Lienee paikallaan kyseenalaistaa se, olenko oikea ihminen sanomaan Max Paynesta (Kanada/Yhdysvallat 2008) yhtään mitään. En nimittäin ole pelannut lainkaan maineikkaita Max Payne -videopelejä. Tähän on monia syitä, joista keskeisimpiä lienee se, etten erityisemmin pidä peleistä, joissa ammuskelu on yhtä keskeisessä osassa kuin Max Payne -sarjassa. Olen surkea ampuja, enkä tykkää tehdä asioita, joissa olen surkea. Sinänsä sääli, koska muutoin Max Payne sisältää paljon sellaisia elementtejä, joita peleissä arvostan. (Toinen painava syy Max Payne -kokemattomuuteeni on se, etteivät sarjan pelit pyöri millään alustalla, jotka tällä hetkellä ovat käytössäni… paitsi Androidilla, jota en kovin mielelläni pelaamiseen käytä.)

Mutta tekeekö tämä minusta epäpätevän olemaan jotakin mieltä itse elokuvasta? Kuuluvatko pelit adaptaatioelokuvien kohdalla siihen kontekstiin, joka elokuvan arvioimiseksi täytyy tuntea? Tätä on hyvä pohtia myös romaaneista adaptoitujen elokuvien kohdalla: jos haluaa sanoa romaaniadaptaatioelokuvasta jotakin järkevää, täytyykö romaani tuntea ennen adaptaation katselua? Itse keikahdan kielteiselle kannalle. Adaptaatio ja pohjateos ovat toisistaan kaksi erillistä asiaa, jotka eivät ole mitään velkaa toisilleen. Adaptaation on toimittava itsenäisenä teoksena. Jos se on järkevä ja nautittava vain osana franchisea, on se epäonnistunut. Tätä pidän oletusarvona, josta voidaan toki poiketa. On toki paljon sellaista kirjallisuutta ja sarjakuvaa, joka suunnataan vain tietyn fanikunnan kulutettaviksi. Esimerkiksi Mortal Kombat -sarjakuvia tuskin lukee kukaan muu kuin MK-pelien suurkuluttaja. (Tsädäm: taas tuli Mortal Kombat mainituksi!) No niin, nyt sivupolku uhkaa venyä liikaa…

Max Payne -elokuva pärjää kohtuullisen hyvin ilman pohjateosten tarjoamia tukikeppejä. Elokuvaa kannattelee ennen muuta kaksi seikkaa: Max Paynen klassisen traaginen hahmo ja film noir -elokuville tyypillinen, tummasävyinen visuaalisuus. Sen sijaan dialogissa ja tarinan kuljetuksessa olisi ollut vielä petrattavaa.

Max Payne (Mark Wahlberg) ei ole yksin: hän on äärimäisen tyypillinen, jopa stereotyyppinen film noir -dekkarien huonosti menee -etsivä. Paynen vaimo ja lapsi ovat kuolleet pari vuotta aiemmin perheen kotiin murtautuneiden narkkareiden käsissä. Murhien tutkinta on virallisesti jo lopetettu, mutta Payne jatkaa tongintaa vigilante-hengessä vapaa-ajallaan. Elämä on kylmää kuin valkoinen lumi, joka leijailee New Yorkin tummille kaduille. Etsiessään johtolankoja kaupungin yöelämässä Payne törmää Valkyr-muuntohuumeeseen, jonka käyttäjillä näyttää olevan taipumusta menehtyä väkivaltaisesti. Pian esiin nousee viitteitä siitä, että Paynen perheen murhalla ja Valkyr-huumeella on keskinäinen yhteys.

Usein populaarikulttuurin tuotteiden kytkökset mytologiaan ovat pinnallisia ja heppoisia: tekijät vain läimivät muuten valmiiseen kässäriin copypastella pari päheen mystistä nimisanaa, voilà. Max Paynen kytkös skandinaaviseen mytologiaan on kuitenkin voimakkaampi. ”Valkyr” ei ole vain satunnaisesti valittu huumeen nimi, vaan aineella on elimellinen yhteys siivekkäisiin sotatantereiden siivoojattariin. Elokuva ei tyydy kopioimaan mytologian detaljeja, vaan varioi ja tuottaa uutta myyttimateriaalin pohjalta.

Mukana on aimo annos foliohattuhenkeä. Satunnaisen ryöstömurhan takana onkin paljon suurempia kuvioita, joiden ääriviivoja hahmottelevat turvallisina ja luotettavina pidetyt instituutiot. Mieleen tulee supersarja True Detective ja erityisesti sen ensimmäinen tuotantokausi, jossa pahuuden kasvot kieltäytyyvät sitkeästi näyttäytymästä. Tällaiset teokset jäävät usein kutkuttavalla tavalla auki: vaikka jonkinlainen sulkeuma saavutetaan tarinan tasolla, ei pahuuden sykkivää ydintä pystytä tukahduttamaan. (Ei sillä että Max Payne ja True Detective olisivat ainoita konsepteja, joissa tätä ideaa on käytetty – näissä se vain on otettu käyttöön varsin onnistuneesti.)

Max Paynen heikkouksia ovat ennen kaikkea dialogi ja tarinan kuljetus. Oikea huipputöppäys nähdään elokuvan alkupuolella: Valkyr-narkkarin kuolemaa tutkiva etsivä soittaa Paynelle ja kertoo keksineensä, että Paynen vaimon kuolemalla saattaa olla jotakin tekemistä Valkyr-huumeen kanssa. Samaan hengenvetoon hän ilmoittaa lähtevänsä heti matkaan voidakseen keskustella asiasta kasvotusten. Arvaatteko, mitä tämän jälkeen tapahtuu? Saapuuko etsivä koskaan perille, mitäs veikkaatte? Muitakin kauneusvirheitä ja kliseemällejä elokuvaan mahtuu.

On syytä pitää mielessä, että en ole suuri toimintaelokuvien ystävä. Myös Max Paynessa minua viehättävät sen ei-toimintaelokuvalliset elementit: rauhallinen visuaalisuus, film noir -henki, viittaukset skandinaaviseen mytologiaan. Tavallaan elokuva on onneton välinputoaja – se ei ole tarpeeksi toiminnallinen perinteisten toimintaelokuvien ystäville, mutta ei se oikein muihinkaan yleisötyyppeihin onnistu vetoamaan.

*****

Max Payne DVD @ Discshop
Max Payne BD @ Discshop
Max Payne VOD @ Discshop