Päätin avata pääasiassa elokuvia käsittelevän blogin huhtikuun 2014 alussa. En erityisesti tähdännyt aprillipäivään, vaan ajankohta valikoitui henkilökohtaisista syistä. Huumori on ihmiselämän säilymisen kannalta tärkeä voimavara, joten sinänsä aprillipäivä on hyvä ajankohta aloittaa.

Perustin tämän blogin kanavaksi omalle elokuvia koskevalle ajatuksenvirralleni. Pyrin kirjoittamaan tänne kaikista katsomistani feature-elokuvista, joskin tiedän jo tässä vaiheessa, että ainakin aluksi joudun tinkimään tästä tavoitteesta. Aion pitää blogin kirjoitusotteen rentona ja nukkavieruna. Tunnen itseni tarpeeksi hyvin tietääkseni, että riman nostaminen liian korkealle johtaa totaaliseen blogihiljaisuuteen. En aio hioa tekstieni kieliasua tai miettiä still-valintoja tuntikaupalla. Sen sijaan haluan kanavoida tänne innostukseni ja rakkauteni elokuviin. Luultavasti tulen sivuamaan blogissa myös muita aiheita, mutta katsotaan sitä myöhemmin.

Kirjoitusten ote tulee olemaan vahvasti subjektiivinen. Tämän blogi ei edusta lajityypiltään elokuvakritiikkiä, vaan pikemminkin eräänlaista elokuvapäiväkirjaa. Kirjoitan paitsi elokuvista, myös siitä, mikä on oma tarinani elokuvan kanssa: mikä on saanut minut kiinnostumaan elokuvasta, millaisissa olosuhteissa ja millaiselta kopiolta olen sen katsonut. Tulen kirjoittamaan ensisijaisesti sellaisista elokuvista, jotka ovat edenneet jo DVD-levitykseen tai jopa televisiolevitykseen. Ensi-iltaelokuvat jäävät ainakin aluksi blogin fokuksen ulkopuolelle.

Rakastan elokuvia, ja olen katsonut elämäni aikana niitä paljon. Olen lukenutkin niistä jonkin verran, mutten silti kuvittele tietäväni elokuvista kaikkea tai oikeastaan edes kovin paljoa. Törmään jatkuvasti itselleni uusiin elokuviin, jotka minun ”pitäisi jo tietää”. En koe tätä masentavana, vaan ilahduttavana: elokuvan horisontti on niin laaja, etten usko koskaan saavani sitä kunnolla haltuun. Päinvastainen olettamus johtaisi ainakin minun kohdallani järjettömään suorittamiseen ja alakuloon.

Tämä blogi ei ole olemassa akateemista tai ammatillista pönötystä varten. Pätemisentarve on inhottavimpia piirteitä, joita tiedän, enkä halua ruokkia tuota ominaisuutta omassa ilmaisussani. Kun en tiedä tai ymmärrä jotakin, aion ilmaista sen suoraan sen sijaan, että ihailisin vuolaasti keisarin uusia vaatteita. Kun en pidä jostakin, mistä elokuvallinen sivistys, luokka tai jokin muu yhdentekevä seikka ”vaatii” pitämään, ilmaisen mielipiteeni.

Blogin nimi, taikalyhty eli laterna magica, viittaa yhteen elokuvaprojektorin monista esiasteista, eräänlaiseen sähköttömään diaprojektoriin. Valitsin taikalyhdyn blogin nimeksi, sillä tähän laitteeseen ja sen nimeen kytkeytyy monia kiehtovia elementtejä. Taikalyhty on esitysmekanismina lähellä elokuvan varhaisvaiheita, mikä tekee siitä mielenkiintoisen — minun mielestäni elokuvan historia on kiinnostavampaa kuin sen nykyisyys.

Taikalyhtyyn liittyy tietenkin taikuus, magia. Ne elokuvat, jotka ovat tehneet minuun syvimmän vaikutuksen, kätkevät sisälleen jotakin sellaista, joka on pysyvästi sanojen tavoittamattomissa. Kirjoittaminen on loppujen lopuksi aina masentavaa puuhaa, sillä se johtaa aina vääjäämättä samaan umpikujaan, joka osoittaa kielen rampuuden ja kelvottomuuden kommunikaatiovälineenä. Kärjistetysti voisi sanoa, että huonoimmillaankin elokuva toimii moninkertaisesti parempana viestintämekanismina kuin kieli.

Parhaimmillaan elokuva on valon ja varjon taikuutta, valkokankaan magiaa. Rohkenen käyttää tätä termiä omien kirjoitusteni yhteydessä siitä huolimatta, että magia on monen muun sukulaissanansa ohella kärsinyt melkoisen inflaation. Perustelen valintani vaatimattomuudella ja nöyryydellä: elokuvan magia on joka tapauksessa minun tavoittamattomissani, minun kirjoitukseni ovat kuin kuolleen hevosen pieksämistä kuluneella harjanvarrella. ”I don’t want realism, I want magic.”