
Jayne Mansfield -avauksen jälkeen mieleni teki palata perusasioihin — eli Marilyniin. Elokuvakaapissa on jo tovin makaillut pieni pino Marilyn-elokuvia, joita en ole aiemmin nähnyt. Valitsin pinosta summanmutikassa vuonna 1960 ensi-iltaan tulleen Lemmenloukun (Let’s Make Love). Jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä kannattanut sittenkin valita pinosta Joki, jolta ei ole paluuta (River of No Return, Yhdysvallat 1954) tai Rytmiä veressä (There’s No Business Like Show Business, Yhdysvallat 1954), jotka sijoittuvat ajallisesti likemmäs katsomaani Mansfield-musiikkielokuvaa. Lemmenloukku oli toisaalta hyvä valinta lajityyppinsä puolesta — kyseessä on komediallinen musiikkielokuva, jossa Marilyniä laulatetaan oikein olan takaa.
Marilynin vastanäyttelijä Yves Montand esittää ranskalais-amerikkalaista miljonääriä, Jean-Marc Clementia. Clement kuulee, että erään paikallisen teatterin uudessa revyyssä aiotaan parodioida hänen hahmoaan ja menee katsomaan revyyn harjoituksia. Harjoituksissa teatterin työntekijät hämmästyvät tuntemattoman mieskatsojan yhdennäköisyyttä porho-Clementin kanssa, ja lopulta Clement palkataan esittämään itse itseään. Teatterin väki ei tiedä juuri palkkaamansa muukalaisen todellista identiteettiä, sillä Clement esittelee itsensä keksityllä nimellä.

Clement ei ole niinkään kiinnostunut lavaesiintymisestä, vaan teatterin vetonaulasta eli Amanda Bellistä (Marilyn). Rooli on Marilynille tyypillinen ja läheistä sukua niin Herrat pitävät vaaleaveriköistä -elokuvan Lorelei Leelle, Piukkojen paikkojen Sugar Canelle kuin Bussipysäkin Chérielle. Amanda on aivoistaan kankeanpuoleinen heitukka, joka ei häpeile esitellä itseään kabareen lavalla. Rahasta tekee tiukka, mutta mitäs sitten — raha ei tee onnelliseksi.

Clement ja Amanda ovat monessa suhteessa toistensa vastakohdat. Oppinut ja sivistynyt Clement hallitsee talousajattelun ja tapakulttuurin, mutta on kabareen lavalla yhtä rento ja hauska kuin metrinen halko. Iltalukiossa rehkivä Amanda puolestaan hurmaa välittömällä ja teeskentelemättömällä esiintymisellään jokaisen. Ehkä juuri tästä syystä Clement kokee vastustamatonta vetoa Amandaan ja yrittää hiki hatussa vikitellä häntä.

Elokuvan juoni on ennalta arvattava ja ajan romanttiselle komedialle tyypillinen. Oikeastaan juoni on sivuseikka, joka mahdollistaa yksitäisten komediallisten kohtausten ja musiikkinumeroiden nivouttamisen yhdeksi kokonaisuudeksi. Elokuva tuotti Marilyn-elokuvaksi sangen vähän, enkä yhtään ihmettele, miksi: kokonaisuutena Lemmenloukku jää tusinamusikaaliksi. Vika on lähinnä käsikirjoituksessa. Elokuva yrittää olla hauska, mutta onnistuu siinä vain paikoin. Kohtauksiin ei ole ladattu tarpeeksi paukkuja, jotta kokonaisuudesta olisi taitavallakaan ohjauksella saatu kunnon komediaa.

Elokuva sijoittuu ajanjaksoon, jolloin Marilynin tähti loisti yhä kirkkaana, vaikka työskentely hänen kanssaan alkoi käydä todella hankalaksi. Jo Lemmenloukkua edeltäneiden Piukkojen paikkojen kuvauksissa Marilynin kiukuttelu ja myöhästely aiheuttivat työryhmässä kränää, eikä Marilynin työmoraali tästä enää koskaan kohentunut, päinvastoin. Vaan kuten muissakaan Marilynin myöhäiskauden elokuvissa, ei tämä näy työjäljessä juuri lainkaan. Marilyn vetää Amandan roolin taidolla ja tunteella, mutta se ei riitä pitämään kokonaisuutta kasassa.

Lemmenloukun kuvausten aikana Marilynin ja Montandin välille kehkeytyi lyhyt romanssi, jossa roolit olivat jotakuinkin päinvastaiset kuin elokuvan hahmoilla. Clement yrittää kaikkensa yrittäessään hurmata Amandaa, mutta tosielämässä näyttelijöiden suhde loppui Montandin aloitteesta. Marilyn yritti vielä suhteen päättymisen jälkeen kinuta Montandia luokseen — huonolla menestyksellä. Sinänsä kiinnostavaa, kuinka Lemmenloukun asetelma toistuu tosielämässä: roolit ovat vaihtuneet, ja onneton, yksinäinen osapuoli onkin Marilyn, ei Clement.
Lemmenloukku jäi Marilynin viimeiseksi musiikkielokuvaksi, eräänlaiseksi välityöksi. Seuraava ja viimeinen Marilynin tähdittämä elokuva oli Sopeutumattomat (The Mistfits, Yhdysvallat 1962), joka on jo jotain aivan muuta kuin mihin Marilyn-elokuvalta odottaisi. Tämäkin pitäisi katsoa jo uudestaan: edellisestä katsomiskerrasta on vierähtänyt laskelmieni mukaan jo kuusi vuotta. Muistelen, että Sopeutumattomia katsoessaan voi ainakin kuvitella huomaavansa, kuinka heikoilla jäillä näyttelijätär tuohon aikaan kulki.
*****