Minkäpä tyttö sille voi (1956) arvostelu – Meet Ms. Mansfield

En ole koskaan ollut erityisen innostunut elokuvatähdistä. Nuorempana olin kiinnostunut vain ja ainoastaan ohjaajista, enkä seurannut oikeastaan yhdenkään tähden uraa tai juuri valikoinut elokuvia sen perusteella, keitä niissä näyttelee. Pidän tiettyjen näyttelijöiden ilmaisutavasta ja kasvoista, mutta katsomispäätöksiin heidän mukanaolonsa tai -olemattomuutensa ei käytännössä juuri ole vaikuttanut.

Suhtautumiseni tähtiin ja tähteyteen koki rajun muutoksen, kun aloin noin vuosi sitten kiinnostua Marilyn Monroesta tähtenä ja näyttelijänä. Alkusysäyksenä tälle oli Marilyniä käsittelevä Vigilant Citizenin artikkeli. Kuten Vigilant Citizeniin tutustuneet tietävät, kyseisen portaalin artikkeleissa johtopäätöksiä tehdään ”hieman” turhan terhakkaasti. Jokainen voi itse päättää, kuinka paljon arvoa antaa kirjoittajan puheille MKULTRAsta, Beta-ohjelmoinnista ja muista saman kategorian aiheista. Joka tapauksessa artikkeliin oli koottu sen verran kiinnostavia faktoja Marilynin elämästä, että aloin haalia Marilyn-elokuvia käsiini ja luin muutamia häntä käsitteleviä kirjoja.

Samassa Vigilant Citizenin artikkelissa mainittiin myös Jayne Mansfield, jolla oli melkoisesti yhteistä Marilynin kanssa. Molemmat poseerasivat Playboylle, molemmat heilastelivat Kennedyjen kanssa, molemmat olivat keskeisiä hahmoja klassisen tyhmänseksikkään blondin stereotypian muotoutumisen kannalta (vaikka olivat luonnostaan brunetteja), molemmat kuolivat kolmikymppisinä traagisissa olosuhteissa, molemmat esiintyivät melko samankaltaisissa rooleissa. Naisilla oli jopa samoja rooleja: Marilyn hoiti Bussipysäkki– ja Herrat pitävät vaaleaveriköistä -elokuvien filmiroolit, Mansfield taas lavaversiot. (Sen sijaan sen, mitä VG:n artikkelissa sanotaan molempien näyttelijättärien sekaantumisesta Anton LaVeyn touhuihin, jätän jokaisen itse arvioitavaksi. Mansfield oli eittämättä kiinnostunut LaVeysta ja satanismista, siitä nyt on kuvallisia todisteitakin, mutta että Marilynilla olisi ollut jotain tekemistä tämän musta puuvillakypärä päässä hyppelehtivän sirkusesiintyjän kanssa? Epäilen, ja niin epäilevät myös Marilynin tunteneet henkilöt.)

TGCHI
Minkäpä tyttö sille voi (USA 1956)

Vähemmästäkin myös Jayne Mansfield alkoi kiinnostaa. Kun Yle Teema sitten näytti tammikuussa kaksi Mansfield-elokuvaa peräjälkeen, pistin boksin nauhoittamaan. Valitettavasti Houkuttelevat huulet (Will Success Spoil Rock Hunter?, USA 1957) jäi tällä erää katsomatta, sillä boksi nauhoitti samaan aikaan jotain tärkeämpää. Onneksi sentään Minkäpä tyttö sille voi (The Girl Can’t Help It, USA 1956) tallentui.

Elokuvan nimi kuvaa tarinan eetosta hyvin. Mansfield esittää Jerri Jordania, jonka gangsteriheila Murdock (Edmond O’Brien) on päättänyt tehdä tytöstään tähden. Apuun hän kutsuu alan huipulta pohjalle syöksyneen managerin, Tom Millerin (Tom Ewell). Jerriä tähteys ei kiinnosta: hän haluaa mieluummin laittaa ruokaa, hoitaa kotia ja saada paljon lapsia. Vaan kun pojat kerran ovat päättäneet, että hänestä tulee tähti — niin, minkäpä tyttö sille voi? Jerrin alistuvaisuus on yhtä ylitsepursuavaa kuin hänen povensa — hän tekee mitä käsketään ja keittää pullakahvit päälle. Elokuvasta saisi hyvän jutun Viligant Citizeniin, sillä Jerri on niin tottelevainen ja ihastuttava, että hänen voisi jo luulla läpikäyneen Beta-ohjelmoinnin.

Jerri on kiltisti ja hiljaa, kun miehet puhuvat.
Jerri on kiltisti ja hiljaa, kun miehet puhuvat.

Mansfield on elokuvan itseoikeutettu tähti, josta yksikään tervesilmäinen katsoja ei saa katsettaan irti. Tom Ewellistä hän kuitenkin saa hyvin vastinparin. Ewellin hahmo muistuttaa hyvin paljon Richard Shermania, jota hän esitti vuosi aiemmin ensi-iltaan tulleessa Kesäleskessä (The Seven Years Itch, Yhdysvallat 1955). Molemmat hahmot ovat tunnollisia, kilttejä ja luotettavia järjen miehiä, jotka pikemminkin vetäytyvät itseensä kuin sortuvat liikaan itsekorostukseen. Kumpikin joutuu kiusaukseen uhkean blondin edessä, johon kajoaminen on ankarasti kielletty.

MINKÄPÄ-kunnia
Jerri tekee kunniaa.

Mansfieldin tehtävä on loistaa, Ewellin taas ihailla tuota loistoa, toimia eräänlaisena taustakankaana, jota vasten Mansfield voi hehkua. Mansfieldin keimailu on kuitenkin niin räikeää, että — esimerkiksi Kesälesken Marilynin eleganssiin verrattuna — hän vaikuttaa suorastaan halvalta tyrkyltä. Aluskorsetilla minimittoihin kiristetty uuma, häikäilemättömän avara kaula-aukko ja eestaas pyörivä takamus muodostavat sellaisen kombon, että hyvän maun rajat joutuvat koetukselle. Mansfieldin ylitsepursuava seksuaalisuus konkretisoituu symbolisella tasolla selkeimmin kohtauksessa, jossa tulevan tähden hittikappaletta nauhoitetaan. Sillaikaa kun bändin pojat laulavat omia osuuksiaan, Jerri käy nourtamassa läheisestä Fruit-O-Maticista (onko tällaisia oikeasti ollut 50-luvulla?) omenan ja alkaa mutustaa sitä kuin käärmeen houkuttelema Eeva konsanaan, ja kirkaisee sitten kappaleeseen oman osuutensa, jonka olisi tarkoitus muistuttaa poliisiauton sireeniä. Minusta se kuulostaa kyllä enemmän joltain ihan muulta.

MINKÄPÄ-omppu
Kaksi kiellettyä hedelmää.

Elokuvaan on ahdettu valtava määrä musiikkia, ja sitä on luonnehdittu yhdeksi ensimmäisistä rock-elokuvista. Rock-puolelta jopa minun kaltaisen rokkitumppu tunnisti ainakin Eddie Cochranin, Little Richardin ja Fats Dominon. Viimeksi mainitun esitys sai minunkin punttini tutisemaan. Ylivoimaisesti mieleenpainuvin musiikkinumero on kuitenkin Julie Londonin Cry Me A River. Erikoista sinänsä, että Julie ehtii vaihtaa asua lyhyen kappaleen aikana suunnilleen yhtä monta kertaa kuin Lady Gaga omien musiikkivideoidensa mittaan — ja tämä yli 20 vuotta ennen musiikkivideoaikaa! YouTuben tarjoama videotiedosto on valitettavan huonolaatuinen, mutta parempaakaan ei ole tarjolla.

En malta olla mainitsematta elokuvan mainiosta aloituskohtauksesta, jossa Tom Ewell kertoo elokuvasta yleisölle. Aika harva normikatsoja kiinnittää huomiota kuvasuhteeseen ja siihen, kuinka se vaikuttaa elokuvakokemukseen. Tämän elokuvan alussa tulee hienosti demonstroiduksi, kuinka tekniset innovaatiot mahdollistavat ihan oikeasti eläväisemmän ja vaikuttavamman elokuvaelämyksen. ”This motion picture was photographed in the grandieur of CinemaScope”, toteaa Ewell elokuvan aluksi. Mies kuitenkin ”huomaa” seisovansa ahtaan rajauksen sisällä, joka noudattelee klassisen 3:2-kuvarajauksen mittoja.

MINKÄPÄ-venytys
Yhh!

Ewell napauttaa molempia kuvan laitoja…

MINKÄPÄ-venytys-2
…naps…
MINKÄPÄ-venytys-3
…ja naps…

… ja tuloksena on nätti scope-kuva. ”As I was saying, this motion picture was photographed in the grandeur of CinemaScope, and… gorgeous, lifelike color by DeLuxe”, jatkaa Ewell ja hoksaa seisovansa mustavalkoisessa kuvassa. Lopulta väritkin ilmestyvät kuvaan niin kylläisinä, että silmiä melkein särkee.

MINKÄPÄ-venytys-4
Huh!

Olen kuullut paljon parjausta WordPressin taipumuksesta kesyttää kuvien värejä. Nyt pääsin toteamaan tämän omakohtaisesti: postauksen alimmaisen kuvan värit suorastaan räjähtivät kuvankäsittelyohjelmassa, mutta palvelimelle lataamisen jälkeen vaikutelma ei ole enää kummoinen. Harmillista!

Ensimaistiaisena Jayne Mansfieldistä tämä elokuva oli kiinnostava. Uskon ja toivon, että neitosen myöhemmästä tuotannosta löytyy vielä jännempiä tuotantoja.

*****

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s