutragedioita, kätkettyjä luurankoja ja tuhoon tuomittua rakkautta. Kuten Yöstä aamuun -novellissa, myös Morsiamessa tapahtumiin liittyy kohtalokas ja vaarallinen, mieleltään järkkynyt nainen. Mietin, pitäisikö tästä pahoittaa mielensä. Ehkä pitäisi olla iloinen, ettei Topelius kirjoittanut enempää kauhunovelleja – vielä muutama skitsopäissään väkivaltaiseksi äityvä nainen lisää, niin olisin nakannut koko novellikokoelman suoraan Pyhäjärven uumeniin.

Kokoelman päättävä Vänrikkivainaan tohvelit on juuri sellainen novelli, jollaista nimi antaa odottaa: leppoisa, verkkainen eikä pelottava edes nimeksi. Tarina kertoo vuosia aiemmin kuolleen vänrikin perinnöstä ja tohveleista, jotka tuntuvat kopistelevan vänrikin vanhassa kamarissa. Novellissa on yksi veikeä nuorten miesten juominkeja kuvaava kohtaus, mutta siihenpä tämän kertomuksen ansiot pitkälti jäävät.

Ajatuksena Topelius – suomalaisen kirjallisuuskaanonin kaunosieluisin kansallisromantikko ja yksi suosikkikirjailijoistani – ja kauhuromantiikka kuulostavat hyvältä yhdistelmältä. Käytännössä tämä ei kuitenkaan toimi. Harmi. Ehkäpä Topeliuksen maailmankuva oli yksinkertaisesti liian kuulas ja viaton kauhuromantiikalle.

Z. Topelius: Morsian ja muita kauhunovelleja (2013)
Lukuhaasterasti: 25. Novellikokoelma.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

S. Albert Kivinen: Merkilliset kirjoitukset (1990) arvostelu

merkilliset kirjoitukset
Merkilliset kirjoitukset (1990)

S. Albert Kivisen Merkilliset kirjoitukset -kokoelman (1990) novellit tuovat H.P. Lovecraftin Cthulhu-mytologian suomalaisiin maisemiin. Luin teoksen novellit ensimmäistä kertaa jo ala-asteikäisenä. Kaikki Lovecraftin omat teokset ja moni muu kauhuklassikko oli varastettu pienen lähikirjastomme hyllystä. Merkilliset kirjoitukset oli kuitenkin säilynyt – kenties siksi, että se oli erikoisen sisältönsä vuoksi luokiteltu esseisiin eikä kaunokirjallisuuteen. Sinänsä hassua, sillä yli puolet teoksen sivumäärästä kuluu novellien parissa – esseiksi luokiteltavien juttujen osuus on paljon suppeampi.

Kiitos Lovecraftit kirjastosta pihistelleiden pitkäkyntisten, Kivisen novellit olivat luultavasti ensimmäinen kosketukseni Cthulhu-mytologiaan ja ns. kosmisen kauhun lajityyppiin. Kivisen kauhukertomukset eivät ole yhtään hullumpia. Näissä tarinoissa keskeiset henkilöt seikkailevat muun muassa Salossa, Helsingissä, Turussa ja Ikaalisissa Pirkanmaalla.

Tuulta tallova itikka on pieni ja näppärä novelli pariskunnasta, joka lähtee kesänviettoon aurinkoiseen Hämeeseen. Pariskunnan vuokraaman vanhan kansakoulun tienoilla alkaa kuitenkin esiintyä outoja, pelottavia ilmiöitä, jotka vaikuttavat yliluonnollisilta. Lopulta pahaenteinen tunnelma leimaa koko aluetta. Novelli on yksinkertainen ja kömpelöhkö, mutta omalla erikoisella tavallaan pelottava ja komea aloitus tekstikokoelmalle.

Keskiyön mato Ikaalisissa on suosikkini teoksen novelleista. Se kertoo Ikaalisten Ruutinkarin oudoista tapahtumista. (Ruutinkari on todellinen Kyrösjärven saari, mutta novellin kuvaamat tapahtumat – toivottavasti – eivät.) Ikaalisiin muuttanut nuorukainen kiinnostuu Ikaalisissa tunnetun, jo edesmenneen maisteri Rolfwénin touhuista ja kohtalosta. Yhdessä yliopistotutkija Bladhin kanssa hän löytää Ruutinkarilta jotakin vaarallista ja kätkettyä. Novellin näppärintä sisältöä ovat veikeät, vanhat kansanrunot, joissa Cthulhu esiintyy Kutunluuna ja Tsatshoggua Satakuuana.

Cthulhun suojatti on monipolvisuudessaan jopa hieman puuduttava. Nuori ekonomi perii Viljo-enonsa, joka on muuttanut vanhoilla päivillään Ikaalisiin. Enon jäämistöstä löytyy eriskummallisia kirjoja ja muuta roinaa, mikä saa ekonomin päättelemään, että eno on ennen kuolemaansa joko tullut hulluksi tai sekaantunut johonkin omituiseen kulttiin. Pian ekonomi huomaakin olevansa keskellä lovecraftilaisia kauhuja. Tässä novellissa pilkahtelee myös Kiviselle ominainen huumori – ekonomi kohtaa muun muassa ghoulin, joka on oppinut puhumaan hieman suomea ja tervehtii reippaasti ekonomia: ”Terve terve”.

Miekka Hevoselle eli Pyhän Hippolytoksen järjestö on jatko-osa Keskiyön madolle: siinä esiintyvät samat hahmot ja tapahtumapaikat. Tyyli ja aiheet ovat kuitenkin hieman erilaisia. Tällä kertaa nimetön minäkertoja ja Bladh selvittelevät oudon salatieteellisen järjestön toimintaa ja tarot-pakkaa muistuttavien korttien symboliikkaa. Novellin alkuosa tuo mieleen Umberto Econ Foucaultin heilurin ja jopa Da Vinci -koodin (jota en muuten ole lukenut – uskon ymmärtäväni elokuvan perusteella tarpeeksi tehdäkseni tämän vertauksen). Loppu on kuitenkin silkkaa Lovecraftia ja kosmista hirveyttä.

Kauhunovellisikermän päättävä Puhu pukille kertoo nuorukaisnelikosta, joka onnistuu spiritistisessä kokeilussa saamaan Shub-Niggurathin kirouksen niskaansa. Eihän siinä hyvin käy. Myös virkavalta ja aiemmista novelleista tuttu yliopistomies Bladh sekaantuvat tutkimuksiin. Tässä novellissa kohdataan myös yllättävää väkivaltaa, jollaista muissa Kivisen novelleissa ei esiinny. Novelli lukeutuu kokoelman parhaisiin.

Kauhunovellien lisäksi niteessä on pari alkemistiseen kuvastoon keskittyvää novellia: Töölön mysteeri ja Matka vanhan viisaan miehen luo. Erityisesti jälkimmäinen tuo vahvasti mieleen Rosenkreutzin Hermeettisen romanssin. En saanut näistä hirvittävän paljon irti, enkä ole varma, oliko kyse lähinnä alkemistisen tematiikan parodiasta vai jostain vakavammasta.

Novellien lisäksi teos sitältää lyhyen Lovecraft-elämäkerran, tutkielman levitoivista pöydistä ja filosofisia esseitä. Lovecraft-elämäkerta on kiinnostava – opin siitä muun muassa, että Lovecraftilla oli kissa musta nimeltään Nigger-Man. Pöytätanssitekstin ja esseet jaksoin lukea tuskin kursorisesti – ne eivät yksinkertaisesti kiinnittäneet minun mieltäni.

Suosittelen lämpimästi kaikkia Lovecraftin ja Robert W. Chambersin tuotannon ystäviä tutustumaan S. Albert Kivisen novelleihin.

S. Albert Kivinen: Merkilliset kirjoitukset (1990)
Lukuhaasterasti: 16. Kirjassa luetaan kirjaa.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Suuri noitakirja (1991) arvostelu

suuri noitakirja
Suuri noitakirja (1991)

Suuri noitakirja on minulle eräänlainen Noidan käsikirjan sisarteos. Siinä missä Noidan käsikirja oli sopivasti jännää luettavaa ala-asteen ensimmäisiä luokkia käyvälle, tarjosi Suuri noitakirja kiinnostavia tarinoita vähän vanhemmalle lukijalle. Luin Suuren noitakirjan noin 11-vuotiaana, ja tuolloin teos tuntui – ainakin Noidan käsikirjaan verrattuna – huiman pelottavalta. Nyt lähes 20 vuotta myöhemmin sen teho ei ole aivan yhtä suuri.

Suuri noitakirja sisältää 17 noita-aiheista kauhunovellia. Kaikki kertomukset näyttävät silmämääräisen arvion perusteella olevan peräisin yhdysvaltalaiskirjoittajien kynistä. Ainoat minulle ennalta tutut nimet teoksen sisällysluettelossa ovat Stephen King, Nathaniel Hawthorne ja Robert Bloch, jotka ovat valtavirrassakin hyvin tunnettuja kirjailijoita. Muut teoksen novellistit taitavat edustaa marginaalisempia kauhukirjailijoita tai niitä kirjoittajia, jotka ovat hankkineet kannuksensa muissa lajityypeissä ja tehneet kauhun saralla vain satunnaisia kokeiluja.

Ensimmäiseltä lukukerralta mieleeni oli painunut ennen kaikkea kaksi novellia: Stephen Kingin Mummi ja Shamus Fraserin Marjakuusi.

Mummi kertoo 11-vuotiaasta Georgesta, joka jää iltapäivän ajaksi yksin kotiin seniilin mumminsa kanssa. Mummi on aina ollut Georgelle pelottava ja vastenmielinen hahmo, ja vanhuudenhöperyys tehnyt mummista entistäkin karmivamman. George toivookin, että mummi nukkuisi koko iltapäivän ajan, jotta hän ei joutuisi tuomaan mummille juotavaa tai toimittamaan muita mummin käskyjä. Valitettavasti iltapäivä ei etene Georgen toivomalla tavalla. – Novelli on kirjoitettu kohtausmaiseen tapaan: se etenee tuskallisen verkkaisesti, aivan samalla tavalla kuin Georgen iltapäivä. Sen voima syntyy ennen kaikkea odotuksesta: jotain pahaa tapahtuu, mutta mitä ja milloin? Vaikka novelli tapahtumaympäristö on Kingin teoksille ominaiseen tapaan arkinen ja ”tylsä”, kuplii sen pinnan alta elementtejä, jotka yhdistävät Mummin suoraan Cthulhu-mytologiaan. En muista törmänneeni näin suoriin Lovecraft-viittauksiin missään muussa Kingin kirjoituksessa.

Shamus Fraserin Marjakuusi kertoo yksinäisestä ja syrjäisestä mökistä, jonne tarinan kertoja Martin muuttaa työkomennuksensa vuoksi. Martinin tehtävä on tutkia, voisiko mökin lähistöllä sijaitsevan laakson muuttaa tekojärveksi. Pian Martin huomaa, että mökin ympäristössä tapahtuu jotakin omituista. Mökin seinistä ja katolta alkaa kuulua öisin omituista kolinaa ja kolketta, aivan kuin joku tai jokin pyrkisi sisään Martinin mökkiin. Ilmiöillä vaikuttaa olevan yhteys lähistöllä kasvavaan marjakuuseen. – Martinin yksinäiset kauhunhetket mökissä on kuvattu tavattoman elävästi. Marjakuusi on outo, mutta vaikuttava tarina. Tänäkin päivänä pidän sitä yhtenä kokoelman pelottavimmista novelleista.

Mummin ja Marjakuusen lisäksi pidin erityisen paljon Marjore Brownin Yksi jäi jäljelle -novellista, jossa nuori ylioppilas Rudolph turvautuu magiaan etsiessään itselleen menestystä. Hän hankkii käsiinsä ikivanhan grimoiren ja onnistuu sen ohjeilla saavuttamaan haluamansa. Magian avulla hankitulla menestyksellä on kuitenkin kallis hinta, eikä Rudolph lopulta pysty nauttimaan saavutuksistaan. Tarinan peruskaava, jonka voi tiivistää sanoihin ”ahneella on paskainen loppu”, on jo monista kertomuksista tuttu. Brown onnistuu kuitenkin elävöittämään tarinan omaperäisellä ja kiinnostavalla tavalla.

Suuri noitakirja oli minulle tällä kertaa hienoinen pettymys. Näin käy usein kirjoille, jotka ovat lapsuudessa tai nuoruudessa tehneet syvän vaikutuksen. Hassua kyllä, yllätyin kirjan myös positiivisesti teoksen sisällön suhteen: kyseessä ei ollutkaan viihteellisistä kauhunovelleista kasattu kioskihalpispokkari (kuten muistelin), vaan valikoima pätevien ja ilmaisuvoimaisten kirjailijoiden tekemiä tarinoita.

Olen kuluneen parin vuoden aikana kahlannut läpi useita teoksia, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen lapsena tai nuorena: Noidan käsikirjaDrowin tytär, Syyshämärän lohikäärmeet, Peukku katsoo yötä, Mustan myllyn mestari – ja viimeisimpänä Suuri noitakirja. Mieleeni tulee vielä yksi teos, jonka voisin nostalgiankaipuussani lukaista: S. Albert Kivisen Merkilliset kirjoitukset, jonka kauhunovelleissa Cthulhu-mytologia tuodaan suoraan Suomen maankamaralle. Taisin lukea Kivisen novelleja jo ennen kuin sain käsiini ihka-aitoa Lovecraftia (jonka kaikki kirjat oli ilmeisesti varastettu kotikuntani pikkukirjastosta), ja siksi Kivisellä on ollut vahva vaikutus käsitykseeni siitä, mitä Cthulhu-mytologia oikeastaan on. Ehkäpä uskallan lukaista tämänkin teoksen uudelleen.

Suuri noitakirja (Tales of Witchcraft, 1991, suom. 1994)
Lukuhaasterasti: 6. Kirjassa on monta kertojaa.
Mistä peräisin: Kirjastosta.