Game of Thrones muuttuu kausi toisensa jälkeen komeammaksi. Seitsemännellä tuotantokaudella ylletään jo niin monitahoiseen ilmaisuun ja korkeisiin tuotantoarvoihin, että tekijät vaativat enemmän aikaa: ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen kevät ei merkinnytkään uuden GOT-kauden saapumista, vaan jaksoja päästiin katselemaan vasta heinäkuussa. En ihmettele – sen verran massiivisesta tuotannosta on jo kyse.

Spoiler alert: Seuraava teksti on kirjoitettu sillä oletuksella, että lukija on nähnyt Game of Thronesin tuotantokaudet 1–6. Teksti voi siis sisältää spoilereita kuudesta ensimmäisestä tuotantokaudesta. Jos nämä kaudet eivät ole vielä tuttuja, on parempi, että siirryt lukemaan niitä koskevia tekstejä (1. kausi, 2. kausi, 3. kausi, 4. kausi, 5. kausi, 6. kausi).

Game of Thrones on muuttunut vaivihkaa kuninkaiden noppapelistä kuningattarien johtamaksi maailmansodaksi. On Daenerys Targaryen, joka on viimein päässyt sinne, minne hän on matkannut koko sarjan ajan: Westerosiin. On Sansa Stark, joka on selvinnyt mitä hirvittävimmistä koettelemuksista Talvivaaran ladyksi ja hallitsijaksi. Ja sitten on tietenkin Cersei, hullu narsistikuningatar, jonka tuskallista kuolemaa me kaikki odotamme kuin maanantaiaamu kaukana häämöttävää perjantai-iltaa.

Seitsemäs on kausi ennen kaikkea Daenerysin juhlaa. Hän pääsee vihdoin suoran toiminnan keskelle ja usuttaa lohikäärmeensä taisteluun. Valitettavasti Daenerys alkaa kauden mittaan osoittaa merkkejä siitä, ettei hän välttämättä olekaan sen kummoisempi halltisija kuin Cersei. Toisin kuin aiemmin, hän ei enää tarjoa taistelusta selvinneille vastapuolen sotilaille vaihtoehdoiksi vapautta tai palvelusta, vaan kuoleman tai palveluksen.

Cersein osalta kausi on hiljainen ja suorastaan tylsä. Kuninkaan satamassa kyllä tapahtuu, mutta paljon vähemmän kuin Dragonstonella tai Muurin tietämillä. Pettymys, sanon ma. Sarjan ongelmaksi muodostui jo varhaisessa vaiheessa se, että tarina pirstaloituu jatkuvasti yhä pienempiin ja pienempiin osasiin ympäri Westerosin mannerta. Vaivaiset seitsemän jaksoa pitkällä seitsemännellä tuotantokaudella tämä on pahempi ongelma kuin koskaan aiemmin. Tarinalinjoja on niin monia, ettei jokaisen seuraamiseen yksinkertaisesti riitä aikaa.

Game of Thrones on tunnettu säälimättömyydestään keskeisiä hahmoja kohtaan. Jo ensimmäisten tuotantokausien aikana saimme todistaa sellaisten hahmojen kuolemia, joiden uskoimme sinisilmäisesti sinnittelevän hengissä saagan loppuun asti. Seitsemäs tuotantokausi on tässä suhteessa suorastaan pettymys: saamme hyvästellä oikeastaan vain yhden keskeisen hahmon.

Raja liikuttavan mahtipontisuuden ja ylilyövän pateettisuuden välillä on hiuksenhieno. Seitsemännellä tuotantokaudella tekijöiden arviointikyky pettää ensimmäistä kertaa koko sarjan historiassa: kauden loppupuolella on taistelukohtaus, jossa CGI-lohikäärmeet, kumea musiikki ja Hollywood-tyyliä orjallisesti noudatteleva rytmitys sekoittuvat keskenään ällömakeaksi kiisseliksi. Onneksi tyylirikko tapahtuu vain kerran – toivoa sopii, että tämä ei tapahdu uudestaan.

Seitsemäs tuotantokausi on kauttaaltaan taattua Game of Thrones -laatua. Tässä mielessä sarja alkaa jopa käydä tylsäksi: se on niin tasalaatuinen, että positiivisesti on jo vaikea yllättyä. Lopulta olen kuitenkin helvetin iloinen, että tänä päivänä voidaan tehdä näin korkeiden tuotantoarvojen televisiodraamaa ilman, että laadusta tingitään sarjan edetessä.

Plussaa myös siitä, että Daenerysin loharit pääsevät tämän kauden mittaan vihdoin tehokäyttöön.

*****