Tiny Shoulders (2018), Mansfield 66/67 (2017) ja Leaving Neverland (2019) arvostelu

Otetaas pari poimintaa Yle Areenan valikoimasta. Kaikki alla esitellyt dokumentit ovat tällä hetkellä (toukokuu 2019) katsottavissa Yle Areenassa. Dokumenttien yhdistävänä teemana on se, että ne kaikki käsittelevät populaarikulttuurin ikoneita kriittiseen sävyyn.

Tiny Shoulders, Rethinking Barbie (2018)

Tiny Shoulders, Rethinking Barbie (2018)

Tiny Shoulders, Rethinking Barbie-dokumentti kuvaa Barbie-nuken syntyä, sen läpikäymiä muutoksia ja merkityksiä, joita tähän pieneen muoviseen nukkeen on vuosikymmenien saatossa liitetty. Dokumentissa kuvataan Barbie-nukkeja valmistavaa Mattelia äärimmäisen myönteisessä valossa. Olisikin hauska tietää, kenen aloitteesta ja millaisella premissillä dokumenttia on alun alkaen ryhdytty tekemään. Dokumentin suuri tarinan kaari ei kuvaa niinkään Barbien historiaa, vaan vuonna 2016 julkaistua suurta uudistusta, jossa Barbien perinteinen keho sai rinnalleen kolme uutta vartalotyyppiä: muodokkaan, siron ja pitkän.

Olisi omituinen sattuma, jos itsenäinen dokumenttiryhmä olisi ottanut Matteliin yhteyttä dokumentin tiimoilta juuri silloin, kun Mattel valmisteli Barbie-brändin merkittävää uudistusta. Ei mene läpi. Veikkaanpa siis, aloite dokumenttiin on tullut Mattelin suunnalta.

Dokumentissa haastatellaan lähes ainoastaan naisia, ennen kaikkea nimekkäitä kirjoittajia ja feministejä (Gloria Steinem, uu-uuuuuh! <3) sekä Barbien suunnittelu- ja markkinointiosastojen henkilöstöä. Tämä onkin loogista: Barbie on ensisijaisesti tyttöjen suosima lelu, ja siksi on luonnollisesta, että siitä puhuvat nimenomaan entiset tytöt, nykyiset naiset.

Heillä on Barbiesta sekä hyvää että pahaa kerrottavaa.

Otetaan ensimmäiseksi ne pahat. Barbieta on syytetty vuosien saatossa ulkonäköpaineiden luomisesta ja yksiulotteisen kauneusihanteen vahvistamisesta. Barbie on pitkä, hoikka ja valkoinen. Hänen vartalonsa malli on täysin epärealistinen ja elinkelvoton. Joitakin Barbie-malleja voi syyttää myös suhteellisen omituisen naiskuvan edistämisestä: esimerkiksi vuonna 1992 julkaistu Teen Talk Barbie oli ohjelmoitu lausumaan virkkeitä kuten ”Math is class tough!” ja ”Let’s plan our dream wedding”. Yörgh.

Ja sitten ne hyvät. Barbie on alusta lähtien ollut nimenomaan itsenäisen, työssäkäyvän naisen kuva. Hän ei ole ydinperheen kiltti äiti, vaan sinkkunainen, jonka auto ja talo on ostettu omalla rahalla. Käsikynkässä saattaa olla Ken-nukke tai sitten ei. Mattel on nuken varhaisista vuosista lähtien valmistanut hyvin monenlaisissa ammateissa toimivia nukkeja: on astronautti-Barbie, lentoemäntä-Barbie, lääkäri-Barbie, muotisuunnittelija-Barbie, valokuvaaja-Barbie, Olympia-voittaja-Barbie, yritysjohtaja-Barbie… ”Naisten työt” painottuvat Barbien ammattivalinnoissa, mutta mukana on runsaasti positiivisia yllätyksiä. Tytöt pystyivät projisoimaan omia tulevaisuuden haaveitaan ja suunnitelmiaan Barbieihin. Barbie ei ollut pelkkä nukke – se oli myös esikuva, ikoni.

Mattel on hyvin tietoinen Barbie-brändiinsä liittyvistä ristiriidoista. PR-henkilöt, markkinointitiimit ja suunnittelijat tekevät työtään äärimmäisellä varovaisuudella. Välillä heitä käy jopa sääliksi: tekivät he mitä tahansa, osa yleisöstä vihaa ja kritisoi heitä. Pelissä on myös paljon rahaa. Jokainen uudistus voi maksaa perhanasti. Toisaalta se vasta maksaa, jos uudistuksia ei tehdä – Barbie uhkaa unohtua lelulaatikon pohjalle.

Barbien suunnittelijat ovat raskaassa taloudellisessa vastuussa työstään. Vaikka nuken suunnittelijat haluaisivat tehdä kuinka edistyksellisiä ja monimuotoisia leluja, on yleisön mielipide otettava huomioon. Dokumentissa tuodaan esille, että Barbielle on suunniteltu muodokkaampaa vartaloa jo monta kertaa aiemminkin. Suunnitelmat ovat kuitenkin tyssänneet siihen, että lapset eivät ole pitäneet mallikappaleiden runsaammista muodoista, vaan ovat kutsuneet sitä ”läskiksi”.

Tällaista on markkinatalous. Turha valmistaa kehopositiivisia asenteita promotoivaa nukkea, jolla kukaan ei halua leikkiä.

Tiny Shoulders haisee vahvasti Mattelin markkinointimateriaalilta. Toisin kuin varsinaiset mainokset, sitä voidaan esittää yleisradiokanavilla. Kriittisempi dokumentintekijä olisi varmaankin ottanut käsittelyyn myös Barbien (ja koko modernin leluteollisuuden) valmistukseen liittyvät eettiset haasteet. No, ne nyt jäivät – silti se on dokumenttina ilahduttavan monipuolinen.

Tiny Shoulders on katsottavissa Yle Areenassa.

Mansfield 66/67 (2017)

Mansfield 66/67 (2017)

Siirrytään sitten muovi-Barbeista tosielämän Barbiin eli näyttelijätär Jayne Mansfieldiin, joka menehtyi kummallisessa auto-onnettomuudessa vuonna 1967 vain 34-vuotiaana. Mansfieldin elämä oli yhtä merkillinen kuin hänen kuolemansa. Hänessä yhdistyvät monet seikat, jotka harvoin kohtaavat: Hän oli viiden lapsen äiti ja ”huora”, joka esitteli fyysisiä avujaan Playboyn sivuilla ja elokuvissa. Hän oli viaton kuin nukke, ja vietti silti aikaa Church of Satanin perustajan ja Saatanallisen Raamatun kirjoittajan Anton LaVeyn kanssa. Hän menestyi – näin väitetään – hyvin yliopisto-opinnoissa ja oli lahjakas viulisti, mutta valitsi kuitenkin julkisuudessa ”tyhmän blondin” roolin.

Mansfield hakeutui jatkuvasti juhlien keskipisteeksi ja kerjäsi toisinaan huomiota suorastaan epätoivoisesti. Silti hänen todellisesta luonteestaan ja ajatuksistaan tiedetään tuskin mitään. Siksi hänestä on myös vaikea kertoa mitään. Tämän myöntävät auliisti myös Mansfield 66/67 -dokumentin tekijät, jotka luonnehtivat elokuvaa sanoin ”a true story based on rumour and hearsay”.

Mansfield on eräänlainen liioiteltu ja materialistinen versio Marilyn Monroesta. Monroen kehossa ei loppujen lopuksi ollut mitään järin erikoista – hänen vartalonsa oli kaunis, mutta se ei tehnyt hänestä kuuluisaa. Karisma teki Marilynista legendan. Mansfieldin kohdalla on toisin: hänen suosionsa perustui pitkälti hänen fyysisille avuilleen ja karikatyyrinomaiselle hahmolleen. Hän osasi yhden roolin, jota hän esitti uransa alusta loppuun asti – niin elokuvissa kuin vapaa-aikanaan. Mansfieldiin verrattuna Marilyn on huiman monipuolinen näyttelijä.

Mansfieldin jälkeen saimme Mamie van Dorenin ja Anna Nicole Smithin, sitten Lindsay Lohanin. Maailma muuttuu vuosikymmen toisensa jälkeen kamalammaksi.

Mansfield 66/67 kuvaa tähden viimeisiä elinvuosia. Hänen uransa parhaat hetket olivat jo jääneet taakse. Hän liukui huonosta parisuhteesta toiseen, yritti parhaansa mukaan pitää nimensä otsikoissa ja huolehtia viidestä lapsestaan. Sitten hän tutustui Anton LaVeyhyn. Mitä sen jälkeen tapahtui, sitä kukaan tuskin osaa varmaksi sanoa.

Oliko Mansfieldilla ja LaVeylla suhde? Kirosiko LaVey Mansfieldin puolison? Oliko Mansfieldin tapaturmainen kuolema LaVeyn syytä? Pelastiko LaVey loitsuillaan Manfieldin pojan, joka oli vähällä kuolla leijonan hyökättyä tämän kimppuun? Irtosiko Mansfieldin pää auto-onnettomuudessa, vai pelkkä päänahka, vai ainoastaan peruukki?

Oliko Mansfield satanisti? Vai oliko hänen ja LaVeyn välinen ystävyys sittenkin molemmille osapuolille vain julkisuustemppu, jonka ansiosta molemmat saivat otsikkotilaa?

Mansfield 66/67 osaa esittää hyviä kysymyksiä, mutta vastauksia se ei juuri tarjoa. Mansfield pysyy mysteerinä. Tämä johtuu pitkälti siitä, että dokumentin puhuvilla päillä ei ole kovinkaan paljon sanottavaa. Juuri kellään haastateltavista ei ole omakohtaista kosketuspintaa Mansfieldiin. On vaikea ymmärtää, millä kriteereillä heidät on mukaan otettu.

Dokumentin mittaan toistetaan muutamaa jo aivan liiankin laajalle levinnyttä väärinkäsitystä satanismista. Onneksi LaVeyn hahmoa osataan sentään kommentoida kriittisesti. Olenkin kummastellut, kuinka kukaan voi ottaa tosissaan julkisuudenkipeää satanistia, joka pukeutuu lasten Halloween-asuun ja todistelee omaa rankkuuttaan pitämällä lemmikkileijonaa kellarissaan.

Osa mysteereistä on parhaimmillaan silloin, kun yritykset etsiä niihin ratkaisua osoittautuvat sitkeistä yrityksistä huolimatta täysin turhiksi.

Mansfield 66/67 on katsottavissa Yle Areenassa.

Leaving Neverland (2019)

Leaving Neverland (2019)

Otetaan loppuun muutama sana vuoden kohudokumentista eli Leaving Neverlandista. Moni luulee, että Leaving Neverland on dokumentti Michael Jacksonista, mutta ei – oikeasti se on dokumentti lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Michael Jackson on pelkkä houkutin – se ripaus glamouria ja unelmaa, joka tarvitaan vetämään yleisöjä elokuvateattereihin. Kukaan ei mene katsomaan dokumenttia, jonka ensisijaisena vetonaulana on lasten hyväksikäyttö.

Dokumentti on rakennettu Wade Robsonin (s. 1982) ja James Safechuckin (s. 1978) haastatteluiden varaan. Molemmat pojat tapasivat Jacksonin alle 10-vuotiaina ja ystävystyivät tämän kanssa 1980-luvun lopulla. Samalla myös poikien perheet lähentyivät Jacksonin kanssa. Poikien oli vaikea käsittää, mitä tapahtuu: Jackson oli molemmille tärkeä idoli ja ihailun kohde, ja yhtäkkiä tämä suorastaan ylimaallinen olento halusikin ystävystyä heidän kanssaan. Myös poikien vanhemmille tilanne on ollut hämmentävä – olihan Jackson ajan suurin poptähti, joka yhtäkkiä toivotti koko perheen tervetulleeksi kotiinsa.

Hiljalleen Jackson alkoi kuitenkin lähennellä poikia. Safechuck oli 10-vuotias, kun Jackson alkoi kohdistaa tähän seksuaalisia tekoja, Robson puolestaan vain 7-vuotias. Molemmat kuvaavat suhdetta Jacksoniin romanttiseksi: he olivat ensin Jacksonin ystäviä, sitten rakastajia. Kumpikaan ei tekojen tapahtumahetkellä kokenut, että asiassa olisi varsinaisesti mitään väärää, eikä tekoihin liittynyt väkivaltaa. Jackson päätti suhteensa poikiin näiden tultua teini-ikään.

Dokumentin kenties suurin ansio on se, kuinka se kuvaa hyväksikäytön henkisiä seurauksia. Hyväksikäyttöä on vaikea tunnistaa, koska uhri ei välttämättä oireile lainkaan silloin, kun hyväksikäyttöä tapahtuu. Näin kävi myös Robsonin ja Safechuckin tapauksessa: ahdistus, masennus ja univaikeudet tulivat vasta aikuisena.

Minun on vaikea ymmärtää niitä kriittisiä ääniä, jotka syyllistävät poikien vanhempia. Dokumentissa kuvataan uskottavasti, kuinka Jacksonista tuli poikien perheystävä. Vanhemmat olivat aina tervetulleita Neverlandiin, ja koko perhe nautti Jacksonin seurasta. Jackson ei ollut ”tuntematon”, vaan pikemminkin kuin sukulainen: tuttu, ystävällinen, luotettava. Siinä, että lapset jätettiin toisinaan yksin hänen kanssaan, ei tuntunut vanhempien mielestä olevan mitään outoa – se olisi sama asia kuin lapsi olisi jätetty sukulaisen hoiviin.

Lisäksi maailma oli 1980-luvun lopulla erilainen kuin tänä päivänä. Tietoisuus pedofilian ja lasten hyväksikäytön suhteen oli huomattavasti vajavaisempaa kuin tänä päivänä.

En malta olla sanomatta paria sanaa myös sukupuolesta – sillä sukupuoli vaikuttaa aivan varmasti monien kokemukseen dokumentista, halusi asiaa myöntää tai ei. Parasta, mitä voimme tehdä, on tunnistaa ja tunnustaa oma asenteellisuutemme. Minussa dokumentti herätti seuraavan asenteen: olisiko asiasta tehty näin iso numero, jos Jacksonin uhrit olisivat olleet tyttöjä? Moni tuntuu (ehkä alitajuisesti) ajattelevan, että vanhemman miehen (hetero)seksuaaliset teot tyttöä kohtaan olisivat vähemmän paha juttu kuin (homo)seksuaaliset teot poikaa kohtaan. Mukana on todennäköisesti aimo annos vanhaa kunnon homokammoa.

Naisten ja tyttöjen kokemukset seksuaalirikoksista eivät herätä kaikissa ymmärrystä eikä välttämättä edes empatiaa. Osalla suuresta yleisöstä reaktiot ovat varmaankin päinvastaisia – ehkäpä joidenkuiden on vaikea ottaa Robsonin, Safechuckin ja muiden Jacksonin hyväksikäyttämien poikien kertomuksia todesta sen vuoksi, että seksuaalirikoksen uhrin rooli on ikään kuin varattu tytöille. Eikä se mikään ihme ole: tilastojen mukaan tytöt joutuvat seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi paljon todennäköisemmin kuin pojat. Jokainen hyväksikäyttökokemus on yksilöllinen, ja olisi väärin spekuloida sitä, kummalle sukupuolelle hyväksikäyttökokemukset ovat raskaampia.

Leaving Neverland on katsottavissa Yle Areenassa.

71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta (1994) arvostelu

71_katkelmaa
71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta (1994)

No niin, nyt on viimeinenkin aukko Haneke-sivistyksessäni tukittu. 71 katkelmaa erään sattuman kronologiasta (71 Fragmente einer Chronologie des Zufalls, Itävalta 1994) päättää Haneken kolmen elokuvan sarjan, jonka kaksi ensimmäistä osaa ovat Seitsemäs manner ja Bennyn video (joka jäi tässä Haneke-kimarassa katsomatta – mainitsen silti: Bennyn video on mielettömän hyvä elokuva. Se on myös mielettömän ahdistava. Kannattaa harkita katsomista ja tsekata ensiksi elokuvan traileri. Jos tuon katseleminen tuntuu liian inhottavalta, kannattaa elokuva ehkä jättää väliin. – Olen itse nähnyt Bennyn videon  vain kerran, enkä välttämättä halua nähdä sitä enää koskaan uudestaan – siitä huolimatta, että se on erinomainen elokuva.) Olen kuullut sarjaa kutsuttavan niin perhetrilogiaksi, tunnetrilogiaksi kuin jäätrilogiaksikin. Koska vakiintunutta nimitystä ei ole syntynyt, lienee mielekästä puhua ihan vain ”Haneken trilogiasta”.

71 katkelmaa on trilogian elokuvista selvästi heikoin. Siinä missä Seitsemäs manner ja Bennyn video toivat molemmat kehään jotakin aivan uutta, jää 71 katkelmaa vain toistamaan trilogian kahta edellistä osaa. Juliette Binoche on maininnut, että Haneken elokuvat ovat järkyttäneet häntä hyvällä tavalla – jotakuinkin tähän malliin olen itsekin Haneken elokuviin reagoinut. Seitsemäs manner ja Bennyn video ovat nimenomaan järkyttäviä elokuvia (hyvällä tavalla), mutta 71 fragmenttia jää tästä vajaaksi.

71-alku
71 fragmenttia alkaa hanekemaiseen tyyliin oikein iloisissa merkeissä.

Kuten Tuntemattoman koodin, myös 71 fragmenttia -elokuvan kerronta on pirstaleista ja pompahtelevaa. Sirpaleisissa kohtauksissa esiintyy ihmisiä, joilla ei ole näennäisesti mitään tekemistä toistensa kanssa: on 19-vuotias, elämäänsä jo turhautunut opiskelija, keski-ikäinen turvallisuusalan työntekijä masentuneine vaimoineen, adoptioprosessin keskellä kahlaava pariskunta, yksinäinen vanhus ja suurkaupungin kaduilla elävä romanialaispoika. Elokuva alkaa faktaiskulla, jonka voi arvata sitovan henkilöhahmojen kohtalot yhteen – ja niinhän siinä sitten käy.

Usein väkivallantekoja käsittelevissä elokuvissa ja kirjoissa keskitytään nimenomaan hyökkääjän näkökulmaan. Tämä on ymmärrettävää: niin surullista kuin se onkin, uhrit ovat harvemmin kiinnostavia (ellei heistä sitten postuumisti sellaisia tehdä, kuten vuonna 1999 Columbinen verilöylyssä kuolleiden Rachel Scottin ja Cassie Bernallin kohdalla tapahtui). Ihmiset haluavat ymmärtää, millaisia motiiveja ja vaikuttimia täysin sattumanvaraisen väkivallan taustalta löytyy. Ongelmana tällaisessa lähestymistavassa on se, että joku saattaa ottaa uutisista mallia. On spekuloitu, tuottaako kouluampumisten saama suuri medianäkyvyys lisää väkivaltaa. Valmiiksi epätasapainoiset yksilöt saattavat saada uutisista kimmokkeita: tappamalla paljon ihmisiä saa helposti kuvansa lehteen ja nimensä Wikipediaan, joten hey ho, let’s go. Todelliset, yksilölliset tapahtumat ovat tuskin koskaan aivan näin yksinkertaisia, mutta ilmeisesti väitteissä on jotakin perää.

71-poika
Siirtolaisen arkipäivää eurooppalaisessa suurkaupungissa.

71 fragmenttia -elokuvan tulokulma on toisenlainen. Tulevat uhrit esitetään ikään kuin tasa-arvoisessa asemassa tulevaan ampujaansa nähden. Kaikki elävät omalla tavallaan ongelmallista, haastavaa, ankeaa elämää. Lisäksi elokuvassa ei oikeastaan etsitä väkivallalle selityksiä: hyökkääjän hahmoa ei syväanalysoida, ja väkivallan laukaisee lopulta täysin arkipäiväinen vastoinkäyminen. Asetelma on suorastaan naurettavan yksinkertainen – aivan kuin Haneke haluaisi yksinkertaisesti kehottaa katsojia olemaan vähän kiltimpiä toisilleen. Väkivalta ei ole oikeutettu vastaus vittuiluun, mutta eipä se vittuilukaan kilttiä ole.

Kaikkein masentavinta elokuvassa on ampujan läpikotainen tavanomaisuus. Jos käsiin tarttuneita ruutijäämiä ei lasketa, hänessä ei ole mitään erikoista. Hänen kaltaisiaan yksinäisiä, turhautuneita nuoria miehiä on maailma pullollaan. Koskaan ei tiedä, kuka on seuraava, jonka kuppi kellahtaa nurin. Tästä kertoo elokuvan nimikin: kyse on pohjimmiltaan epäonnisten sattumien ketjusta. Samantapaisia sattumia voi tapahtua naapurissa heti huomenna.

71-hiljainen-perhe
Elokuvan parhaita kohtauksia: turvamies ja hänen ankea vaimonsa.

Elokuvalle leimallinen elementti ovat uutispätkät, joita varsinaisten kohtausten välissä esitetään. En tiedä, ovatko pätkät autenttisia uutislähetyksiä – ainakaan aivan kaikki eivät selvästi ole, mutta esimerkiksi Somalian sisällissotaa, Sarajevon piiritystä ja Bosnian sotaa sekä Michael Jacksoniin kohdistettuja hyväksikäyttösyytöksiä käsittelevät klipit taitavat olla aitoa kamaa. Uutisvalinnat tuntuvat oudon enteellisiltä nyt 22 vuotta myöhemmin: Somalian tilanne ei ole (ainakaan täysin) rauhoittunut vielä tänäkään päivänä, ja kaikki kyllä muistavat, millaisissa merkeissä Jacksonin nimi nousi uutisiin jälleen 2000-luvulla. Sentään Sarajevon tilanne on sittemmin asettunut.

Uutispätkissä korostuu ennen kaikkea sota ja sen arkipäiväisyys. Kun wieniläisessä pankissa tapahtunut ampumavälikohtaus esitetään kahden sotaa käsittelevän uutisjutun yhteydessä, syntyy rinnastus: sodan valtiotieteellinen määritelmä ei ehkä kata ilmiön koko luonnetta; ehkäpä sota voidaan nähdä jatkumona kahden ääripään – maailmanrauhan ja täydellisen apokalypsin – välillä. Maailma, myös Eurooppa, täyttyy jatkuvasti pienistä, yksittäisistä väkivallanteoista. Ehdotonta rauhaa ei löydy mistään, kukaan ei ole turvassa.

71-vanhemmat
Outo pariskunta tutustuu tulevaan adoptiotyttäreensä (vas.).

Elokuvassa tuntuu olevan jotakin, mistä en yksinkertaisesti saa koppia. Kohtauksissa on runsaasti enemmän tai vähemmän vaivihkaisia viittauksia kristinuskoon – mutten pysty muodostamaan mitään käsitystä siitä, mitä näillä viittauksilla yritetään ilmaista. Lisäksi joidenkin henkilöhahmojen toiminta tuntuu hyvin oudolta. Mikä oikein motivoi adoptiota suunnittelevan pariskunnan ratkaisua muuttaa adoptioprosessin suuntaa? Kenen kanssa vanha mies oikein puhuu puhelimessa? Miksi elokuvassa on niin monta hahmoa, joiden tarinat eivät ilmaise yhtään mitään? Luultavasti langanpäät löytäisivät toisensa paremmin toisella katselukerralla.

71-pingpong
Tätä on ysäri-Haneken leikkaustyyli: kohtaus, jossa ei tapahdu mitään mikä ei tästä kuvasta kävisi ilmi, kestää reilut kaksi ja puoli minuuttia. Kamera ei panoroi tai liiku, mikään ei muutu. Pätkä löytyy myös Youtubesta.

Elokuvan leikkaus on tyypillistä ysäri-Hanekea: tylyä ja töksähtelevää. Leikkauksen tyylivalinnoista vastaa toki (osittain) leikkaaja Marie Homolkova, joka on leikannut kaikki Haneken trilogian elokuvat. Myös Tuntematon koodi (jonka tuotantotiimiin Homolkova ei kuulunut) on leikattu samaan tyyliin. 2000-luvulla Haneken elokuvien leikkaus on lipsunut katsojaystävällisempään suuntaan – aivan kuin hän olisi oppinut ilmaisemaan muilla keinoin sen, mihin vielä 90-luvulla tarvittiin töksähtelevän leikkauksen etäännyttävää vaikutusta.

71 fragmenttia on hyvä elokuva, mutta Haneken ohjaukseksi se on vain keskinkertainen. Miten tällaista nyt sitten pitäisi tähdittää? Jos tämä olisi kenen tahansa muun kuin Haneken ohjaus, tulisi pojoja ainakin yksi enemmän.

*****

Michael Haneke -DVD-boksi @ Discshop