Rytmiä veressä (1954) arvostelu – ja pallo hukassa

Kaikki tähän mennessä blogissa noteeraamistani Marilyn-elokuvista olen katsonut 20th Century Foxin Marilyn Monroe 80th Anniversary -sarjan DVD-levyiltä. Aiemminkin olen hiljaa mielessäni kiroillut kyseisten julkaisujen tekstityskompasteluja. Katsoessani Rytmiä veressä -elokuvaa (There’s No Business Like Show Business, USA 1954) alkoi keittää sen verran lujaa, että mainitaan asiasta näin julkisestikin.

Katson suurimman osan elokuvista kotona 26-tuuman littutelkkarista, jonka kuvasuhde on ”se tavallinen” eli 16:9. Telkku ei ole päätä huumaavan suuri, mutta aion tulla tällä toimeen niin kauan a) televisio toimii, ja/tai b) kunnes muutan isompaan asuntoon. Vaatimattoman kokoinen kuva ei ärsytä – paitsi silloin, kun levitysfirman ameebat möhlivät tallenteita suunnitellessaan oikein kunnolla.

Suurin osa Marilynin 50-luvun elokuvista on kuvattu CinemaScope-formaatissa (2,55:1), esiintyipä Marilyn myös maailman ensimmäisessä Scope-elokuvassa (Kuinka miljonääri naidaan/How to Marry a Millionaire, USA 1953). Voin vain kuvitella, kuinka komeilta kirkkaiden värien scopespektaakkelit ovat näyttäneet teatterissa isolla kankaalla filmiltä projisoituina.

DVD:lle scope-leffat on tietenkin letterboxattu, eli selkokielellä sanottuna lisätty mustat rajaimet kuvan ylä- ja alareunaan, jotta saavutetaan televisioystävällisempi kuvasuhde (4:3). Onneksi nykytekniikalla rajaimet voi zoomata näkymättömiin. Ongelmia tulee kuitenkin silloin, kun DVD:llä on mukana tekstitys. Ja se tekstityshän on usein sijoitettu juuri sinne mustan rajaimen päälle. No, huh helpotusta: palkeista ainakin ylemmän voi zoomata pois, jotta kuvasta saadaan edes vähän isompi – paitsi silloin, kun teksti näkyy jostain täysin mielivaltaisesta syystä silloin tällöin kuvan yläpuolella. Näin homma oli hoidettu käsiini joutuneella Rytmiä veressä -DVD:llä.

Osaan englantia hyvin, eikä minulle ole ylitsepääsemätön ongelma katsoa englanninkielisiä elokuvia ilman tekstitystä. Jos tallenteella kuitenkin on suomenkieliset tekstitykset, käytän niitä, vaikka rajaimet ilmestyisivät ruutuun. Saadakseni tekstit näkyviin jouduin siis katsomaan tämänkin scope-elokuvan 4:3-kuvasuhdeasetuksella. Tällöin rajaimet ilmaantuvat myös kuvan oikealle ja vasemmalle puolelle. Pienellä yhtälönratkaisulla voidaan siis todeta, että katsoin tämänkin elokuvan siten, että itse kuvan näkyi televisiossa suurin piirtein koossa 43 cm x 17 cm. Siis 17 cm! Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että televisioni kuva-alasta vain vajaa 40 prosenttia oli elokuvan kuvaraidan käytössä, loput 60 prosenttia oli pelkkää mustaa rajainta. Julkaisu oli käsittääkseni vuodelta 2006, johon mennessä ongelmien, joita aiheutuu tekstityksen sijoittamisesta rajaimien päälle, olisi pitänyt jo käydä levitysfirmoillekin selviksi, mutta kun ei niin ei. Kiitos oikein paljon, Fox.

RYTMIÄ VERESSÄ kuvasuhde
Demonstraatio mustien rajainten ja kuvaraidan käytössä olleen kuva-alan suhteesta. Kohtausten yksityiskohdat näyttäisivät varmaankin hienolta, jos ne ne erottaisi siristelemättä.

Te, jotka niitä kotikäyttöön suunnattuja tallenteita siellä askartelette: laittakaa nyt hyvät ihmiset ne laajakuvaformaatissa kuvattujen elokuvien tekstit siihen kuvaraidan päälle. Niin se on tehty jo vanhoina hyvinä aikoina, kun käytännössä kaikki televisiossa näytettävä ohjelma oli kuvattu 4:3-formaattiin. Luulin aiemmin, että tämä olisi digitaalisten kotikäyttötallenteiden lastentauti, mutta näyttääpä tätä ongelmaa olevan uudemmissakin tallenteissa.

Myös laitevalmistajilla olisi petrattavaa tässä suhteessa. Televisioiden zoomausmahdollisuudet ovat olleet melko rajalliset ainakin niillä laitteilla, joita itse olen käyttänyt. Niistä laitteista, joiden kanssa olen itse joutunut tekemisiin, ainoastaan vanhempieni jo edesmennyt 16:9-putkitelkkari sisälsi portaattoman zoomausmahdollisuuden. En ole hifistelijä enkä siis seuraa laitteiden kehitystä kanki kovana, joten voi toki olla että portaaton zoomaus on nyky-televisioissa perusominaisuuksia.

rytmiä julkka
Rytmiä veressä (1954)

Pitäisikö itse elokuvastakin sanoa jotain? Ei huvittaisi, niin masentava katselukokemus tämä oli etenkin kuvasuhdesekoilun huomioon ottaen. Kuten on jo sanottu, Rytmiä veressä on varmasti näyttänyt kaikessa värikylläisyydessään komealta isolta kankaalta, mutta kotiolosuhteissa visuaalinen ilme ei pääse ensinkään oikeuksiinsa. Ja nimenomaan visuaalisessa ilmeessä on tämän elokuvan juju.

Rytmiä veressä kertoo 20-30-luvuilla kukoistaneesta vaudeville-esiintyjäryhmästä. Kun elokuvassa keskitytään lavaesiintymisen maailmaan, ei ole vaikea arvata, että se on täynnä kermakakkumaisia laulunumeroita. Juonen keskiössä häärii vaudeville-esityksiä pyörittävä Donahuen perhe, jonka isä Terence (Dan Dailey) ja äiti (Ethel Merman) ovat kasvattaneet jälkikasvunsa show-uraa silmälläpitäen. Ensimmäiset 25 minuuttia koostuvat paria lyhyttä kohtausta lukuun ottamatta pelkistä ylipitkistä laulu- ja tanssinumeroista, joissa Donahuet nähdään lavalla vaihtelevissa kokoonpanoissa.

Siinä se sitten aika lailla onkin. Juonellista ainesta tässä elokuvassa ei juuri ole. Ne vähät dramaattiset juonenkäänteet, joita elokuvassa on, ovat pakkautuneet elokuvan loppuosaan, ja varsinainen kliimaksi tulee vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa. Oikeastaan elokuvan nimeksi sopisi paremmin Rytmi hukassa, käsikirjoitusta tämä sanonta nimittäin kuvaa hyvin.

Jossain vaiheessa mukaan tupsahtaa kaunis laulajatar Victoria ”Vicky” Hoffmann (Marilyn Monroe). Monroe on elokuvassa kuin elokuvassa mukavaa katseltavaa, mutta tätä uppoavaa laivaa hänkään ei pysty pelastamaan. Ei ole yllätys, että elokuvan huippuhetki on Marilynin sisääntulonumero, After You Get What You Want (You Don’t Want It) -esitys. Hieman myöhemmin nähtävä Heat Wave sen sijaan on jotain aivan hirveää. Norman Mailer summaa kohtauksen Marilyn-kirjassaan (1973/2012, tästä pian lisää!) hyvin:

She has never looked so unattractive in a film. So she wears black panties and a flamenco skirt open up the front, and thereby looks as if she is giving flashes of pubic hair every time she kicks a leg. –– The fan mail has lines like, ’Marilyn Monroe sickens me and even my children.

”Flashes of pubic hair every time she kicks a leg” – eipä tullut minulle elokuvaa katsellessani mieleen, mutta nyt kun Mailer sen sanoo, niin… no, katsokaa itse.

RYTMIÄ-VERESSÄ-step
Tim pitää hauskaa pihapatsaiden kanssa.

Marilynin avausnumeron lisäksi toinen edukseen erottuva tilanne on kohtaus, jossa Donahuen perheen nuorempaa polvea edustava Tim (Donald O’Connor) kekkuloi lemmenhuumassaan Vickyn oven edustalla. Linkittäisin pätkän tähän, mutta sitä ei näytä löytyvän YouTubesta. Katsokaa sen sijaan O’Connorin todellinen taidonnäyte vuodelta 1952, elokuvasta Laulavat sadepisarat (Singin’ in the Rain). Vaikken ole kolunnut O’Connorin koko tuotantoa, en usko, että hän on koskaan onnistunut tekemän tätä hauskempaa kohtausta.

 Piristävän klipin jälkeen on aika palata kriittisiin huomioihin. Niistä päällimmäinen liittyy elokuvan keskeisimpään näyttelijään, Ethel Mermaniin. Merman oli eittämättä kaikessa pisteliäisyydessään hurmaava persoona ja osasi kaiken lisäksi näytellä. Se ei kuitenkaan muuta sitä, etten voi sietää hänen lauluääntään. Tuota hienoisesti honottavaa, syvältä kaikuvaa vanhenevan naisen ääntä tässä elokuvassa saadaan kuulla niin paljon, että menee varmaan vähintään vuosi, ennen kuin pystyn katsomaan yhtäkään Merman-elokuvaa (vaikka eihän hän suinkaan kaikissa rooleissaan laula).

Toinen hirvitys on elokuvan suurellinen loppu. Ensin Ethel Merman laulaa omituisessa, kauempaa katsottuna kovin rivon näköisessä mekossa elokuvan nimikappaletta. Sen jälkeen biisi otetaan uusiksi koko porukan voimin yliampuvan suureellisesti lavastetussa loppukohtauksessa. Kotiolosuhteissa kohtaus puuroutuu surrealistiseksi puuroksi, ja veikkaan, että tämä värioksennus on riipinyt haavoja katsojien verkkokalvoille myös teatterikatsomossa.

RYTMIÄ-VERESSÄ-puuroa
Näin käy, kun yritetään liikaa. Säälipisteitä Marilynin hienosta vaaleansinisestä puvusta, jota voi tosin tästä kuvasta olla vaikea löytää, ellei tiedä mistä etsiä.

Marilynin lisäksi ainoa syy, jonka vuosi voisin suositella tätä elokuvaa jollekulle, on se, että kyllä tässä kai jonkinlainen ajankuva on. Vaudeville-viihde on jotain niin erilaista nykyajan ajanvietteisiin verrattuna, että on ihan hauska kurkistaa taaksepäin ja nähdä, millaisen ohjelman merkeissä ihmiset ovat aiemmin tuhlanneet aikaansa. Eipä käy noiden vuosikymmenien eläjiä kateeksi.

Ilman Marilyniä tämä olisi selvä yhden tähden tapaus.

*****

Discshop DVD / Blu-ray

CDON DVD

Amadeus – Director’s Cut (1984) arvostelu

AMADEUS JULKKA
Amadeus (1984)

Katsokaa tuota julistetta tuossa vasemmalla. Eikö ole mykistävä? En ole koskaan ostanut kirjaa kansikuvan perusteella, ja elokuviakin tulee katsottua erittäin harvoin julisteiden/kansien visuaalisen ilmeen vuoksi. Amadeus tekee poikkeuksen. Olin DVD:n kanteen pohjattoman ihastunut ja toivoin sormet ristissä, että elokuvakin olisi hyvä. Lisäksi eräs tuttavani mainitsi käyneensä katsomassa kyseisen elokuvan teatterissa ainakin kolmesti – kuulostaa hyvältä. Se, että elokuvan ohjauksesta vastaa Miloš Forman, ei ollut huono asia sekään.

Amadeus (USA 1984) pohjautuu Peter Shafferin samannimiseen näytelmään. Elokuvanlähtökohtana on klassisen ajan säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin (1756–1791) nimi ja musiikki. Kyseessä ei kuitenkaan ole elämäkertaelokuva, vaan läpeensä fiktiivinen teos, jossa tietyt seikat käyvät yksiin todellisen Mozartin elämän kanssa. Elokuva alkaa kehyskertomuksesta, jossa säveltäjäkollega Antonio Salieri (myöskin historiallinen hahmo) kertoo papille olevansa syyllinen Mozartin kuolemaan. Katsojalle tehdään siis heti alussa selväksi, millainen elokuvan tarinan lopputulema on. Kysymys ei ole: ”mitä tapahtuu?”, vaan ”miten se tapahtuu?” Seuraa pitkä ja yksityiskohtainen kertomus Salierin ja Mozartin yhteisestä tiestä.

Salieri senior
Kehyskertomuksen Salieri

Mozart on suoranainen taidemusiikin ihmelapsi, jota Salieri kadehtii. Mozartille niin esiintyminen kuin sävellystyö tuntuu olevan helppoa kuin heinänteko, kun taas Salieri joutuu jatkuvasti ponnistelemaan sävellystensä eteen – eikä niihin siltikään liity samanlaista jumalista innoitusta kuin Mozartin musiikkiin. Niinpä Salieri suhtautuu Mozartiin äärimmäisen nuivasti ja lopulta ryhtyy änkemään kapuloita Mozartin musiikillisen uran rattaisiin hartiavoimin.

Mozart pistää Salierin marssin uusiksi.
Mozart pistää Salierin marssin uusiksi.
AMADEUS-salieri
Salieri ei arvosta Mozartin apua.

Kuten sanottu, elokuvalla ei ole kovinkaan paljon tekemistä sen kanssa, millaiset Mozartin ja Salieri välit todellisuudessa olivat. Oikeasti miesten välillä vallitsi kollegiaalinen yhteisymmärrys, jota saattoi sävyttää myös jonkinlainen kilpailuhenki – muttei sen kummempaa. Pohjimmiltaan elokuvassa kuvataan ennen kaikkea Salierin henkilökohtaista kamppailua, kärsimystä ja lankeemusta. Mozartin työt, ennen kaikkea oopperat, toimivat lähinnä elokuvan esteettisinä elävöittäjinä, eikä niiden taustoihin paneuduta juuri tarkemmin. Mozartin säveltämän sielunmessun eli requiem D-mollin syntyhistoriasta esitellään tosin kiinnostava tarina, jolla on varmasti hyvin vähän tekemistä totuuden kanssa.

AMADEUS-mesenaatti
Requiemin tilaaja haluaa pysytellä anonyyminä.

Kenties kiinnostavin yksittäinen kohtaus on tilanne, jossa Salieri romahtaa lopullisesti eikä enää yritä hillitä pahansuopaa kostonhimoaan Mozartia kohtaan. Hän lausuu jonkinlaiselta antikristilliseltä uskontunnustukselta kalskahtavan litanian ja viskaa krusifiksin takkaan. Tuo litania puhukoon puolestaan:

Tästä lähtien olemme vihollisia, sinä ja minä. Sillä Sinä olet valinnut tulkiksesi kehuskelevan, irstaan, rivon, lapsellisen pojan, ja antanut minulle vain kyvyn ainoana tunnistaa Sinut hänessä. Koska olet epäoikeudenmukainen, epälojaali, julma, asetun Sinua vastaan, vannon sen. Asetan esteitä, teen pahaa luodullesi maan päällä kaikin voimin.

amadeus-risti
Jeesus palaa.

Tässä päästään jo hyvin lähelle Salierin sisimpiä tuntoja. Hän ei julista vihollisuutta Mozartia, vaan Jumalaa vastaan. Hänen kaunassaan ei ole niinkään kyse henkilökohtaisesta inhosta, vaan pettymyksestä omaan kykyyn säveltäjänä ja Jumalasta vuotavan inspiraation kanavoijana. Samalla hän on toki pettynyt myös Jumalaan. Mozart, räävitön superlahjakkuus, on kuin Raamatun tarinan Abel: Jumalan suosikki. Salieri saa tyytyä vähäosaisen Kainin asemaan. Salierin ja Mozartin tarinalla on myös samanlainen päätös kuin Kain ja Abelin myytillä.

Myös Mozartilla on omat demoninsa vaivoinaan. Hänen isäkompleksinsa on niin vahva, että sattuu. Isä ei suo pojalleen ystävällistä tai kiittävää sanaa, vaan nyrpistelee nenäänsä ja arvostelee poikansa huikentelevaista elämäntyyliä minkä ehtii. On kuvaavaa, että kun isäpappa ilmestyy Mozartin luo kyläilemään, odottaa hän poikaansa rappukäytävässä kuin suunnaton vampyyrilepakko.

AMADEUS-isi
Mulle tulee tästä mieleen F. W. Murnaun Faust (1926).

Visuaalisesti Amadeus on paikoin suorastaan mykistävän upea. Näyttämöproduktiot on toteutettu vaivaa ja rahaa säästämättä. Etenkin Taikahuilun lavaste on sanoinkuvaamattoman hieno, eikä ole ihme, että lavasteen ympyrä on sijoitettu upeassa elokuvajulisteessa naamion taa kätkeytyneen hahmon kolmannen silmän kohdalle.

AMADEUS taikahuilu
Taikahuilun ensi-iltaa

Mikä tai kuka loppujen lopuksi on tuo julisteen naamioitu mysteerimies? Mozartin näkökulmasta naamion takaa löytyy niin isä kuin kaunainen Salieri. Salierille naamio edustaa hänen omaa pimeää puoltaan: epäuskoa ja pettymystä omaan itseään sekä Jumalaa kohtaan. Valitettavasti elokuva oli tyylillisesti jotain aivan muuta kuin olin julisteen perusteella odottanut, joten kokonaisuus oli lievä pettymys. Toisaalta juliste on tyyliltään niin vahva ja omaperäinen, etten usko minkäänlaisen elokuvan voivan lunastaa sen synnyttämiä odotuksia. Jos julisteen luomia odotuksia ei olisi ollut, olisin saattanut antaa elokuvalle viisi tähteä.

Loppukevennyksen paikka: ihmettelin elokuvaa katsoessani, kuinka Salierin jumalankiellon ensimmäinen lause (”From now on, we are enemies, you and I”) kuulosti niin tutulta. Myöhemmin tajusin, että elokuvasta napattua samplea on käytetty yhdellä teinivuosieni suosikkilevyistä:

Joo’o, tämä oli kuulkaa kova juttu silloin kun olin yläasteikäinen. Ja kuulostaa yllättävän hyvältä nyt, kun edellisestä kuuntelusta on lähemmäs kymmenen vuotta.

*****

Discshop DVD / Blu-ray

CDON DVD

Lemmenloukku (1960) arvostelu – Vähän väljähtänyttä Marilynia

lets_make_love_xlg
Lemmenloukku (1960)

Jayne Mansfield -avauksen jälkeen mieleni teki palata perusasioihin — eli Marilyniin. Elokuvakaapissa on jo tovin makaillut pieni pino Marilyn-elokuvia, joita en ole aiemmin nähnyt. Valitsin pinosta summanmutikassa vuonna 1960 ensi-iltaan tulleen Lemmenloukun (Let’s Make Love). Jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä kannattanut sittenkin valita pinosta Joki, jolta ei ole paluuta (River of No Return, Yhdysvallat 1954) tai Rytmiä veressä (There’s No Business Like Show Business, Yhdysvallat 1954), jotka sijoittuvat ajallisesti likemmäs katsomaani Mansfield-musiikkielokuvaa. Lemmenloukku oli toisaalta hyvä valinta lajityyppinsä puolesta — kyseessä on komediallinen musiikkielokuva, jossa Marilyniä laulatetaan oikein olan takaa.

Marilynin vastanäyttelijä Yves Montand esittää ranskalais-amerikkalaista miljonääriä, Jean-Marc Clementia. Clement kuulee, että erään paikallisen teatterin uudessa revyyssä aiotaan parodioida hänen hahmoaan ja menee katsomaan revyyn harjoituksia. Harjoituksissa teatterin työntekijät hämmästyvät tuntemattoman mieskatsojan yhdennäköisyyttä porho-Clementin kanssa, ja lopulta Clement palkataan esittämään itse itseään. Teatterin väki ei tiedä juuri palkkaamansa muukalaisen todellista identiteettiä, sillä Clement esittelee itsensä keksityllä nimellä.

LEMMENLOUKKU-käsille-tekemistä
Amanda neuloo, kun kaipaa käsilleen tekemistä.

Clement ei ole niinkään kiinnostunut lavaesiintymisestä, vaan teatterin vetonaulasta eli Amanda Bellistä (Marilyn). Rooli on Marilynille tyypillinen ja läheistä sukua niin Herrat pitävät vaaleaveriköistä -elokuvan Lorelei Leelle, Piukkojen paikkojen Sugar Canelle kuin Bussipysäkin Chérielle. Amanda on aivoistaan kankeanpuoleinen heitukka, joka ei häpeile esitellä itseään kabareen lavalla. Rahasta tekee tiukka, mutta mitäs sitten — raha ei tee onnelliseksi.

Clement puhuu sopimattomia.
Clement puhuu sopimattomia. Jos korsetti korostaa Mansfieldin parhaita puolia, pukee sellainen myös Marilynia.

Clement ja Amanda ovat monessa suhteessa toistensa vastakohdat. Oppinut ja sivistynyt Clement hallitsee talousajattelun ja tapakulttuurin, mutta on kabareen lavalla yhtä rento ja hauska kuin metrinen halko. Iltalukiossa rehkivä Amanda puolestaan hurmaa välittömällä ja teeskentelemättömällä esiintymisellään jokaisen. Ehkä juuri tästä syystä Clement kokee vastustamatonta vetoa Amandaan ja yrittää hiki hatussa vikitellä häntä.

LEMMENLUOKKU-yrittel
Clement yrittää olla hauska.

Elokuvan juoni on ennalta arvattava ja ajan romanttiselle komedialle tyypillinen. Oikeastaan juoni on sivuseikka, joka mahdollistaa yksitäisten komediallisten kohtausten ja musiikkinumeroiden nivouttamisen yhdeksi kokonaisuudeksi. Elokuva tuotti Marilyn-elokuvaksi sangen vähän, enkä yhtään ihmettele, miksi: kokonaisuutena Lemmenloukku jää tusinamusikaaliksi. Vika on lähinnä käsikirjoituksessa. Elokuva yrittää olla hauska, mutta onnistuu siinä vain paikoin. Kohtauksiin ei ole ladattu tarpeeksi paukkuja, jotta kokonaisuudesta olisi taitavallakaan ohjauksella saatu kunnon komediaa.

LEMMENLOUKKU-valkoinen-meikki
Baretti pukee Marilynia.

Elokuva sijoittuu ajanjaksoon, jolloin Marilynin tähti loisti yhä kirkkaana, vaikka työskentely hänen kanssaan alkoi käydä todella hankalaksi. Jo Lemmenloukkua edeltäneiden Piukkojen paikkojen kuvauksissa Marilynin kiukuttelu ja myöhästely aiheuttivat työryhmässä kränää, eikä Marilynin työmoraali tästä enää koskaan kohentunut, päinvastoin. Vaan kuten muissakaan Marilynin myöhäiskauden elokuvissa, ei tämä näy työjäljessä juuri lainkaan. Marilyn vetää Amandan roolin taidolla ja tunteella, mutta se ei riitä pitämään kokonaisuutta kasassa.

LEMMENLOUKKU-kukkona-tunkiolla
Pupulaiset lavalla

Lemmenloukun kuvausten aikana Marilynin ja Montandin välille kehkeytyi lyhyt romanssi, jossa roolit olivat jotakuinkin päinvastaiset kuin elokuvan hahmoilla. Clement yrittää kaikkensa yrittäessään hurmata Amandaa, mutta tosielämässä näyttelijöiden suhde loppui Montandin aloitteesta. Marilyn yritti vielä suhteen päättymisen jälkeen kinuta Montandia luokseen — huonolla menestyksellä. Sinänsä kiinnostavaa, kuinka Lemmenloukun asetelma toistuu tosielämässä: roolit ovat vaihtuneet, ja onneton, yksinäinen osapuoli onkin Marilyn, ei Clement.

Lemmenloukku jäi Marilynin viimeiseksi musiikkielokuvaksi, eräänlaiseksi välityöksi. Seuraava ja viimeinen Marilynin tähdittämä elokuva oli Sopeutumattomat (The Mistfits, Yhdysvallat 1962), joka on jo jotain aivan muuta kuin mihin Marilyn-elokuvalta odottaisi. Tämäkin pitäisi katsoa jo uudestaan: edellisestä katsomiskerrasta on vierähtänyt laskelmieni mukaan jo kuusi vuotta. Muistelen, että Sopeutumattomia katsoessaan voi ainakin kuvitella huomaavansa, kuinka heikoilla jäillä näyttelijätär tuohon aikaan kulki.

*****

Minkäpä tyttö sille voi (1956) arvostelu – Meet Ms. Mansfield

En ole koskaan ollut erityisen innostunut elokuvatähdistä. Nuorempana olin kiinnostunut vain ja ainoastaan ohjaajista, enkä seurannut oikeastaan yhdenkään tähden uraa tai juuri valikoinut elokuvia sen perusteella, keitä niissä näyttelee. Pidän tiettyjen näyttelijöiden ilmaisutavasta ja kasvoista, mutta katsomispäätöksiin heidän mukanaolonsa tai -olemattomuutensa ei käytännössä juuri ole vaikuttanut.

Suhtautumiseni tähtiin ja tähteyteen koki rajun muutoksen, kun aloin noin vuosi sitten kiinnostua Marilyn Monroesta tähtenä ja näyttelijänä. Alkusysäyksenä tälle oli Marilyniä käsittelevä Vigilant Citizenin artikkeli. Kuten Vigilant Citizeniin tutustuneet tietävät, kyseisen portaalin artikkeleissa johtopäätöksiä tehdään ”hieman” turhan terhakkaasti. Jokainen voi itse päättää, kuinka paljon arvoa antaa kirjoittajan puheille MKULTRAsta, Beta-ohjelmoinnista ja muista saman kategorian aiheista. Joka tapauksessa artikkeliin oli koottu sen verran kiinnostavia faktoja Marilynin elämästä, että aloin haalia Marilyn-elokuvia käsiini ja luin muutamia häntä käsitteleviä kirjoja.

Samassa Vigilant Citizenin artikkelissa mainittiin myös Jayne Mansfield, jolla oli melkoisesti yhteistä Marilynin kanssa. Molemmat poseerasivat Playboylle, molemmat heilastelivat Kennedyjen kanssa, molemmat olivat keskeisiä hahmoja klassisen tyhmänseksikkään blondin stereotypian muotoutumisen kannalta (vaikka olivat luonnostaan brunetteja), molemmat kuolivat kolmikymppisinä traagisissa olosuhteissa, molemmat esiintyivät melko samankaltaisissa rooleissa. Naisilla oli jopa samoja rooleja: Marilyn hoiti Bussipysäkki– ja Herrat pitävät vaaleaveriköistä -elokuvien filmiroolit, Mansfield taas lavaversiot. (Sen sijaan sen, mitä VG:n artikkelissa sanotaan molempien näyttelijättärien sekaantumisesta Anton LaVeyn touhuihin, jätän jokaisen itse arvioitavaksi. Mansfield oli eittämättä kiinnostunut LaVeysta ja satanismista, siitä nyt on kuvallisia todisteitakin, mutta että Marilynilla olisi ollut jotain tekemistä tämän musta puuvillakypärä päässä hyppelehtivän sirkusesiintyjän kanssa? Epäilen, ja niin epäilevät myös Marilynin tunteneet henkilöt.)

TGCHI
Minkäpä tyttö sille voi (USA 1956)

Vähemmästäkin myös Jayne Mansfield alkoi kiinnostaa. Kun Yle Teema sitten näytti tammikuussa kaksi Mansfield-elokuvaa peräjälkeen, pistin boksin nauhoittamaan. Valitettavasti Houkuttelevat huulet (Will Success Spoil Rock Hunter?, USA 1957) jäi tällä erää katsomatta, sillä boksi nauhoitti samaan aikaan jotain tärkeämpää. Onneksi sentään Minkäpä tyttö sille voi (The Girl Can’t Help It, USA 1956) tallentui.

Elokuvan nimi kuvaa tarinan eetosta hyvin. Mansfield esittää Jerri Jordania, jonka gangsteriheila Murdock (Edmond O’Brien) on päättänyt tehdä tytöstään tähden. Apuun hän kutsuu alan huipulta pohjalle syöksyneen managerin, Tom Millerin (Tom Ewell). Jerriä tähteys ei kiinnosta: hän haluaa mieluummin laittaa ruokaa, hoitaa kotia ja saada paljon lapsia. Vaan kun pojat kerran ovat päättäneet, että hänestä tulee tähti — niin, minkäpä tyttö sille voi? Jerrin alistuvaisuus on yhtä ylitsepursuavaa kuin hänen povensa — hän tekee mitä käsketään ja keittää pullakahvit päälle. Elokuvasta saisi hyvän jutun Viligant Citizeniin, sillä Jerri on niin tottelevainen ja ihastuttava, että hänen voisi jo luulla läpikäyneen Beta-ohjelmoinnin.

Jerri on kiltisti ja hiljaa, kun miehet puhuvat.
Jerri on kiltisti ja hiljaa, kun miehet puhuvat.

Mansfield on elokuvan itseoikeutettu tähti, josta yksikään tervesilmäinen katsoja ei saa katsettaan irti. Tom Ewellistä hän kuitenkin saa hyvin vastinparin. Ewellin hahmo muistuttaa hyvin paljon Richard Shermania, jota hän esitti vuosi aiemmin ensi-iltaan tulleessa Kesäleskessä (The Seven Years Itch, Yhdysvallat 1955). Molemmat hahmot ovat tunnollisia, kilttejä ja luotettavia järjen miehiä, jotka pikemminkin vetäytyvät itseensä kuin sortuvat liikaan itsekorostukseen. Kumpikin joutuu kiusaukseen uhkean blondin edessä, johon kajoaminen on ankarasti kielletty.

MINKÄPÄ-kunnia
Jerri tekee kunniaa.

Mansfieldin tehtävä on loistaa, Ewellin taas ihailla tuota loistoa, toimia eräänlaisena taustakankaana, jota vasten Mansfield voi hehkua. Mansfieldin keimailu on kuitenkin niin räikeää, että — esimerkiksi Kesälesken Marilynin eleganssiin verrattuna — hän vaikuttaa suorastaan halvalta tyrkyltä. Aluskorsetilla minimittoihin kiristetty uuma, häikäilemättömän avara kaula-aukko ja eestaas pyörivä takamus muodostavat sellaisen kombon, että hyvän maun rajat joutuvat koetukselle. Mansfieldin ylitsepursuava seksuaalisuus konkretisoituu symbolisella tasolla selkeimmin kohtauksessa, jossa tulevan tähden hittikappaletta nauhoitetaan. Sillaikaa kun bändin pojat laulavat omia osuuksiaan, Jerri käy nourtamassa läheisestä Fruit-O-Maticista (onko tällaisia oikeasti ollut 50-luvulla?) omenan ja alkaa mutustaa sitä kuin käärmeen houkuttelema Eeva konsanaan, ja kirkaisee sitten kappaleeseen oman osuutensa, jonka olisi tarkoitus muistuttaa poliisiauton sireeniä. Minusta se kuulostaa kyllä enemmän joltain ihan muulta.

MINKÄPÄ-omppu
Kaksi kiellettyä hedelmää.

Elokuvaan on ahdettu valtava määrä musiikkia, ja sitä on luonnehdittu yhdeksi ensimmäisistä rock-elokuvista. Rock-puolelta jopa minun kaltaisen rokkitumppu tunnisti ainakin Eddie Cochranin, Little Richardin ja Fats Dominon. Viimeksi mainitun esitys sai minunkin punttini tutisemaan. Ylivoimaisesti mieleenpainuvin musiikkinumero on kuitenkin Julie Londonin Cry Me A River. Erikoista sinänsä, että Julie ehtii vaihtaa asua lyhyen kappaleen aikana suunnilleen yhtä monta kertaa kuin Lady Gaga omien musiikkivideoidensa mittaan — ja tämä yli 20 vuotta ennen musiikkivideoaikaa! YouTuben tarjoama videotiedosto on valitettavan huonolaatuinen, mutta parempaakaan ei ole tarjolla.

En malta olla mainitsematta elokuvan mainiosta aloituskohtauksesta, jossa Tom Ewell kertoo elokuvasta yleisölle. Aika harva normikatsoja kiinnittää huomiota kuvasuhteeseen ja siihen, kuinka se vaikuttaa elokuvakokemukseen. Tämän elokuvan alussa tulee hienosti demonstroiduksi, kuinka tekniset innovaatiot mahdollistavat ihan oikeasti eläväisemmän ja vaikuttavamman elokuvaelämyksen. ”This motion picture was photographed in the grandieur of CinemaScope”, toteaa Ewell elokuvan aluksi. Mies kuitenkin ”huomaa” seisovansa ahtaan rajauksen sisällä, joka noudattelee klassisen 3:2-kuvarajauksen mittoja.

MINKÄPÄ-venytys
Yhh!

Ewell napauttaa molempia kuvan laitoja…

MINKÄPÄ-venytys-2
…naps…
MINKÄPÄ-venytys-3
…ja naps…

… ja tuloksena on nätti scope-kuva. ”As I was saying, this motion picture was photographed in the grandeur of CinemaScope, and… gorgeous, lifelike color by DeLuxe”, jatkaa Ewell ja hoksaa seisovansa mustavalkoisessa kuvassa. Lopulta väritkin ilmestyvät kuvaan niin kylläisinä, että silmiä melkein särkee.

MINKÄPÄ-venytys-4
Huh!

Olen kuullut paljon parjausta WordPressin taipumuksesta kesyttää kuvien värejä. Nyt pääsin toteamaan tämän omakohtaisesti: postauksen alimmaisen kuvan värit suorastaan räjähtivät kuvankäsittelyohjelmassa, mutta palvelimelle lataamisen jälkeen vaikutelma ei ole enää kummoinen. Harmillista!

Ensimaistiaisena Jayne Mansfieldistä tämä elokuva oli kiinnostava. Uskon ja toivon, että neitosen myöhemmästä tuotannosta löytyy vielä jännempiä tuotantoja.

*****