Kaikki tähän mennessä blogissa noteeraamistani Marilyn-elokuvista olen katsonut 20th Century Foxin Marilyn Monroe 80th Anniversary -sarjan DVD-levyiltä. Aiemminkin olen hiljaa mielessäni kiroillut kyseisten julkaisujen tekstityskompasteluja. Katsoessani Rytmiä veressä -elokuvaa (There’s No Business Like Show Business, USA 1954) alkoi keittää sen verran lujaa, että mainitaan asiasta näin julkisestikin.
Katson suurimman osan elokuvista kotona 26-tuuman littutelkkarista, jonka kuvasuhde on ”se tavallinen” eli 16:9. Telkku ei ole päätä huumaavan suuri, mutta aion tulla tällä toimeen niin kauan a) televisio toimii, ja/tai b) kunnes muutan isompaan asuntoon. Vaatimattoman kokoinen kuva ei ärsytä – paitsi silloin, kun levitysfirman ameebat möhlivät tallenteita suunnitellessaan oikein kunnolla.
Suurin osa Marilynin 50-luvun elokuvista on kuvattu CinemaScope-formaatissa (2,55:1), esiintyipä Marilyn myös maailman ensimmäisessä Scope-elokuvassa (Kuinka miljonääri naidaan/How to Marry a Millionaire, USA 1953). Voin vain kuvitella, kuinka komeilta kirkkaiden värien scopespektaakkelit ovat näyttäneet teatterissa isolla kankaalla filmiltä projisoituina.
DVD:lle scope-leffat on tietenkin letterboxattu, eli selkokielellä sanottuna lisätty mustat rajaimet kuvan ylä- ja alareunaan, jotta saavutetaan televisioystävällisempi kuvasuhde (4:3). Onneksi nykytekniikalla rajaimet voi zoomata näkymättömiin. Ongelmia tulee kuitenkin silloin, kun DVD:llä on mukana tekstitys. Ja se tekstityshän on usein sijoitettu juuri sinne mustan rajaimen päälle. No, huh helpotusta: palkeista ainakin ylemmän voi zoomata pois, jotta kuvasta saadaan edes vähän isompi – paitsi silloin, kun teksti näkyy jostain täysin mielivaltaisesta syystä silloin tällöin kuvan yläpuolella. Näin homma oli hoidettu käsiini joutuneella Rytmiä veressä -DVD:llä.
Osaan englantia hyvin, eikä minulle ole ylitsepääsemätön ongelma katsoa englanninkielisiä elokuvia ilman tekstitystä. Jos tallenteella kuitenkin on suomenkieliset tekstitykset, käytän niitä, vaikka rajaimet ilmestyisivät ruutuun. Saadakseni tekstit näkyviin jouduin siis katsomaan tämänkin scope-elokuvan 4:3-kuvasuhdeasetuksella. Tällöin rajaimet ilmaantuvat myös kuvan oikealle ja vasemmalle puolelle. Pienellä yhtälönratkaisulla voidaan siis todeta, että katsoin tämänkin elokuvan siten, että itse kuvan näkyi televisiossa suurin piirtein koossa 43 cm x 17 cm. Siis 17 cm! Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että televisioni kuva-alasta vain vajaa 40 prosenttia oli elokuvan kuvaraidan käytössä, loput 60 prosenttia oli pelkkää mustaa rajainta. Julkaisu oli käsittääkseni vuodelta 2006, johon mennessä ongelmien, joita aiheutuu tekstityksen sijoittamisesta rajaimien päälle, olisi pitänyt jo käydä levitysfirmoillekin selviksi, mutta kun ei niin ei. Kiitos oikein paljon, Fox.
Te, jotka niitä kotikäyttöön suunnattuja tallenteita siellä askartelette: laittakaa nyt hyvät ihmiset ne laajakuvaformaatissa kuvattujen elokuvien tekstit siihen kuvaraidan päälle. Niin se on tehty jo vanhoina hyvinä aikoina, kun käytännössä kaikki televisiossa näytettävä ohjelma oli kuvattu 4:3-formaattiin. Luulin aiemmin, että tämä olisi digitaalisten kotikäyttötallenteiden lastentauti, mutta näyttääpä tätä ongelmaa olevan uudemmissakin tallenteissa.
Myös laitevalmistajilla olisi petrattavaa tässä suhteessa. Televisioiden zoomausmahdollisuudet ovat olleet melko rajalliset ainakin niillä laitteilla, joita itse olen käyttänyt. Niistä laitteista, joiden kanssa olen itse joutunut tekemisiin, ainoastaan vanhempieni jo edesmennyt 16:9-putkitelkkari sisälsi portaattoman zoomausmahdollisuuden. En ole hifistelijä enkä siis seuraa laitteiden kehitystä kanki kovana, joten voi toki olla että portaaton zoomaus on nyky-televisioissa perusominaisuuksia.
Pitäisikö itse elokuvastakin sanoa jotain? Ei huvittaisi, niin masentava katselukokemus tämä oli etenkin kuvasuhdesekoilun huomioon ottaen. Kuten on jo sanottu, Rytmiä veressä on varmasti näyttänyt kaikessa värikylläisyydessään komealta isolta kankaalta, mutta kotiolosuhteissa visuaalinen ilme ei pääse ensinkään oikeuksiinsa. Ja nimenomaan visuaalisessa ilmeessä on tämän elokuvan juju.
Rytmiä veressä kertoo 20-30-luvuilla kukoistaneesta vaudeville-esiintyjäryhmästä. Kun elokuvassa keskitytään lavaesiintymisen maailmaan, ei ole vaikea arvata, että se on täynnä kermakakkumaisia laulunumeroita. Juonen keskiössä häärii vaudeville-esityksiä pyörittävä Donahuen perhe, jonka isä Terence (Dan Dailey) ja äiti (Ethel Merman) ovat kasvattaneet jälkikasvunsa show-uraa silmälläpitäen. Ensimmäiset 25 minuuttia koostuvat paria lyhyttä kohtausta lukuun ottamatta pelkistä ylipitkistä laulu- ja tanssinumeroista, joissa Donahuet nähdään lavalla vaihtelevissa kokoonpanoissa.
Siinä se sitten aika lailla onkin. Juonellista ainesta tässä elokuvassa ei juuri ole. Ne vähät dramaattiset juonenkäänteet, joita elokuvassa on, ovat pakkautuneet elokuvan loppuosaan, ja varsinainen kliimaksi tulee vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa. Oikeastaan elokuvan nimeksi sopisi paremmin Rytmi hukassa, käsikirjoitusta tämä sanonta nimittäin kuvaa hyvin.
Jossain vaiheessa mukaan tupsahtaa kaunis laulajatar Victoria ”Vicky” Hoffmann (Marilyn Monroe). Monroe on elokuvassa kuin elokuvassa mukavaa katseltavaa, mutta tätä uppoavaa laivaa hänkään ei pysty pelastamaan. Ei ole yllätys, että elokuvan huippuhetki on Marilynin sisääntulonumero, After You Get What You Want (You Don’t Want It) -esitys. Hieman myöhemmin nähtävä Heat Wave sen sijaan on jotain aivan hirveää. Norman Mailer summaa kohtauksen Marilyn-kirjassaan (1973/2012, tästä pian lisää!) hyvin:
She has never looked so unattractive in a film. So she wears black panties and a flamenco skirt open up the front, and thereby looks as if she is giving flashes of pubic hair every time she kicks a leg. –– The fan mail has lines like, ’Marilyn Monroe sickens me and even my children.’
”Flashes of pubic hair every time she kicks a leg” – eipä tullut minulle elokuvaa katsellessani mieleen, mutta nyt kun Mailer sen sanoo, niin… no, katsokaa itse.
Marilynin avausnumeron lisäksi toinen edukseen erottuva tilanne on kohtaus, jossa Donahuen perheen nuorempaa polvea edustava Tim (Donald O’Connor) kekkuloi lemmenhuumassaan Vickyn oven edustalla. Linkittäisin pätkän tähän, mutta sitä ei näytä löytyvän YouTubesta. Katsokaa sen sijaan O’Connorin todellinen taidonnäyte vuodelta 1952, elokuvasta Laulavat sadepisarat (Singin’ in the Rain). Vaikken ole kolunnut O’Connorin koko tuotantoa, en usko, että hän on koskaan onnistunut tekemän tätä hauskempaa kohtausta.
Piristävän klipin jälkeen on aika palata kriittisiin huomioihin. Niistä päällimmäinen liittyy elokuvan keskeisimpään näyttelijään, Ethel Mermaniin. Merman oli eittämättä kaikessa pisteliäisyydessään hurmaava persoona ja osasi kaiken lisäksi näytellä. Se ei kuitenkaan muuta sitä, etten voi sietää hänen lauluääntään. Tuota hienoisesti honottavaa, syvältä kaikuvaa vanhenevan naisen ääntä tässä elokuvassa saadaan kuulla niin paljon, että menee varmaan vähintään vuosi, ennen kuin pystyn katsomaan yhtäkään Merman-elokuvaa (vaikka eihän hän suinkaan kaikissa rooleissaan laula).
Toinen hirvitys on elokuvan suurellinen loppu. Ensin Ethel Merman laulaa omituisessa, kauempaa katsottuna kovin rivon näköisessä mekossa elokuvan nimikappaletta. Sen jälkeen biisi otetaan uusiksi koko porukan voimin yliampuvan suureellisesti lavastetussa loppukohtauksessa. Kotiolosuhteissa kohtaus puuroutuu surrealistiseksi puuroksi, ja veikkaan, että tämä värioksennus on riipinyt haavoja katsojien verkkokalvoille myös teatterikatsomossa.
Marilynin lisäksi ainoa syy, jonka vuosi voisin suositella tätä elokuvaa jollekulle, on se, että kyllä tässä kai jonkinlainen ajankuva on. Vaudeville-viihde on jotain niin erilaista nykyajan ajanvietteisiin verrattuna, että on ihan hauska kurkistaa taaksepäin ja nähdä, millaisen ohjelman merkeissä ihmiset ovat aiemmin tuhlanneet aikaansa. Eipä käy noiden vuosikymmenien eläjiä kateeksi.
Ilman Marilyniä tämä olisi selvä yhden tähden tapaus.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 