Olin jokin aika sitten kauhussani katsottuani Sam Raimin ja Coenin veljesten Konnajengi-yhteistyöelokuvan. Pidän Coenien myöhemmästä tuotannosta, mutta Konnajengi ei innostanut tarttumaan DVD-kaapissa odotteleviin 80-luvun Coen-tuotantoihin. Lopulta rohkaistuin ja katsoin Arizona Babyn (Raising Arizona, Yhdysvallat 1987). Ainakin näkisi Nicholas Cagen kerrankin hieman erilaisessa roolissa – miehen huonostimenee-roolit alkavat nimittäin kyllästyttää.
Elokuvan alkuun lyödyssä, voice-over-kerronnan ryhdittämässä montaasissa kuvataan elokuvan päähenkilön elämänvaiheita ja luonnetta järisyttävän tiiviissä tahdissa. Vuosien mittainen ajanjakso on tiristetty muutaman minuutin kestävään rypistykseen. Nicholas Cage on H. I., hyväntahtoinen ja ylienerginen taparikollinen, joka ihastuu Ediin eli poliisiaseman mugshotien kuvaamisesta vastaavaan poliisiin (Holly Hunter). Tiukkailmeinen Ed on miehekkäästä nimestään huolimatta nainen, ja vieläpä varsin viehättävä sellainen, kunhan malttaa hieman löysätä nutturaa. Ennen kuin elokuvaa on ehtinyt kulua kymmentä minuuttiakaan, on H. I. ehtinyt tehdä parannuksen, lyödä hynttyyt yhteen Edin kanssa ja sopia tämän kanssa vauvasuunnitelmista.
Lasten teko ei kuitenkaan onnistu: pahasta vauvakuumeesta kärsivä Ed onkin maho. Onneksi pariskunta kuulee, että rikkaan huonekalukauppiaan Nathan Arizonan vaimo on on synnyttänyt vitoset. Eiköhän Arizonalta liikene yksi vauva, tuumivat Ed ja H. I., pakkaavat kimpsunsa ja lähtevät matkaan. Loppuonkin sekavaa mätkettä, jossa vilisevät vauvat, aseet, moottoripyörät ja hassut kampaukset.
Miksi kiusaan itseäni tällaisella, vaikka tiedän hyvin, etten pidä vauvakomediasta?
Elokuvan huumori syntyy pitkälti hölmöjen ihmisten hölmöistä arviointivirheistä ja muusta uunoilusta. Myös vastakohtaisuuksien yhdistelemisestä saadaan jokunen hauska juttu irti, samoin kliseisiksi kehittyneiden hahmotyyppien äärimmilleen kärjistämisestä. Huumorin kannalta koko elokuvan onnistunein kohta on kuitenkin alun supermontaasi.
En tiedä, olisiko Konnajengin aiheuttaman järkytyksen hälvenemistä sittenkin kannattanut odottaa pidempään. Arizona Babyssa esille puskivat nimittäin jatkuvasti ne samat, ärsyttävät piirteet kuin Konnajengissä: stereotyyppiset ja ylinäytellyt hahmot, sarjakuvamainen lavastus ja muu estetiikka, jatkuva huutaminen ja ylielehtiminen, tyhjänpäiväinen tarina. Tätäkö koko Coenien varhaistuotanto oikeasti on? Annan vielä Miller’s Crosssingille mahdollisuuden, ja jos se on tätä samaa soopaa, se oli sitten minun osaltani siinä.
Elokuvan loppupuolella oivalsin, mikä Arizona Babyn ja Konnajengin kaltaisissa elokuvissa kaikkein eniten ärsyttää. Ne typistyvät omaan muotoonsa. Niiden takana ei ole mitään. Niitä ei voi tulkita. Ja tiedättekö, mikä on vielä turhauttavampaa kuin elokuvan, jota ei voi tulkita, katsominen? Samasta elokuvasta kirjoittaminen. On turhaa yrittää kirjoittaa elokuvasta, jonka kuoren takaa ei löydy yhtään mitään. Juuri tällaiset elokuvat typistyvät väkisinkin ääliömäiseksi erisnimilistoiksi, jollaista suuri osa elokuva”kritiikeistä” nykyään on.
Ou, nyt kuulostan jo ihan Filmihullulta. Parempi vain antaa ne tähdet ja vetäytyä takavasemmalle.
*****
Ps. Ensi torstaina lauantaina Yle Teema esittää Peter Stricklandin elokuvan Berberian Sound Studio. Katsokaa, jos kokeellisen elokuva ja kauhun yhdistelmä kiinnostaa! Loistava elokuva.
