
Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983) on David Cronenbergin ohjaama kauhuelokuva miehestä, joka saa auto-onnettomuuden seurauksena kyvyn nähdä tulevaan. Stephen Kingin romaaniin perustuva elokuva on melkoinen kummajainen Cronenbergin tuotannossa. Tarina on hyvin ”kingimäinen”: yliluonnollinen ja kammottava tuodaan suoraan uneliaan amerikkalaisen arjen keskelle. Ja kuten Kingin tarinoissa niin usein, myös The Dead Zonessa yliluonnollisuus ja muut kauhuelementit unohtuvat ja haipuvat katsojan mielessä eräänlaiseksi tapetiksi, jotka luovat näyttämön päähenkilön sisäiselle taistelulle.
Johnny Smith (Christopher Walken) opettaa high schoolissa englannin kieltä ja kirjallisuutta. Hänet tavataan elokuvassa ensimmäistä kertaa lukemassa ääneen Edgar Allan Poen Korppi-runoa uneliaille teineille. Johnny tapailee kollegaansa Sarahia ja suunnittelee kosivansa tätä. Palatessaan kotiin treffeiltä hän kuitenkin joutuu auto-onnettomuuteen ja vajoaa viideksi vuodeksi koomaan. Johnny menettää mielenrauhansa ja elämänsä rakkauden – aivan kuten Korppi-runon päähenkilö.

Kun Johnny herää, hän huomaa saaneensa selvänäköisyyden kyvyn. Ensin hän alkaa nähdä kohtauksia ympärillään olevien ihmisten menneisyydestä ja nykyisyydestä. Tieto Johnnyn poikkeuksellisista kyvyistä leviää nopeasti paikallisen sheriffin korviin, jolloin tämä tulee pyytämään Johnnyn apua murhaajan kiinniotossa.
Johnny huomaa, että hän voi käyttää kykyään hyvään. Selvänäköisyys on hänelle sekä lahja että taakka: sadat ihmiset pyytävät hänen apuaan, jota hän ei kuitenkaan voi tarjota kuin muutamille.

Ajan myötä Johnnyn kyky kehittyy ja terävöityy edelleen. Hän alkaa saada näkyjä tulevasta ja huomaa voivansa vaikuttaa näkemiinsä tapahtumakulkuihin. Näkymät tulevasta velvoittavat häntä toimimaan, jolloin vastuu hänen harteillaan on yhä raskaampi.
The Dead Zone on elokuva velvollisuudesta ja kunniasta. Kun Johnny pyrkii estämään näkyjensä onnettomuuksia, häntä pidetään hulluna. Hän onnistuu pelastamaan valinnoillaan ihmishenkiä, mutta jää vaille tunnustusta sankariteoistaan. Johnnyssa ruumiillistuu äärimmäinen epäitsekkyys: hän saa teoistaan palkaksi parhaimmillaan taskulämmintä kiitosta, pahimmillaan hullun leiman. Christopher Walkenin upea roolisuoritus tukee tarinaa.

The Dead Zone on siisti, huoliteltu ja tasapainoinen elokuva ja jälleen kerran vahva näyte Stephen Kingin tarinanpunontataidosta. Kauhuelokuvaksi se on hyvin kesy. Katsoin elokuvan joulun pyhinä isäni ja veljeni kanssa – tämä kertoo jotakin siitä, miten siloinen elokuva on kyseessä. The Dead Zonessa ei sinänsä ole mitään vikaa – henkilökohtaisesti vain kaipaan elokuvilta enemmän rosoa, mätää ja hiiltä.
*****
Multa neljä. Jotenkin maukas juttu.
Laitan tähän kommentin joka on mun blogin postaus. Kiinnostaa kuulla sun mielipide:
Sergio Leonen gangsterielokuvassa minua hämmentää ja häiritsee yksi mutta tärkeä asia. Sen jälkeen kun Niron näyttelemä Noodles on julmasti raiskannut Elizabeth McGovernin näyttelemän Deborahin, raiskaukseen ei vihjata enää silloinkaan kun Noodles tapaa tämän uudelleen vuosikymmenten kuluttua. Noodles on törkeän välinpitämätön teostaan ja Deborah ei haasta häntä mitenkään. Morriconen musiikki tukee romanttisnostalgista eetosta, joka on räikeästi ristiriidassa suhteessa siihen, mitä näiden kahden ihmisen välillä on tapahtunut. Noodles on patologinen paskapää, johon on mahdotonta samastua raiskauksen jälkeen. Hänen haahuiluansa on ärsyttävää seurata kun näkee, että tekijöiden mielestä siihen pitäisi eläytyä nostalgisoiden. Minusta tämä ristiriita on tahaton.
TykkääTykkää
Kiitos vinkkauksesta, käyn kommentoimassa sun blogisi puolelle. :)
TykkääTykkää
Se on areenassa tuo elokuva. Katsoin vielä kommenttisi jälkeen uudelleen, mutta tuollaista tarkoittamaasi vaikenemisen riitasointua ei siinä kyllä ole, vain hämmentävää yhteistä ujoilevaa nostalgiaa. Myös dialogi ohittaa raiskauksen. Nainen ikään kuin koko ajan tyytyy miehen lauseusiin liuan neutraalisti tai väärästä syystä eläytyen. Kohtaus on kohdassa 3 tuntia 6 minuuttia.
TykkääTykkää
Kuulostaa hyyyyyvin hämmentävältä. Muistan kyllä törmänneeni elokuvissa myös siihen, että uhri ikään kuin ihastuu pahantekijäänsä – kyse on erikoisesta Tukholma-syndrooman variaatiosta, jossa uhria ei ole kaapattu, mutta silti hän jää pahantekijän vangiksi henkisessä mielessä. Mutta Leonen elokuvassa jutun juju ei ole myöskään tämä.
TykkääTykkää