Yön kirkas tähti (2009) arvostelu – Itkemme ja vatvomme

En ole Jane Campionin elokuvien kohderyhmää. Pidän hänen elokuviaan vetelinä, imelinä ja puuduttavan melodramaattisina. Piano (1993) tosin oli mielestäni näkemisen arvoinen elokuva ja olen jopa hyvän aikaa suunnitellut katsovani elokuvan uudelleen, mutta epäilen tämän johtuvan pikemminkin kyseisen elokuvan varsin ammattiaitoisesta ja karismaattisesta näyttelijäkunnasta (Keitel! Hunter!) kuin elokuvan juonesta tai Campionin ohjaustyylistä.

YÖN KIRKAS TÄHTI julkka
Yön kirkas tähti (Iso-Britannia/Australia 2009)

Vaikka oma suhteeni Campioniin oli selvä, Yön kirkas tähti (Bright Star, Iso-Britannia/Australia 2009) onnistui yllättämään. Kyseessä on oivallinen esimerkki elokuvasta, jota arvioidessani minun täytyy pohtia selvästi erikseen sitä, pidinkö elokuvasta (no, tätä ei tarvitse edes pohtia), ja sitä, kuinka hyvin elokuva täyttää omat raaminsa. Henkilökohtaisesti pidän elokuvaa tappavan tylsänä, ylitunteellisena ja siirappisena — jopa Campionin mittapuulla. Oman lajityyppinsä puitteissa se sen sijaan on varmaankin vähintäänkin siedettävä kokonaisuus.

Eletään vuotta 1818. Muodista ja ompelemisesta kiinnostunut Fanny Brawne (Abbie Cornish) iskee silmänsä nuoreen, köyhään runoilijaan, John Keatsiin (Ben Whisahw). Fanny tahtoo oppia lukemaan ja ymmärtämään runoutta ja saakin herra Keatsin antamaan itselleen kirjallisuusaiheisia yksityistunteja. Kohta käy selväksi, että romanttinen kiinnostus on molemminpuolista. Parin suhde ei kuitenkaan voi vakiintua, sillä varattomana Keats ei voi viedä Fannya vihille.

YÖN-KIRKAS-TÄHTI-joulukuusi
Fanny tykkää isoista kauluksista.

Kyseessä on siis klassinen ja usein toistettu tarina: poika ihastuu tyttöön ja tyttö ihastuu poikaan, mutta he eivät epäonnisten olosuhteiden vuoksi voi saada toisiaan. Perinteisen tarinarungon käyttämisessä ei ole mitään vikaa, mokomaan joutuu kaikennähneessä nykymaailmassa tukeutumaan puoliväkisin. Oma variaationsa pitäisi kuitenkin kertoa omaperäisellä ja kiinnostavalla tavalla. Campionin variaatio ei pysty täyttämään näistä vaatimuksista kumpaakaan.

YÖN-KIRKAS-TÄHTI-hattumuotia
Nuorta lempeä ja hattumuotia 1800-luvun malliin

Yön kirkkaan tähden suurin ongelma on elokuvan apaattinen ja alakuloinen yleistunnelma. Elokuvan alkua ja ensi-ihastusta lukuun ottamatta juuri kellään ei ole elokuvassa mukavaa, eikä toivoa paremmasta näy. Niille, jotka katsovat elokuvia ns. tunne edellä, tämä voi olla miellyttävää. Periaatteessa elokuvassa on läsnä mahdollisuus samastumiseen ja myötäelämiseen. Käytännössä henkilöhahmot jäävät niin ohuiksi ja persoonattomiksi, että vain yliempaattinen katsoja voi samastua heihin.

Elokuvan maailma on pysähtynyt ja ankea. Tämä näkyy myös elokuvan kuvaustyylissä. Kameraa ei juuri liikutella, ei etenkään sisätiloihin sijoittuvissa kohtauksissa. Kuvakulmat ja sommitelmat ovat sinänsä kauniita, mutta silti omiaan luomaan elokuvaan staattisen ja tomuisen yleisvaikutelman. Sen sijaan silloin, kun kamera ja tunkkaiset henkilöhahmot päästetään ulkoilmaan, tapahtuu jotain: kuvaus saa happea, maisemat heräävät eloon ja kertovat jotakin myös keskushenkilöiden tunteista ja mielialoista.

YÖN-KIRKAS-TÄHTI-pelto
Tarinallisesti ei-niin-kiinnostavaankin elokuvaan voi mahtua kauniita frameja.

Dialogiin on ripoteltu sinne tänne sitaatteja runoista. Fanny yrittää vakuuttaa Keatsia ja tämän ystävää Brownia (Paul Schneider) omasta lukeneisuudestaan laskettelemalla ulkomuistista pitkiä pätkiä Keatsin lyriikkaa. Elokuvan loppupuolella nähdään oikea runobattle, jossa Fanny ja Keats lurittelevat vuorotellen säkeitä samasta runosta. En tiedä, mitä elokuvan tekijät ovat tällä ylenpalttisella siteeraamisella yrittäneet ilmaista — minun silmissäni nämä kohtaukset näyttivät lähinnä koomisilta. Aivan kuin tarkoituksena olisi ollut tehdä parodiaa 1800-luvun yläluokkaista elämää koskevista representaatioista.

Ehkä kyse on yrityksestä synnyttää selkeämpi kytkös elokuvan ja runoilija John Keatsin (1795—1821) tuotannon välille — onhan kyseessä kuitenkin elämäkerrallinen elokuva. Nyt yhteydet Keatsin runouden ja tarinankäänteiden välillä jäävät kovin köykäisiksi. Sitä, miten uskollinen elokuva on Keatsin elämäkerralle, en osaa kommentoida, eikä tämä kysymys taida elokuvan lyhyen kokonaisarvioinnin kannalta kovin kiinnostava.

Jos antaisin elokuville tähtiä pelkästään siltä pohjalta, ”tykkäsinkö vai enkö tykännyt”, olisi tämä elokuva ansainnut vain yhden tähden. Pianonkin taidan toistaiseksi jättää katsomatta.

*****

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s