Näin Crashin (Kanada/Iso-Britannia 1996) ensi kertaa vuonna 2007. Oikaisen itseäni heti ja tunnustan liioitelleeni: pitäisi pikemminkin sanoa ”näin Crashia”, sillä nukahdin kesken elokuvan sohvalle. Heräsin lopputekstien rullatessa televisioruudulla. Harmitti. Kun hieman myöhemmin bongasin paikallisen kirjaston valikoimista Crash-nimisen elokuvatallenteen, varasin sen kädet täristen — ja petyin, kun tajusin, että kyseessä olikin ”se väärä Crash”, johon en enää aio tässä tekstissä palata edes maininnan tasolla. Tietäjät tietää, mitä tarkoitan.

Tuolloin päällimmäiseksi muistikuvasta Crashista jäi se, että sen tarinassa ei tapahtunut oikeastaan mitään, mutta silti se vaikutti kiinnostavalta ja hyvältä elokuvalta — millä tavalla ja miksi, sitä en olisi osannut sanoa. Olen osunut pahasti vajavaisen katsomiskokemukseni perusteella hämmästyttävän lähelle totuutta. On totta, että Crashissa ei tapahdu oikeastaan mitään, ainakaan mitään kovin järkevää tai tarinallisesti mielenkiintoista. Ensin pannaa, sitten kolaroidaan, sitten pannaan lisää, välillä katsotaan videoita ja käydään autopesulassa, sitten taas pannaan.

Ja kolaroidaan. Ja pannaan. Ja kolaroidaan.

Crashin tarina on oikea script editorin tai kustannustoimittajan painajainen. Sama pätee myös J. G. Ballardin Crash-romaaniin (1973, suom. 1996), johon elokuva perustuu.

Tehtäköön heti selväksi, ettäsekä Ballardin Crash (1973) että Cronenbergin Crash (1996) ovat molemmat ansiokkaita teoksia. Oman kokemukseni mukaan Ballardin Crashissa tulee kuitenkin paremmin ja havainnollisemmin esille se suunnaton tyhjyys, jonka keskellä sen keskushenkilöt elävät ja hengittävät. Ja siitä molemmissa Crasheissa pohjimmiltaan on kyse — tyhjyydestä, ja äärimmäisyydestä.

Juonen ja tapahtumien tasolla nämä asiat ilmenevät seksin ja autokolareiden eksoottisessa yhdistelmässä. Aviolliseen vaniljaseksiin kyllästynyt päähenkilö, Crash-romaanin kirjoittajan kaima Ballard (James Spader) joutuu nokkakolariin Helen Remingtonin (Holly Hunter) ja tämän aviomiehen kanssa. Viimeksi mainittu kuolee samoin tein Ballardin auton konepellille. Pian onnettomuuden jälkeen Ballardin vaimo Catherine (Deborah Kara Unger) kuvailee lentokenttäsairaalassa tuhmaan äänensävyyn anonyymia auto-onnettomuutta ja auton sisäpinnoille liikevoimien vaikutuksesta leviävää ihmiskehoa antaessaan miehelleen käsihoitoa.

Jo sairaalassa kuvioihin ilmestyy Vaughan, kymmenissä kolareissa parkittu kolarifetisisti ja connoisseur. Vaughan elää liikenneonnettomuuksille. Hän vaeltelee pitkin valtateitä etsien riistaa ja onnettomuuspaikan nähdessään iskee kameroineen. Kun päivän ajot on ajettu, Vaughan katselee videoita testikolareista ja polttelee pilveä. Vaughan tietää kolareista kaiken. Kolariharrastuksen tiimoilta hänen ympärillään pyörii muitakin asianharrastajia: kolhiintunut mutta kaunis Gabrielle (Rosanna Arquette) ja kolarinäytöksiä Vaughanin kanssa järjestävä Seagrave (Peter MacNeill). Keskenään nokkakolaroineet Ballard ja Remington liittyvät outoon joukkoon ja huomaavat pian näpelöivänsä toisiaan ympäristöissä ja tilanteissa, jotka tavalla tai toisella liittyvät liikenneonnettomuuksiin.

Crash-romaanissa Vaughanin ja Ballardin välille syntyy mestari-oppipoika-suhde: syvemmällä kolarimaniassaan rypevä Vaughan ikään kuin opastaa keltanokka-Ballardia kohti autoharrastuksen pimeää puolta. Elokuvassa tämä vaikutelma on heikompi. Vaughan ja Ballard näyttävät pikemminkin samaan hölmöön harrastukseen hurahtaneilta tyypeiltä, joista ensin mainittu on luiskahtanut touhussaan pahasti patologian puolelle, siinä kaikki. Eräässä kohtauksessa Vaughan kuitenkin näyttäytyy hetken aikaa mestarina, joka opastaa kokelasta kuvaillessaan harrastuksensa tavoitetta Ballardille:

You’re beginning to see, that for the first time there’s a benevolent psychopathology that beckons towards us. For example, the car crash is a fertilizing rather than a destructive event, a liberation of sexual energy mediating the sexuality of those who have died with an intensity that’s impossible in any other form. Now, to experience that, to live that, that is my project.

”Intensity that’s impossible in any other form”, sepä jo jotakin.

En tiedä ylitulkitsenko, mutta minusta tässä on jotakin samaa kuin tiettyihin ideologisiin koulukuntiin junnahtaneiden nuorten miesten perusjargonissa: tuho ja kuolema ovat jotakin siistiä, mielenkiintoista ja jännää, koska ilman niitä mitään uutta ei voi syntyä. Sama asia kuin joku sanoisi olevansa kiinnostunut korkinarvaajista, koska ilman niitä ei voisi avata viinipulloa. Tai ihailevansa autoteitä, koska niitä pitkin pääsee ajamaan kaikkiin kivoihin paikkoihin.

Sinänsä totta, ja samalla uskomattoman typerää. On kai mielekkäämpää ihailla kohdetta itseään eikä välinettä, jolla se saavutetaan. Jos tuho ja kuolema ovat cool, olisi mukavaa jos tämä voitaisiin myöntää ilman köykäisiä selityksiä hedelmällisyydestä ja uudesta elämästä.

Ja miten tämä liittyy Vaughaniin? ”[T]he car crash is a fertilizing rather than a destructive event” — jälleen kerran törmätään selitykseen, jossa tuhoisa tapahtuma nähdään hedelmällisenä ja siksi ihailtavana. Vaughanin logiikka tosin ontuu vielä kyökkiokkultistien ajatustenjuoksua pahemmin, sillä autokolarissa ei lopulta ole mitään hedelmällistä, ei mitään tuottavaa, ei mitään uudistavaa. Se on vain tuhoa tuhon vuoksi.

Ajatus lihan ja koneen eroottisesta yhtymisestä on niin loistava, etten voi ymmärtää, kuinka kukaan ei keksinyt hyödyntää aihetta taiteiden puitteissa aiemmin. Toisaalta on hyvä muistaa, että kyse ei ole pelkästään kirjailija Ballardin keksinnöstä: symforofilia eli onnettomuuksiin keskittyvä parafilian muoto on todellinen ilmiö. Ballardin oivallus liittyykin kyseisen parafilian merkityspotentiaaliin taiteessa — hatunnostoin arvoinen saavutus sekin. Lisäksi siinä, missä symforofiliassa (mikäli olen oikein ymmärtänyt) kyse on pitkälti vaaran kanssa flirttailusta, eivät Crashin henkilöhahmot ole kiinnostuneet kevyestä silmäpelistä, vaan saavat nautintonsa realisoituneista onnettomuuksista ja niiden jäljistä. Tässä suhteessa Ballard tekee fiktiostaan todellisuuttakin kierompaa.

Tuosta moniulotteisesta metaforasta — ihmiskehon ja auton eroottisesta yhtymisestä — avautuu niin monta merkityksen tasoa, etten voisi koskaan listata niitä kaikkia. Ennen kaikkea kyseessä on ajallemme (ja nimenomaan meidän ajallemme, vuodelle 2014, pikemminkin kuin Crash-romaanin vuodelle 1973 tai Crash-elokuvan vuodelle 1996) ominaisen länsimaisen äärimmäisyysajattelun manifestoituma. Arvotyhjiössä tylsistyneille ja kaiken nähneille ihmisparoille mikään ei enää riitä. Jopa tyhjänaikainen irtoseksi sitoo liikaa. Todellista vapautta edustaa eroottinen autokolari, jossa kumppani valikoituu täysin sattumanvaraisesti.

Sekä kirjailija-Ballardin että ohjaaja-Cronenbergin Ballard, Vaughan ja muut kolari-intoilijat ovat kaukana täyteläisistä, todentuntuisista henkilöhahmoista, jollaisia pidetään etenkin kaunokirjallisuuden henkilöhahmojen ideaaleina. Lukija tai katsoja ei saa tietää heidän menneisyydestään tai luonteestaan juuri mitään. Pikemminkin heistä jokainen on olemassa edustaakseeni jotakin ideaa, merkitystä. Heihin ei voi samastua eikä heitä kohtaan voi kokea sääliä tai sympatiaa, heidän tunteitaan ei voi myötäelää. Kun kolhivat itseään eri onnettomuuksissa, ei lukija tai katsoja osaa olla pahoillaan — niin pohjattoman vieraiksi ja etäisiksi he ovat jääneet. Sen sijaan hän saattaa kokea surua sen vuoksi, että Crashin todellisuus on sellainen kuin se on — ja sen, että se muistuttaa niin paljon omaamme.

Crash ei ole iloinen elokuva. Se ei luo toivoa ihmiskunnan tulevaisuuteen tai uskoa parempaan huomiseen. Silti se on hyvä elokuva, sillä se onnistuu kertomaan omasta nykyisyydestämme ja sen rumuudesta jotakin äärimmäisen keskeistä. Sen maailma on toivoton ja surkea, ja sen keskushenkilöt hedonistis-nihilistisiä ihmisriepuja. Heidän epätoivoinen yrityksensä täyttää maailmansa tyhjyys äärimmäisyydellä, lihan ja metallin väkivaltaisella liitolla, johtaa vääjäämättä tuhoon ja kuolemaan.

*****