The Salvation (2014) arvostelu – Ruipale länkkäriksi

the salvation juliste
The Salvation (2014)

Aina välillä silmiin osuu elokuvia, joissa on lyöty yhteen ainakin näennäisesti huonosti yhteensopivia piirteitä. Vai mitä sanotte vuonna 2014 ensi-iltaan tulleesta, tanskalaisesta lännenelokuvasta? Lännenelokuvien tuotanto tyssäsi aika tehokkaasti, kun genren kultakausi oli ohi, eikä pohjoiseurooppalaisia genren edustajia löydy montaa. The Salvation (Tanska/Iso-Britannia/Etelä-Afrikka 2014) on tässä mielessä epätyypillinen tapaus – ja samalla vähän liiankin perinteinen länkkäri. Elokuvan on ohjannut Kristian Levring, joka tunnetaan yhtenä Dogme95-manifestin neljästä allekirjoittajasta.

Jon (Mad Mikkelsen) on tanskalainen sotilas, joka on purjehtinut Atlantin yli uuteen maailmaan etsimään parempaa elantoa veljensä Peterin (Michael Persbrandt) kanssa. Vuonna 1871 Jonin vaimo ja 10-vuotias poika seuraavat Jonia Amerikkaan. Perhe saa kuitenkin Amerikassa karmean vastaanoton: kaksi rikollista hyökkää heidän kimppuunsa, ja vain Jon selviää rytäkästä hengissä. Klassisen vigilante-tarinan ainekset on saatu nätisti kasaan alle 20 minuutissa.

The Salvation Perhe
Jonin perheonni ei kauaa jatku.

The Salvationin tapahtumat tuovat mieleen läheisesti toisen Dogma-miehen eli Thomas Vinterbergin tuoreehkon ohjauksen eli Jahdin. Näiden elokuvien jännite syntyy siitä, että Mikkelsenin hahmoa mätetään alusta lähtien armotta turpaan, mikä herättää katsojissa voimakkaan kokemuksen epäoikeudenmukaisuudesta. Mitä enemmän Mikkelsenin hahmo vastustelee, sitä lujempaa häntä lyödään. Kuten elokuvan nimikin vihjaa, lopussa katsojalle myönnetään jonkinlainen sovitus, mutta kerran kylmenneitä kalmoja ei koskaan saada virkoamaan. Sama peruskaava istuu The Salvationin 1800-luvun villiin länteen yhtä lailla kuin Jahdin 2010-luvun Tanskaan.

The Salvationissa on periaatteessa kaikki kohdillaan. Etelä-Afrikassa kuvatut ulkokohtaukset ovat visuaalisesti komeita. Aivan erityisesti pidin hauskasti värimääritellyistä yökohtauksista, joissa välttämättömyydestä on tehty hyvä. Niukassa valossa on hankala kuvata järkevän näköistä kuvamateriaalia, ja jälkikäteen tehty värimäärittely tekee kuvan usein luonnottoman näköiseksi. The Salvationin yökohtaukset ovat kalseissa väreissään korostetun keinotekoisen näköisiä. Ratkaisu on paitsi budjettiystävällinen, myös tyylikäs.

The Salvation Eva Green
Eva Greenin esittämä Prinsessa on kiinnostava hahmo, joka lupaa paljon mutta jää lopulta pelkäksi ruipaleeksi. Vasemmalla antagonisti Delarue.

Kokonaisuus jää kuitenkin valitettavan persoonattomaksi. The Salvation on ties kuinka mones toisinto samasta länkkärimuotista, johon soviteltuja elokuvia teatterit olivat 70-luvulla täynnä. Se on kaunis, tyylikäs ja mukaansatempaava. Se ei kuitenkaan erotu muiden lännenelokuvien joukosta mitenkään. Kyse ei ole genretietoisuudesta ja -uskollisuudesta hyvässä mielessä, vaan mielikuvituksen puutteesta.

Elokuvan näyttelijäkaarti on upea: Mikkelsen, Persbrant, Eva Green, Jonathan Pryce. On kiinnostavaa seurata ennen kaikkea Mikkelsenin ja Greenin tähtikuvien kehittymistä. Mikkelsen castataan kerta toisensa jälkeen traagisiin rooleihin, joihin liittyy yleensä raakaa epäoikeudenmukaisuutta. Greenille puolestaan näyttelee usein traumatisoituneita naisia, joista elämä on tehnyt kovia, jopa aggressiivisia ja väkivaltaisia.

Voin suositella The Salvationia kaikille vigilante-elokuvien ja länkkäreiden vannoutuneille ystäville – en juuri muille.

*****

The Salvation DVD @ Discshop
The Salvation BD @ Discshop

Max Payne (2008) ja vähän peliadaptaatioiden arvostelusta

Max_Payne_poster
Max Payne (2008)

Lienee paikallaan kyseenalaistaa se, olenko oikea ihminen sanomaan Max Paynesta (Kanada/Yhdysvallat 2008) yhtään mitään. En nimittäin ole pelannut lainkaan maineikkaita Max Payne -videopelejä. Tähän on monia syitä, joista keskeisimpiä lienee se, etten erityisemmin pidä peleistä, joissa ammuskelu on yhtä keskeisessä osassa kuin Max Payne -sarjassa. Olen surkea ampuja, enkä tykkää tehdä asioita, joissa olen surkea. Sinänsä sääli, koska muutoin Max Payne sisältää paljon sellaisia elementtejä, joita peleissä arvostan. (Toinen painava syy Max Payne -kokemattomuuteeni on se, etteivät sarjan pelit pyöri millään alustalla, jotka tällä hetkellä ovat käytössäni… paitsi Androidilla, jota en kovin mielelläni pelaamiseen käytä.)

Mutta tekeekö tämä minusta epäpätevän olemaan jotakin mieltä itse elokuvasta? Kuuluvatko pelit adaptaatioelokuvien kohdalla siihen kontekstiin, joka elokuvan arvioimiseksi täytyy tuntea? Tätä on hyvä pohtia myös romaaneista adaptoitujen elokuvien kohdalla: jos haluaa sanoa romaaniadaptaatioelokuvasta jotakin järkevää, täytyykö romaani tuntea ennen adaptaation katselua? Itse keikahdan kielteiselle kannalle. Adaptaatio ja pohjateos ovat toisistaan kaksi erillistä asiaa, jotka eivät ole mitään velkaa toisilleen. Adaptaation on toimittava itsenäisenä teoksena. Jos se on järkevä ja nautittava vain osana franchisea, on se epäonnistunut. Tätä pidän oletusarvona, josta voidaan toki poiketa. On toki paljon sellaista kirjallisuutta ja sarjakuvaa, joka suunnataan vain tietyn fanikunnan kulutettaviksi. Esimerkiksi Mortal Kombat -sarjakuvia tuskin lukee kukaan muu kuin MK-pelien suurkuluttaja. (Tsädäm: taas tuli Mortal Kombat mainituksi!) No niin, nyt sivupolku uhkaa venyä liikaa…

Max Payne -elokuva pärjää kohtuullisen hyvin ilman pohjateosten tarjoamia tukikeppejä. Elokuvaa kannattelee ennen muuta kaksi seikkaa: Max Paynen klassisen traaginen hahmo ja film noir -elokuville tyypillinen, tummasävyinen visuaalisuus. Sen sijaan dialogissa ja tarinan kuljetuksessa olisi ollut vielä petrattavaa.

MAX PAYNE valkyria
Max Payne ja valkyyrian varjo.

Max Payne (Mark Wahlberg) ei ole yksin: hän on äärimäisen tyypillinen, jopa stereotyyppinen film noir -dekkarien huonosti menee -etsivä. Paynen vaimo ja lapsi ovat kuolleet pari vuotta aiemmin perheen kotiin murtautuneiden narkkareiden käsissä. Murhien tutkinta on virallisesti jo lopetettu, mutta Payne jatkaa tongintaa vigilante-hengessä vapaa-ajallaan. Elämä on kylmää kuin valkoinen lumi, joka leijailee New Yorkin tummille kaduille. Etsiessään johtolankoja kaupungin yöelämässä Payne törmää Valkyr-muuntohuumeeseen, jonka käyttäjillä näyttää olevan taipumusta menehtyä väkivaltaisesti. Pian esiin nousee viitteitä siitä, että Paynen perheen murhalla ja Valkyr-huumeella on keskinäinen yhteys.

Usein populaarikulttuurin tuotteiden kytkökset mytologiaan ovat pinnallisia ja heppoisia: tekijät vain läimivät muuten valmiiseen kässäriin copypastella pari päheen mystistä nimisanaa, voilà. Max Paynen kytkös skandinaaviseen mytologiaan on kuitenkin voimakkaampi. ”Valkyr” ei ole vain satunnaisesti valittu huumeen nimi, vaan aineella on elimellinen yhteys siivekkäisiin sotatantereiden siivoojattariin. Elokuva ei tyydy kopioimaan mytologian detaljeja, vaan varioi ja tuottaa uutta myyttimateriaalin pohjalta.

MAX PAYNE tattoo
Elokuvan antagonisti viihtyy ilman paitaa.

Mukana on aimo annos foliohattuhenkeä. Satunnaisen ryöstömurhan takana onkin paljon suurempia kuvioita, joiden ääriviivoja hahmottelevat turvallisina ja luotettavina pidetyt instituutiot. Mieleen tulee supersarja True Detective ja erityisesti sen ensimmäinen tuotantokausi, jossa pahuuden kasvot kieltäytyyvät sitkeästi näyttäytymästä. Tällaiset teokset jäävät usein kutkuttavalla tavalla auki: vaikka jonkinlainen sulkeuma saavutetaan tarinan tasolla, ei pahuuden sykkivää ydintä pystytä tukahduttamaan. (Ei sillä että Max Payne ja True Detective olisivat ainoita konsepteja, joissa tätä ideaa on käytetty – näissä se vain on otettu käyttöön varsin onnistuneesti.)

MAX PAYNE ulko
Nätiltä näyttää: Max Payne on visuaalisesti onnistunut paketti.

Max Paynen heikkouksia ovat ennen kaikkea dialogi ja tarinan kuljetus. Oikea huipputöppäys nähdään elokuvan alkupuolella: Valkyr-narkkarin kuolemaa tutkiva etsivä soittaa Paynelle ja kertoo keksineensä, että Paynen vaimon kuolemalla saattaa olla jotakin tekemistä Valkyr-huumeen kanssa. Samaan hengenvetoon hän ilmoittaa lähtevänsä heti matkaan voidakseen keskustella asiasta kasvotusten. Arvaatteko, mitä tämän jälkeen tapahtuu? Saapuuko etsivä koskaan perille, mitäs veikkaatte? Muitakin kauneusvirheitä ja kliseemällejä elokuvaan mahtuu.

On syytä pitää mielessä, että en ole suuri toimintaelokuvien ystävä. Myös Max Paynessa minua viehättävät sen ei-toimintaelokuvalliset elementit: rauhallinen visuaalisuus, film noir -henki, viittaukset skandinaaviseen mytologiaan. Tavallaan elokuva on onneton välinputoaja – se ei ole tarpeeksi toiminnallinen perinteisten toimintaelokuvien ystäville, mutta ei se oikein muihinkaan yleisötyyppeihin onnistu vetoamaan.

*****

Max Payne DVD @ Discshop
Max Payne BD @ Discshop
Max Payne VOD @ Discshop