The Doors (1991) arvostelu – Hillittömänä riehuva id

Kevään toiseksi viimeinen Kirjastokino lähestyy: huomenna ke 29.4. klo 17.30 Lahden pääkirjaston auditoriossa katsellaan eräs Oliver Stonen elokuva. Sopimusteknisistä syistä en voi mainita elokuvan nimeä tässä – sen saa selville hakemalla pääkirjastolta ohjelmaflyerin tai kysymällä vaikka minulta sähköpostitse (osoite löytyy tuolta Blogista & kirjoittajasta -sivulta).

THE DOORS
The Doors (1991)

Stone on ohjaaja, joka tykkää tarttua suuriin aiheisiin. Hänen elokuviensa aiheiksi ovat päässeet suurmiehet ja poliitikot (Alexander, JFK – avoin tapaus, Nixon, W. …) ja tärkeät historialliset tapahtumat (Platoon – nuoret sotilaat, World Trade Center, Salvador…). Pieni ei ole kaunista, tuntuu Stone yrittävän aihevalinnoillaan viestiä. Massiivinen ilmiö on myös Stonen The Doors -elokuvan (Yhdysvallat 1991) aiheena.

Oikeastaan The Doors on tälle elokuvalle hieman harhaanjohtava nimi. Elokuvan fokuksessa on nimittäin Jim Morrison – muut bändin jäsenet jäävät elokuvassa auttamatta statisteiksi. The Doors alkaa lyhyellä kohtauksella Morrisonin lapsuudesta ja loppuu Morrisonin kuolemaan, joten on elokuvan nimivalintaa on vähän vaikea perustella – muutoin kuin kaupallisista syistä. – No, mitäs näistä vikisemään. Kunhan viilaan pilkkua.

Itse kun en ole koskaan ollut mikään The Doors -fani, avasi elokuva minulle aivan uuden tason Morrisonin henkilöhahmosta. Olen mieltänyt Morrisonin ennen kaikkea rock-muusikoksi, jonka elämän kolhut ajoivat alkoholismiin ja huumeriippuvuuteen. No, Morrison kyllä vietti railakasta elämää, sitä ei käy kieltäminen. Hän kuitenkin oli paitsi raikulipoika, myös – ja tämä oli minulle uutta – aidosti kiinnostunut kirjallisuushistoriasta ja runoudesta. Siksi tuntuukin hassulta, että The Doorsin kosketinsoittaja Ray Manzarek on kritisoinut Stonen elokuvaa kovin sanoin: elokuva keskittyy hänen mielestään liiaksi Morrisonin viskinkatkuiseen sekoiluun ja jättää hänen taiteilijapersoonansa lapsipuolen asemaan. Olen eri mieltä: Morrisonin taiteilijaidentiteetti ja laaja lukeneisuus pääsevät elokuvassa mielestäni hyvin esille. Elokuvakerronnan kannalta pämppäys ja riehuminen nyt vaan sattuvat olemaan kiinnostavampia elementtejä kuin hiljainen runopoikailu. Suurille yleisöille suunnatuissa elokuvissa täytyy tapahtua aika paljon, jotta katsojat eivät pitkästy.

THE-DOORS-lavalla-01
Nuori bändi lavalla. Etualalla nuori ja rietas id, takavasemmalla siveä superego.

Pidän elokuvan käsikirjoituksessa erityisesti Jim Morrisonin (Val Kilmer) ja Ray Manzarekin (Kyle MacLachlan) hahmojen välisestä vastakkainasettelusta. Morrison on The Doorsin sykkivä sydän ja – jos otetaan käyttöön Freudin termistö – hillittömänä riehuva id, Manzarek puolestaan selväpäinen järki ja armelias superego. Vaikea sanoa, onko miesten välillä tosielämässä vallinnut tällaista jännitettä, mutta mitäs sitten? The Doors on elokuvaa eikä elämää, ja tullakseen elokuvaksi on elämää dramatisoitava. – MacLachlan on Manzarekin rooliin outo valinta. Tavallaan olen sitä mieltä, ettei MacLachlan istu Manzarekin rooliin lainkaan, mutta silti hänen työskentelyään on mukava seurata. (Vaalea peruukki ei muuten sovi hänelle.)

THE-DOORS-kyle-maclachlan
Vai onko joku toista mieltä?

Okei: jopa minä, joka en tiedä The Doorsista mitään, tunnistan elokuvasta muutamia kohtauksia, joissa käsikirjoittajan voidaan huomata ottaneen aika suuriakin vapauksia. Faktapohjaisuudesta nillittämisen sijaan elokuvaa kannattaa mielestäni katsoa ennen kaikkea eräänlaisena tutkielmana Morrisonin henkilöhahmosta. Siinä The Doors onnistuu mielestäni erinomaisesti, vaikken välttämättä olekaan oikea henkilö arvioimaan tätä.  Tällaisen elokuvan onnistuminen riippuu varsin pitkälti näyttelijävalinnasta, ja nyt siinä on osuttu nappiin: Val Kilmer on omaksunut Morrisonin elkeet todella hyvin. Eipä uskoisi, kun Kilmeriä katsoo sellaisena kuin hän nykyään on.

Jos Kilmerin roolisuoritus on onnistunut, sitä ovat myös konserttien joukkokohtaukset. Erityisesti viimeinen elokuvassa nähtävä konserttikohtaus on kaikessa kaoottisuudessaan upea. Tosielämässä kaaosta on aika helppo saada aikaan, mutta yritäpä luoda kameran eteen kontrolloitu sekasorto, jossa ketään ei oikeasti satu ja joka näyttää siltä uskottavalta filmillä. Ei ihan helppo juttu.

THE-DOORS-lavalla-02
Kaaos hallinnassa: Morrison lavalla.

Elokuva aiheutti ilmestyessään jonkinlaista närkästystä paitsi päihde- ja sekoilukeskeisyytensä, myös runsaahkojen alastonkohtausten vuoksi. Eräs asia ei ole muuttunut sitten The Doorsin tähtiaikojen: paheksuttavaa löytyy aina. Käykääpä katsomatta IMDb:n Parents Guide for The Doors -sivua. ”There is one sex scene that involves A LOT of thrusting, and a lot of moaning.” ”Tons of sexual dialogue. Very strong.” ”[T]here is a lot of female genitalia.” ”Very strong language. Nonstop swearing through out –.” ”This movie is VERY sexual and should not be viewed by anyone under the age 17/18.” Tätä lukiessa en voi kuin ihmetellä, olenko katsonut saman elokuvan kuin ohjeistuksen kirjoittaja(t). ”A lot of female genitalia” – tällä kai tarkoitetaan niitä paria karvapöheikköä, jotka vilahtavat elokuvassa ohimennen? ”Nonstop swearing”? Olenko itse niin paha suustani, etten enää edes tunnista kirosanoja kirosanoiksi? Mitä tuohon loppulauseeseen tulee, Suomessahan elokuvaa levitettiin alkuaan K14-ikärajalla. (Sittemmin kuvaohjelmien ikärajoja koskeva lainsäädäntö on muuttunut pariin otteeseen, ja K14-ikäraja on sulautunut nykyiseen K16-ikärajaan. Se on jo aika lähellä R-ikärajaa, jonka puitteissa elokuvaa levitetään rapakon toisella puolen.) Tämä kertoo siis varmaankin enemmän siitä, miten erilaisia asioita Euroopassa ja Yhdysvalloissa pidetään tabuina. Jenkeissä melko alhaistenkin ikärajojen elokuvissa saa hakata ihmisiä melkein miten tykkää, mutta annas, kun paljas tissi tai pylly vähän vilahtaa – se on heti R-luokitus tai jopa NG-17.

THE-DOORS-pamela
Morrisonin muusa: Pamela Courson (Meg Ryan).

Itse arvostan The Doorsia ennen kaikkea ajankuvana ja tulkintana Jim Morrisonin henkilöhahmosta. Kannattaa katsoa, piti The Doorsin musiikista eli ei.

*****

Discshop Blu-ray