Pentti Linkolan Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989) sulkee erään ympyrän: sen myötä olen lukenut kaikki Linkolan yksin kirjoittamista teksteistä koostetut, ympäristöfilosofiset teokset. Kun Linkolan tuotantoa tarkastellaan kokonaisuutena, on myönnettävä, että eri teokset eivät kovinkaan paljon tuo uutta toisiinsa nähden; kun on lukenut yhden Linkolan tekstikokoelman, on tavallaan lukenut ne kaikki. Painotuksissa, tekstin tyylissä ja aihevalinnoissa on toki eroja, mutta nuo erot ovat pieniä ja pinnallisia. Aiheet ovat pysyneet 70-luvulta lähtien samoina: Linkola käsittelee teoksessa toisensa jälkeen ympäristön tilaa ja tulevaisuutta, vääjäämättömänä lähestyvää ekokatastrofia, teollisen yhteiskunnan vahingollisuutta ja ihmisen roolia ekosysteemissä.

Kuten kaikki Linkolan teokset, on myös Johdatus 1990-luvun ajatteluun erittäin kauniisti kirjoitettu. Yksi syy sille, että olen jaksanut lukea Linkolan tekstejä nide toisensa jälkeen, on hänen kielessään: hän on erittäin taitava, havainnollinen ja huolellinen kirjoittaja. Toki hänen teksteissään on tiettyä paatoksellisuutta, jota moni nykylukija varmasti pitää koomisena ja yliampuvana, mutta mitä sitten? Ironiaansa ja kevytmielisyyteensä tukehtuvalla 2010-luvulla on suorastaan ilo törmätä välillä ilmaisuun, jossa asiat otetaan sydänjuuria myöten tosissaan. Se muistuttaa siitä, että maailma on vaikea paikka ja että elämä ja sen katoaminen haudanvakavia asioita.

Linkola asettaa itsensä rohkeasti alttiiksi ja avaa tunteitaan:

[Linja-auto] kierteli Rautavaaran suurta pitäjää, joka siihen aikaan mainittiin maamme köyhimmäksi kunnaksi, ja poimi laihansitkeitä metsätyömiehiä reppuineen, sahoineen ja kirveineen talottomista rämeisistä tienhaaroista. Erään maitolavan luona, jossa ei näkynyt ketään, kuljettaja pysäytti ja sammutti moottorin, ja poistui rahastajatytön kanssa neljännestunniksi pienelle suolle syömään hilloja, jotka ikkunan läpi helottivat punakeltaisena mattona. Silloin minä tunsin, että rakastan tätä maata, pohjattomasti ja pakahduttavasti. Silloinkin minä itkin, onnesta.

Kun Linkolasta puhutaan paheksuen otsikoissa ja kahvipöydissä, ei kukaan muista näitä rakkaudentunnustuksia suomalaiselle luonnolle. Koko Linkolan ajattelu tulee näiden kautta paljon helpommin ymmärrettäväksi. Hän ei vihaa teollistunutta yhteiskuntaa vihaamisen takia, vaan siksi, että nykyaikainen elämäntyyli on tuhoamassa jotakin sellaista, mikä on hänelle äärimmäisen rakasta.

Vaan suurin osa Linkolan tekstistä keskittyy kuitenkin maailman peilailuun negatiivisen kautta – ja siinä hän vasta taitava onkin. Eräs teoksen mieleenpainuvimmista kohdista kuuluu näin:

Ja kaikesta huolimatta toivon, kun vanhenen, rukoilen palavasti, että varjeltuisin loppuun asti kuolemansynniltä nimeltä suvaitsevaisuus. Että varjeltuisin ikinä rantautumasta tuolle suloiselle pumpulirannalle, jolla velttouden ja helppouden seireenit ihanasti laulavat. Että en koskaan lakkaisi tuomitsemasta vääriä ja vahingollisia asioita, vääriä ja vahingollisia ihmisiä.

Suvaitsevaisuutta keskeisenä arvona korostaessamme unohdamme usein, että maailmassa on myös asioita ja asenteita, jotka ovat todellakin vahingollisia ja vaarallisia. On oma kysymyksensä määritellä, mitkä näihin asioihin kuuluvat – tässä vaiheessa riittää, että myönnämme niitä olevan. Tuleeko meidän suvaita myös niitä? Tuleeko meidän suvaita asioita, jotka ovat ristiriidassa tärkeinä pitämiemme periaatteiden kanssa ja jopa uhkaavat arvokkaina pitämiämme asioiden olemassaoloa? Linkolan puheenvuoro on arvokas muistutus siitä, että väärien asioiden suvaitseminen on vahingoksi.

Kyseisessä sitaatissa tulee ainakin ilmaisun tasolla esille myös Linkolalle ominainen ehdottomuus ja jyrkkyys. Hämmentävintä ja järkyttävintä hänen jyrkkyydessään on täydellinen välinpitämättömyys ihmisen luontaiselle pyrkimykselle mukavuuteen ja kevyeen elämään. Tämä kulminoituu Linkolan ajattelussa vahvaksi epäluottamukseksi tavallista ihmistä kohtaan. Massojen valinnanvapaus johtaa luonnon ja lopulta myös ihmislajin tuhoon:

Jos olisin julistaja, huutaisin, että meidän on päästävä irt demokratiasta, sillä me emme saa kuolla sukupuuttoon. Jos olisin tarkkailija, toteaisin, että jos me saamme diktatuurin, millaisen hyvänsä, me saamme ainakin hiukan aikalisää.

Tunnistan, että juuri tämä piirre Linkolan ajattelussa on vaikuttanut omaan maailmankatsomukseeni valtavan paljon. Opin lukioikäisenä hänen kirjoistaan ajatuksen siitä, että massat eivät osaa tehdä valintoja, jotka ovat koko elonkehän parhaaksi. Siksi päätäntävaltaa ei tule suuren mittakaavan päätöksissä antaa massoille – ei edes siinä määrin kuin edustuksellisessa demokratiassa annetaan. Massa etsii omaa mukavuuttaan ja helppoa elämää itselleen ja kenties jälkeläisilleen; sen järki ja moraali eivät riitä huomioimaan oman välittömän elinpiirin ulkopuolisen maailman parasta. Tästä ajatuksesta en ole luopunut vieläkään, vaikka se kovin epätrendikäs onkin.

Toisaalta Linkola myös näkee, että mukavuudet ja yltäkylläisyys ovat ihmislajille pahaksi:

[K]aikki ihmisen perinnölliset ominaisuudet, käyttäytymiskaavat, lahjat, tarpeet ja reaktiot, on ohjelmoitu taisteluasemaan – taisteluun, ponnisteluun aineellisen elintason turvaamiseksi. Ihminen on ohjelmoitu puutteeseen, puute on hänen pohjimmainen perustarpeensa. — — [P]uutteessa ja ahdingossa ihminen on loistavimmillaan, ja silloin hänen elämänuskonsa ei murru. Väestötieteilijät tietävät, että sodan syttyessä itsemurhat loppuvat kuin naulan kantaan.

On selvää, että tällainen ajatus on harvan nykyihmisen mieleen. Toisaalta ympärillä vellova todellisuus viittaa siihen, että Linkola on myös tässä asiassa oikeassa. Ihminen todellakin on parhaimillaan silloin, kun hän joutuu ponnistelemaan ja kun häntä haastetaan. Ilman ulkoista painetta emme saavuta mitään. Ajatus (hyvästä) elämästä ikuisena kamppailuna on kieltämättä epämukava, ja sitä on monen nykyihmisen vaikea hyväksyä – myös minun. Se, että totuus on epämukava, ei kuitenkaan tee siitä yhtään vähemmän totta.

Johdatus 1990-luvun ajatteluun on takuuvarmaa perus-Linkolaa. Hän on katkerampi kuin uransa ensimmäisten teostensa tekstejä kirjoittaessaan, muttei kuitenkaan yhtä masentunut kuin viime vuosikymmenellä julkaistun Voisiko elämä voittaa -teoksen muotoutumisen aikaan. Olen tyytyväinen siihen, että teos tuli luettua, mutta omien Linkola-suosikkieni joukkoon tämä ei nouse.

Toivon, että Pentti jaksaisi julkaista vielä jotakin, sillä tosiaankin:

Meidän on pakko oppia tajuamaan, että elämän pahin vihollinen on liika elämä, liika ihmiselämä.

Pentti Linkola: Johdatus 1990-luvun ajatteluun (1989)
Lukuhaasterasti: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
Mistä peräisin: Omasta hyllystä, myyntiin.