See you in the darkness.

– Gary Gilmore (1976)

Norman Mailerin Pyövelin laulu on yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista. Romaani ja siitä adaptoitu The Executioner’s Song -elokuva (Yhdysvallat 1982) perustuvat tositarinaan. Teosten keskiössä heiluu Gary Gilmore (Tommy Lee Jones), 35-vuotias elämäntaparikollinen, joka on viettänyt yli puolet aikuiselämästään telkien takana. Tositapahtumat, joiden seurauksena Gilmore nousi koko läntisen maailman tietoisuuteen, alkoivat huhtikuussa 1976, kun Gilmore päästettiin pitkän vankilareissun päätteeksi ehdonalaiseen. Vankilavuodet ovat muuttaneet Gilmorea ratkaisevasti: hän käyttäytyy ruokottomasti, varastelee ja on töykeä. Lounaspöydässä hän ahmii ruokansa, koska on tottunut vankilassa siihen, että ruoka on pistettävä posteen parissa minuutissa – muuten se jää syömättä.

Gary löytää kuitenkin rinnalleen oikean enkelin: 19-vuotiaan Nicole Bakerin (Christine Lahti), jolla on nuoresta iästään huolimatta takanaan jo kolme avioliittoa ja hoidettavanaan kaksi lasta. Pari hullaantuu toisistaan. Aluksi kaikki sujuu hyvin, mutta pian Gary menettää malttinsa, alkaa purkaa henkistä taakkaansa väkivalloin ja on vähällä tuhota oman enkelinsä.

Pian rakkaudessa pettynyt Gilmore huomaa pian olevansa jälleen leivättömän pöydän ääressä. Hän saa kuolemantuomion, jonka oikeuslaitos on valmis muuttamaan elinkautiseksi. Gilmore kuitenkin kieltäytyy tarjouksesta. Toisin kuin muut ajan yhdysvaltalaiset kuolemaantuomitut, Gilmore vaatii, että hänen tuomionsa pannaan täytäntöön. Tämän vuoksi Gary Gilmore nousi hetkessä kansallisen ja lopulta myös kansainvälisen median mielenkiinnon kohteeksi.

Kun uutiset Gilmoren päätöksestä levisivät, alkoi hän saada tarjouksia tarinansa kirja- ja elokuvaoikeuksista. Näin hän tapasi Norman Mailerin, joka haastatteli Gilmorea pitkällisesti silloin, kun tämä odotti tuomionsa täytäntöönpanoa. Sekä Norman Mailer että elokuvan tuottanut ja ohjannut Lawrence Schiller olivat siis kiinteä osa Gilmoren viimeisiä elinkuukausia. Mailer päätti kuitenkin (minulle tuntemattomista syistä) olla kirjoittamatta itseään omaan kirjaansa, eikä häntä nähdä myöskään The Executioner’s Song -elokuvassa. Sen sijaan Lawrence Schiller esiintyy molemmissa. Paradoksaalisesti hän siis on itse hahmo elokuvassa, jonka hän on tuottanut ja ohjannut. The Executioner’s Song kertoo paitsi kuolemaantuomitusta Gary Gilmoresta, myös omasta tuotantohistoriastaan.

Gilmoren elämän viimeiset vaiheet olivat täynnä puhetta rahasta ja siitä, kuinka hänen omaisuutensa jaetaan hänen kuolemansa jälkeen. Selvää oli, että Gilmoren päätös kuolla nosti hänen tarinansa arvoa. Jos Gilmore olisi viimeisinä viikkoinaan pyörtänyt päätöksensä ja pyytänyt tuomiotaan muutettavaksi vankeusrangaistukseksi, olisi hänen tarinansa arvo murentunut silmissä, sillä suuri yleisö olisi menettänyt mielenkiintonsa häneen. Tiedä häntä, mikä painoarvo tällä on ollut siinä, että Gilmore piti päänsä viimeiseen asti ja astui tammikuussa 1977 teloitusryhmän eteen.

Pyövelin laulu -romaani on minulle suuri ja kaunis mysteeri. En oikeastaan ole kiinnostunut siitä, mitä se yrittää meille maailmasta kertoa. Kaipa ajatuksena on ilmaista, että vankilasysteemi synnyttää hirviöitä lukitessaan ihmisiä vuosikausiksi laitoksiin, joissa ihmiset voivat enemmän tai vähemmän vapaasti pahoinpidellä, alistaa ja nöyryyttää toisiaan – ja päästämällä nämä ihmiset sitten vapaaksi yhteiskunnan keskelle. Viidakon lakeihin tottunut yksilö soveltaa näitä lakeja myös silloin, kun hän joutuu takaisin sivistyksen keskelle.

Tämä ei kuitenkaan ole tarinan koko idea. Gary Gilmoresta hahmottuu Mailerin tekstissä kärsimyksessään suorastaan jalo hahmo. Kirja tuo esiin myös Gilmoren julmuuden: hän kohtelee kiihtyessään muun muassa Nicolea väkivaltaisesti ja julmasti. Pyövelin laulu ei pyydä meitä lukijoina antamaan Gilmorelle anteeksi tai ihailemaan häntä. Sen sijaan se kehottaa meitä yrittämään ymmärtää edes jossakin määrin ihmistä, joka on rikkonut muita ihmisiä vastaan.

Jos oikein muistan, Pyövelin laulun suomenkielisellä käännöksellä oli mittaa tuhatkunta sivua. Sen vetovoima perustuu ennen kaikkea sen yksityiskohtaisuuteen ja itsepäiseen tahtoon tuoda ilmi kaikki Gilmoren elämänkokemuksen ymmärtämisen kannalta välttämätön materiaali. Ei siis ole yllätys, että The Executioner’s Song -elokuva jää jokseenkin vaisuksi teokseksi kirjan rinnalla. Elokuvan näyttelijäntyö on kyllä ensiluokkaista: Tommy Lee Jones ja Christine Lahti ovat erinomaisia valintoja traagisen pääparin näyttelijöiksi. Myös elokuvan näyttämöllepano on kaikessa vaatimattomuudessaan onnistunut.

Siinä missä Pyövelin laulu on loistava romaani, on The Executioner’s Song kuitenkin vain keskinkertainen elokuva.

*****

Olethan jo tykännyt Taikalyhdyn Facebook-sivusta?