Trailer Park Boys (Roskasakki, 2001-) arvostelu

Trailer Park Boys (2001-)

Trailer Park Boys on pseudodokumentaariseen tyyliin tehty kanadalainen komediasarja kolmesta yhteiskunnan rajamailla elelevästä kaveruksesta. Ricky (Robb Wells), Julian (Jean Paul Tremblay) ja Bubbles (Mike Smith) ovat syntyneet Sunnyvalen asuntovaunualueella ja asuneet siellä koko elämänsä lukuun ottamatta lyhyitä vankilareissuja. Kukaan pojista ei ole tehnyt päivääkään oikeita töitä – sen sijaan he elättävät itsensä pääasiassa viljelemällä kannabista ja tekemällä pikkurikoksia. He ovat valkoista roskaa, jota yhteiskunnan pohjasakassa rämpiminen ei ihmeemmin haittaa. Kunhan jääkaapista löytyy kanapuikkoja, pepperonia, rommia ja kokista, kaikki on ihan hyvin.

Välillä joudutaan vankilaan. Pojat ovat kuitenkin tottuneet tyytymään vähään, joten vankilatuomiokaan ei estä mukavaa elämää:

Ricky: I’m glad I went to jail and the only thing I really miss is probably having regular dope all the time, gettin’ drunk regularly, and I miss [my wife and daughter]. But other than that, I fuckin’ love being in jail.

Trailer Park Boysin ensimmäisen kauden alussa Ricky ja Julian vapautuvat vankilasta. Harmikseen he huomaavat, että Sunnyvale ei ole ennallaan: Curys-niminen pikkurikollinen on muuttanut Julianin asuntovaunuun ja hallitsee alueen huumekauppaa. Jotain täytyy tehdä.

”I fuckin’ love being in jail”, kertoo Ricky (vas.). Julian fiilistelee vieressä.

Sama kaava toistuu myös sarjan myöhemmissä vaiheissa. Tuotantokaudet alkavat usein siitä, että pojat palaavat vankilasta Sunnyvaleen, jossa onkin tapahtunut epämiellyttäviä muutoksia. Kun he pyrkivät korjaamaan tilanteen, alkaa alueella sattua ja tapahtua kaikenlaista. Suuntaviivat sanelee Julian, jota on siunattu älyllä ja auktoriteetilla. Päästään hidas ja temperamentiltaan nopea Ricky tekee toisinaan kuten käsketään, useimmiten kuitenkin lähtee puuhaamaan omiaan. Pienessä vajassa kissojensa kanssa asusteleva Bubbles pyrkii pysyttelemään laittomuuksista erossa ja pitämään ystävänsä poissa vankilasta.

Bubblesin elämäntyylistä olisi monella konmarittajalla opittavaa. Pieneen vajaan ei mahdu sängyn ja vessanpöntön lisäksi juuri mitään. Silti Bubbles ei valita – häneltä ei puutu mitään.

Muutos on pojille vaikea asia. Juuri haluttomuus muutokseen on määrittänyt poikien elämän suuntaa enemmän kuin mikään muu. He ovat syntyneet Sunnyvalessa eivätkä ole koskaan lähteneet pois. He eivät ole opiskelleet eivätkä menneet töihin. He ovat kuin pikkulapsia: he eivät tiedä, mihin suuntaan heidän pitäisi elämäänsä kuljettaa, joten he passivoituvat. He pyrkivät selviytymään elämästä niin vähällä vaivalla kuin mahdollista. Toisinaan se tarkoittaa huumeiden viljelyä, toisinaan taas murtoja ja ryöstöjä.

Bubbles pysyttelee kaidalla polulla – suurimman osan ajasta.

Siksi Trailer Park Boys on erinomaisen kuvaava nimi sarjalle. Ricky, Julian ja Bubbles ovat aikuisia miehiä – ja samalla henkisesti pikemminkin pieniä poikia. Trailer park leimaa heidän identiteettiään voimakkaammin kuin mikään muu. Emme koskaan saa tietää Bubblesin ja Julianin sukunimiä. Perheellä ei ole heille merkitystä – heillä ei perinteisessä mielessä edes ole perhettä. Sunnyvalen yhteisö on heidän perheensä.

Triviaa: sanajoukko ”trailer park boy” mainitaan sarjassa vain kerran. Toisen tuotantokauden The Bible Pimp -jaksossa nuori nainen yrittää huijata Juliania. Kiinni jäätyään hän rähjää Julianille:

Fuck you, you crazy trailer park boy!

Ulkopuolisille trailer park boy on negatiivinen leima ja haukkumanimi. Toisin on yleisön sisäisessä kulttuurissa: ei ole häpeä olla Sunnyvalen kasvatti. Pikemminkin muualta muuttaneita saatetaan katsoa Sunnyvalessa kieroon.

Lapsuuden kaipuu ja nostalgia ovat vahvasti läsnä sarjan alkutunnuksessa. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta tämä on yksi kaikkien aikojen parhaista televisiosarjojen alkutunnareista:

Tunnus esitetään seepian sävyisenä – sen värit ovat haalistuneet, kuin kaukaisessa muistossa. Ainoat tunnuksessa näkyvät ihmiset ovat leikkiviä ja pyöräileviä lapsia. Leikkikentän keinun rungosta puuttuvat itse keinut (ehkä paikalliset teinit kerääntyivät liian usein parveilemaan nousuhumalassa niiden ympärille?), mutta eihän se haittaa. Pihat näyttävät siisteiltä ja hyvin hoidetuilta. Tunnelma on aurinkoinen ja huoleton.

Ääniraidalla soi instrumentaaliversio Tony Bennetin kappaleesta I Left My Heart to San Francisco, jonka sanat kertovat, kuinka mikään toinen kaupunki ei vedä vertoja aurinkoiselle San Franciscolle. Vaan nyt olemmekin Sunnyvalessa, joka on trailer park boysien ikioma San Francisco – koti, jonka vertaista ei löydy mistään, koskaan. Suunnilleen tunnarin puolivälissä säveleen alkaa ilmestyä mollisointuja, jotka soitetaan haparoiden ja epätahdissa – kuin kevyessä humalassa.

Alkutunnus on röyhkeästi kaunisteltu versio todellisesta Sunnyvalesta, joka on  täynnä lasinsiruja, työttömyyttä ja päihdeongelmaa – kuin kiiltokuva, joka on liimattu yksinäisyyttä, mielenterveysongelmia ja traumaa esittävän kuvan päälle.

Sunnyvalen tyttöjä: Sarah ja Lucy.

Sunnyvalessa liikkuu liipasinherkkien nuorten miesten lisäksi myös naisväkeä. Sarjan tärkein naishahmo on Rickyn tyttöystävä Lucy, jonka niukka pukeutuminen ja ylikorostettu ehostus tekevät hänestä esimerkillisen white thrash -parodian. Myös Lucyn paras kaveri Sarah, joka kommentoi puiston tapahtumia sivustaseuraajan näkökulmasta, on hauska hahmo.

Näennäisesti Trailer Park Boys on sekoitus Extreme Duudsoneja, Beavis & Buttheadia ja Pokka pitää -sarjan Daisya, Onslow’ta ja Rosea. Pinnan alta löytyy kuitenkin syvempiä ja vakavampia teemoja: hylkäämisen kokemuksia, alkoholismia ja syrjäytymistä. Ricky, Julian ja Bubbles ovat syntyneet ja kasvaneet Sunnyvalessa – alue on osa heidän identiteettiään. Kukin pojista on tullut vanhempiensa hylkäämäksi, eikä kaikille ole edes täysin selvää, keitä heidän biologiset vanhempansa ovat. Pojat ovat opetelleet selviytymään jo lapsina yksin. He eivät ole saaneet vanhemmiltaan rakkautta, kasvatusta tai maallista perintöä. Sen sijaan he ovat perineet taipumuksen alkoholismiin ja syrjäytymiseen.

Jim Layheylle maistuu tiukka viina.

Alkoholismin vaaroista konkreettisin esimerkki on Sunnyvalen valvoja Jim Lahey (John Dunsworth). Näennäisesti Lahey on hassu ja harmiton kylän juoppo, jota pojat tykkäävät ärsyttää ja härnätä. Kausien edetessä Laheyn alkoholismi kuitenkin etenee niin pitkälle, että hänen oma persoonallisuutensa ikään kuin tyhjentyy. Kun Lahey viidennellä tuotantokaudella juonii apupoika Randyn kanssa suunnitelmaa Rickyn ja Julianin pään menoksi, tulee hän paljastaneeksi, kuinka tiukan otteen viina on hänestä saanut:

Randy: Mr Lahey, is this you talking or the liquor?

Lahey: Randy… I am the liquor.

Trailer Park Boys on kuvattu tosi-tv-ohjelman tai pseudodokumentin tyyliin: pieni kameraryhmä seuraa poikien elämää ja alkaa lopulta kuvata laajemmin Sunnyvalen asukkaiden vaiheita. Otokset ovat pitkiä ja kamera keinuu. Kuvanlaatu on hemaisevan suttuinen. Erityisesti ensimmäisillä tuotantokausilla Ricky, Julian ja muut Sunnyvalen asukkaat kääntyvät usein puhumaan suoraan kameralle. Tuotemerkkien logot on blurrattu huolellisesti ikään kuin vastalauseena perinteisten tosi-tv-ohjelmien kaupallisuudelle.

Sunnyvalen apulaisvalvoja Randy ja Ricky ottavat toisistaan mittaa. Lucya hymyilyttää.

Myöhemmillä tuotantokausilla kameraryhmän olemassaolo alkaa unohtua. Rajapyykkinä voi pitää vuotta 2007, jolloin kuvattiin viimeiset Showcasen tuottamat jaksot ja jolloin koko sarjan piti päättyä. Se kuitenkin herätettiin jälleen henkiin vuonna 2014. Tällä kertaa tuottajana toimi sarjan päänäyttelijöiden perustama Swearnet Productions. Kuvanlaatu parantui ja tuotteistaminen alkoi.

Kanadan viinakauppoihin alkoi ilmestyä Liquormen’s-viskiä ja Freedom 35 -olutta – molemmat Trailer Park Boysin omia brändejä. Keskuskolmikko kiersi maailmalla vetämässä lavakeikkoja, ja onpa porukka järjestänyt jopa Trailer Park Boys -risteilyn. Sarjan omalta merch-saitilta voi ostaa melkein mitä tahansa: t-paitoja, naisten alusvaatteita, taskumatteja, sytkäreitä, grindereitä, sätkäpaperia, tarjottimia, bongeja, keittiöpyyhkeitä, pinssejä, paperitavaraa, lippiksiä, pipoja, huppareita…

Sarjasta, jonka ensimmäiset jaksot tehtiin kengännauhabudjetilla, on kasvanut tuottoisa rahakone.

Ricky päätyy (melkein) esiintymään halvassa pornoelokuvassa.

Tuotantoryhmää näyttää kiinnostavan nykyään enemmän oheiskrääsän myynti ja taalan takominen kuin sarjan käsikirjoittaminen ja kehitys. Viimeiset tuotantokaudet eivät ole kummoisia. Trailer Park Boysin piti jälleen päättyä vuoteen 2018, minkä jälkeen Swearnet tuotti yhden tuotantokauden verran animoitua Trailer Park Boysia. En ole ihan varma, mitä sieltä seuraavaksi tulee, vai tuleeko mitään.

Trailer Park Boysin tulevaisuus ei siis näytä järin kiinnostavalta. Sen alkuhämäristä löytyy kuitenkin jännittäviä teoksia, joihin kannattaa tutustua viimeistään sen jälkeen, kun vuoteen 2007 mennessä tehdyt tuotantokaudet on katsottu. Näitä voi olla vaikea saada käsiinsä.

The Cart Boy -lyhytelokuva (1995)

The Cart Boy -lyhytelokuva kuvaa Bubblesin hahmon historiaa. Elokuva kertoo nuoresta miehestä, joka kerää elannokseen supermarketin takapihalta rikkinäisiä ostoskärryjä, kunnostaa ne kotonaan ja myy sitten takaisin ostoskeskukselle. Kaksi ostoskeskuksen vartijaa hermostuu miehen touhuihin ja alkaa kovistella tätä. Kun vartijat tutustuvat miehen tarinaan tarkemmin, alkavat he suhtautua tähän myötätuntoisemmin.

”Ostoskärrypoika” on vielä Bubblesiakin surullisempi hahmo. Bubblesilla on sentään ystäviä, jotka auttavat ja huolehtivat – ostoskäyrrypojalla on seurana vain vammainen kissansa.

Trailer Park Boysin keskeisimmät tekijät työskentelivät ensimmäistä kertaa yhdessä juuri The Cart Boyn tuotannossa. Bubblesin näyttelijä Mike Smith esittää itse ”cart boyta”, Rickyn ja Julianin näyttelijät taas ostoskeskuksen vartijoita. Vartijoiden asut nähdään myöhemmin Trailer Park Boys -sarjan ensimmäisellä kaudella jaksossa, jossa Ricky ja Bubbles lupautuvat esiintymään vartijanasut yllään naapurin ohjaamassa pornoelokuvassa.

Trailer Park Boys -elokuva (1999)

Alkuperäistä Trailer Park Boys -elokuvaa ei pidä sotkea vuonna 2006 julkaistuun Trailer Park Boys: The Movie -elokuvaan. Tässä mustavalkoisena (lue: sikahalvalla) kuvatussa elokuvassa Ricky ja Julian nähdään hyvin samanlaisina hahmoina kuin myöhemmin televisiosarjassa. Elokuva antaa myös taustatarinan sille, miksi dokumenttiryhmä ylipäätään seuraa Sunnyvalen elämää: Julian on saanut kuulla ennustajalta kuolevansa pian ja haluaa siksi, että dokumenttiryhmä taltioi hänen elämänsä loppuvaiheet videolle. Ajatuksena on opettaa nuorille, ettei rikollinen elämä kannata.

Poikkeuksellista elokuvan Rickyssä ja Julianissa on se, että tällä kertaa heillä on ihka-aito, tuottoisa yritys. Sen toiminta tuskin kuitenkaan on yhtään sen laillisempaa kuin hampun kasvattaminen tai asuntomurrot, joissa he myöhemmin kunnostautuvat – liikeidea on nimittäin se, että asiakkaat voivat tilata yritykseltä esimerkiksi naapurinsa räksyttävän koiran tai kukkapenkkiin kuseskelevan kissan murhan. Toisin sanoen Ricky ja Julian tappavat työkseen lemmikkieläimiä. Tämä ominaisuus on sittemmin häivytetty pois Julian ja Rickyn menneisyydestä.

Trailer Park Boys -elokuvan Ricky ja Julian ovat koviksia.

Elokuvassa Julian esitetään huomattavasti kylmäverisempänä ja vastuuttomampana hahmona kuin sarjassa. Hän ei arastele vetää asettaan esiin, ja lisäksi hän snorttailee silloin tällöin nenäänsä kokaiinia. Televisiosarjan Julian on huomattavasti pehmeämpi ja sydämellisempi kaveri. Hyvä niin: jos Ricky ja Julian olisi esitetty sarjassa yhtä paatuneina olentoina kuin elokuvassa, olisi suuri yleisö todennäköisesti kokenut sarjan luotaantyöntäväksi.

Mustalla huumorilla on rajansa, kun kosiskellaan suuria yleisöjä. Erityisesti lemmikkientappobisnes tekee Trailer Park Boys -elokuvan Rickystä ja Julianista suorastaan vastenmielisiä hahmoja. Bubblesin hahmoa tässä elokuvassa ei nähdä – näyttelijä Mike Smith esittää sen sijaan dokumenttiryhmän äänimiestä.

Trailer Park Boys -elokuva tuo mieleen Man Bites Dog -pseudodokumentin (1992), jossa köykäinen kuvausryhmä seuraa puheliaan sarjamurhaajan tekemisiä. Man Bites Dog on eräs vastenmielisimmistä näkemistäni elokuvista. En sano, että Man Bites Dog olisi on huono, mutta sitä katsellessa tulee aika paha olo. Trailer Park Boys -elokuva on siihen verrattuna kilttiä kamaa.

The Cart Boyn ja Trailer Park Boysin lisäksi samat äijät ovat tehneet myös One Last Shot -elokuvan (1998). Siinä Julianin ja Rickin näyttelijät esittävät kahta ystävystä, joiden tiet ovat eroamassa. En ole itse elokuvaa nähnyt, mutta se vaikuttaa hyvin kiinnostavalta ja on katsottavissa Swearnetin omassa verkkopalvelussa. One Last Shot nostaa nimittäin esiin teeman, joka on läsnä myös Trailer Park Boysissa: erilaiset seksuaaliset suuntautumiset. Trailer Park Boysissa seksuaalivähemmistöihin kuuluvat elävät kuten tykkäävät – kukaan ei kiinnitä asiaan huomiota, ei hyvässä eikä pahassa. Harvoin näkee seksuaalivähemmistöjä kuvattuna näin neutraalissa valossa.

Trailer Park Boys -sarja on katsottavissa kokonaisuudessaan Netflixistä. Suomessa sarjaa on esittänyt Nelonen Roskasakki-nimellä.

*****

The Office (2005-2013) arvostelu

The Office (2005-2013)

The Office (2005-2013) aka Konttori on järjettömän helppo sarja katsoa. Jos haluat työpäivän jälkeen rentoutua parikymmentä minuuttia päivällisen ja kevyen televisioviihteen ääressä ennen kotiaskareisiin paneutumista, The Office on tehty juuri sinulle. Se ei vaivaa mieltä, hämmennä tai masenna. Kaiken lisäksi se kertoo juuri siitä, mistä olet itse juuri kotiutunut: tavallisesta länsimaalaisesta työpaikasta. – Tämä teksti kertoo nimenomaan The Officen amerikkalaisesta versiosta. Sarjasta on olemassa myös brittiläinen ja suomalainen versio – niihin en ole perehtynyt.

The Office on pseudodokumentti: yksikamerainen kuvausryhmä on saapunut seuraamaan, millaista on arki paperiyritys Dunder Mifflinin Scrantonin-haarakonttorissa. Konttorin työntekijät avautuvat työ- ja siviiliasioistaan kameralle. Ensin toimiston arkea kuvataan vuosi, sitten toinen, kolmas – ja lopulta vielä viisi lisää. Miksi dokumenttiryhmä on saanut päähänsä seurata paperifirman myyntitoimiston elämää, se ei selviä koskaan. Eikä sillä oikeastaan ole edes väliä.

Michael Scott (oik.) johtaa Dunder Mifflinin haarakonttoria. Dwight Schrute (vas.) ottaa mallia.

Toimiston sydän on pomo Michael Scott (Steven Carrell), joka rakastaa huomiota. Hän tekee kaikkensa saadakseen toimiston väen nauramaan. Toisinaan hän tekee sen alatyylisillä vitseillä, toisinaan taas imitaatioilla, jotka ontuvat niin pahasti että niistä tulee hauskoja. Michaelia ei ole siunattu tilannetajulla tai turhalla älyllä, ja siksi hän joutuu jatkuvasti outoihin, kiusallisiin tilanteisiin. Vaikka hän on esimiehenä täysin ammattitaidoton ja tökero, ei häntä voi vihata. Avain Michaelin mielen syvempiin kerroksiin löytyy, kun käy ilmi, että hän käy rahavaikeuksiensa vuoksi tekemässä provikkapalkalla kuluttajapuhelinmyyntiä paikallisessa call centerissä. ”Kunnioitettu” toimiston johtaja, pienessä toimistokuutiossa rimpulaluurit päässä – kontrasti on melkoinen.

Kun Michael on paikalla, ei toimiston kakkosmies ja johtajan elukka Dwight Schrute voi olla kaukana. Dwightin työmotivaatio on ennennäkemätön, ja hän janoaa tunnustusta ja tittelin tuomaa auktoriteettia. Kun työpäivä on ohi, siirtyy Dwight toisen työnsä pariin: hän hoitaa sukunsa punajuuritilaa, jossa on myös pienimuotoista matkailutoimintaa. Ja jos vapaa-aikaa jää, sen Dwight viettää taistelulajien ja Battlestar Galactican parissa.

Toimiston sydänkäpyset: Pamela ja Jim.

Nuorempi myyjä Jim (John Krasinski) ja vastaanottovirkailija Pam (Jenna Fischer) ovat sarjan samastuttavimmat ja ”normaaleimmat” hahmot. Toisin kuin Michael ja Dwight, he eivät ole karikatyyreja. He ovat aivan tavallisia nuoria aikuisia, jotka katsovat kameraan kulmiaan nostaen, kun Michael tai Dwight tekee jotain, mitä ei ehkä olisi kannattanut tehdä.

Eräs Jimin ja Pamin selvitymiskeino toimiston tylsän arjen keskellä on Dwightin jekuttaminen. Suurimmaksi osaksi jekut ovat harmittomia, mutta kun niitä seuraa jakso toisensa jälkeen, tulee mieleen, että eikö tämä mene jo työpaikkakiusaamisen puolelle. Sen jälkeen jekuille nauraminen on vaikeampaa.

Tästä muutama esimerkki:

The Office on eräänlainen anti-Silicon Valley: se kertoo työpaikasta, jossa kukaan ei halua viettää loppuikäänsä (ehkäpä Michaelia ja Dwightia lukuun ottamatta). Paperifirman aluetoimisto on tylsä, intohimoton ja masentava. Siellä käydään, koska siellä käymällä saa rahaa. Dunder Mifflin on kamala työpaikka, mutta vielä kamalampi on ajatus siitä, että sen menettää: paperiyrityksillä ei ole digitalisaation aikakaudella helppoa, ja irtisanomisuhka leijailee toimiston yllä kerta toisensa jälkeen.

Paperifirman aluetoimisto on tylsä, intohimoton ja masentava.

Seuraamamme toimisto on luonteeltaan myyntitoimisto, jossa myyjien keskinäinen kilpailu on toisinaan kireää.  Kuilu prosivioperusteisella palkalla elävien myyjien ja kiinteäpalkkaisen henkilöstön välillä tulee näkyviin vain harvoin, mutta kun näin tapahtuu, se paljastuu syväksi.

Olisin halunnut nähdä vielä enemmän tarinoita Dunder Mifflinistä myyntiorganisaationa. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen itsekin työskennellyt yrityksessä, jossa on vahva myyntiorganisaatio, ja siksi Dunder Mifflinin organisaatiorakenne on kaikkine ominaispiirteineen tuttu. – Pieni huomio myyntiterminologiasta: Sarjan suomenkielisessä tekstityksessä sana ”lead” on muuten käännetty toisinaan vihjeeksi, toisinaan johtolangaksi. Luulin, että sana liidi on vakiintunut suomeen jo aika kauan sitten, mutta taisin olla väärässä.

The Office alkaa sitcomina, jossa jokainen uusi jakso tarkoittaa uutta alkua. Sarjaan tulee kuitenkin tuotantokausi toisensa jälkeen yhä enemmän jatkuvajuonisuuden piirteitä ja suuria kaaria: perhe-elämää, haaveita uranvaihdosta, romansseja ja avioliittoja, lapsia. Enää konttorin arki ei rakennu 20 minuutin pätkistä, vaan ulottuu kauemmas sekä menneeseen että tulevaan.

Dwight Schrute tuo eloa konttorin arkeen.

Samalla huomio alkaa kääntyä poispäin siitä, mikä teki The Officen ensimmäisistä tuotantokausista niin hyviä: enää fokus ei olekaan yksitoikkoisen toimistoelämän kamaluudessa, josta keskushahmot yrittävät päivä kerrallaan selvitä. Tämä nakertaa sarjan sydäntä, eivätkä viimeiset tuotantokaudet ole ensimmäisten veroisia (ottamatta lukuun ensimmäistä tuotantokautta, jossa ote on vielä haparoiva). Hyviä ne ovat silti.

Olen hyvin iloinen The Officen olemassaolosta. Se on kevyt, mutta samaistuttava ja jatkuvasti oivaltava, toisinaan myös surullinen ja vakava. Se loppuu juuri sopivaan aikaan – silloin, kun sarjan kaari on jo kääntynyt kevyeen laskuun ja silti ennen kuin se sukeltaa liian syvälle itsetoistoon.

*****

District 9 (2009) arvostelu – Uuden vuosituhannen muodonmuutos

DIST9_TSR_1SHT_3
District 9 (2009)

District 9 (Yhdysvallat/Uusi-Seelanti/Kanada/Etelä-Afrikka 2009) sai tekeytyä boksissa hyvän aikaa ennen kuin sain pätkän katsottua. Olisi kannattanut toimia nopeammin, sillä tämä elokuva yllätti minut positiivisemmin kuin mikään muu elokuva tai asia ylipäätään pitkään aikaan. Jos nyky-yleisöllä on minkäänlaista kykyä tunnistaa hyvä scifi-elokuva, on Disctrict 9 yksi tulevaisuuden genreklassikoista. Tämä siitä huolimatta, että kyseessä on lajityypille epätavallinen ja ju9oneltpoikkeuksellinen kokonaisuus.

District 9 käynnistyy pseudodokumenttina, jossa haastatellaan asiantuntijoita ja tutkijoita. He kertovat, kuinka jättimäinen avaruusalus jää vuonna 1982 jumiin Etelä-Afrikassa sijaitsevan Johannesburgin yläpuolelle. Kun viranomaiset tunkeutuvat alukseen, he löytävät joukon nälkiintyneitä avaruusolentoja, jotka muistuttavat jättiläismäisiä katkarapuja. Muukalaiset johdatetaan Alue 9 -nimiselle leirille kaupungin ulkopuolelle. Ikävä kyllä leiri alkaa muistuttaa perinteistä pakolaisleiriä lieveilmiöineen: on prostituutiota, mustan pörssin elintarvikekauppaa ja erilaisia sosiaalisia ongelmia. Pattitilanteen jatkuttua kolmisen kymmentä vuotta viranomaiset päättävät tyhjentää Alue 9:n ja siirtää rapuolennot uuteen, uljaaseen telttaleiriin. Hommaa johtamaan valitaan heiveröinen ja nörtähtävä byrokraatti Wikus van de Merwe (Sharlto Copley).

DISTRICT-9-wikus
Wikus van de Merwe: tukka vesikampauksella, kravatti suorassa.

Viimeistään tässä vaiheessa katsoja (toivottavasti) hoksaa elokuvan kannalta keskeisen sanaleikin. Sana alien, jolla katkarapuolentoihin yleensä kutstuaan, viittaa paitsi avaruusolentoihin, myös ulkomaalaisiin. Rapuolennot eivät ole pelkästään avaruusolentoja, vaan alieneita myös sanan toisessa merkityksessä: maahanmuuttajia, joiden keskuudessa muhii monenlaisia ongelmia. Alue 9 ei lopulta juuri eroa tavallisesta slummista, jollaisia Afrikan mantere on aikuisten oikeasti pullollaan. Käsite illegal alien saa uusia ulottuvuuksia.

DISTRICT-9-anonyymi
Anonyymi alieni askartelee. Myös katkaravut ymmärtävät kauneuden päälle.

Alusta asti on selvää, että Wikusin luotsaama siivousprojekti ei tule onnistumaan kitkatta. Kesken muukalaisleirissä tapahtuvaa kotietsintää sattuu välikohtaus, jonka seurauksena Wikusin perimään sotkeutuu rapuolentojen dna:ta. Välitön assosiaatio osoittaa kohti Franz Kafkaa, jonka Muodonmuutos-novellin (1915) päähenkilö Gregor Samsa ”heräsi eräänä aamuna rauhattomasta unesta [ja] huomasi muuttuneensa sängyssään suunnattomaksi syöpäläiseksi.”

Siinä missä Gregor Samsa voi pohtia oman huoneensa rauhassa, kuinka järjestää elämänsä ötökkänä, joutuu Wikus paljon hankalampiin tilanteisiin. Kun työtoverit tajuavat, mitä Wikusille on tapahtumassa, alistetaan hänet keljuihin testeihin. Suunnilleen tässä tarinan vaiheessa aloin ihmetellä sitä, millaisen genrestransformaation District 9 oli käynyt läpi: se alkoi pseudodokumentaarisena scifi-elokuvana ja oli tähän mennessä kehittynyt julmaksi vivisektiopornoksi.

Onneksi tarinan ällövaihe ei kestä kauaa, vaan kerronnan tyyli muuttuu sitä mukaa, kun Wikusin metamorfoosi jatkuu.

DISTRICT-9-koe
Videokuvaa Wikusille suoritettavista testeistä

Kyse ei ole vain fyysisestä muutoksesta, vaan identiteetistä. Villasukkamaisesta valkokaulustyöläisestä kuoriutuu mies, joka kaikkien yllätykseksi kykenee itsenäiseen toimintaan. Muuttuessaan ihmisestä katkaravuksi Wikus menettää kaiken — perheen, työn, kodin, elämäntavan, oman itseytensä. Oleellinen ei kukitenkaan ole Wikusin muutos miehestä rapuolennoksi, vaan hiirulaisesta mieheksi. Mitä pidemmälle Wikusin muodonmuutos edistyy, sitä humaanimpaa ja itsellisempää on hänen käytöksensä ja ajattelunsa, ja sitä vahvempi ja suorempi hänen selkärankansa.

District 9:n erikoistehosteet on toteutettu erinomaisen huolellisesti. On omituista, että suhteellisen pienellä budjetilla on saatu aikaiseksi näinkin komeaa jälkeä. En voi lausua moitteen sanaa rapumiesten CGI-kuoresta, niin sujuvasti niiden liikkeet on kuvattu. Kehua täytyy paitsi hahmojen visuaalista toteutusta, myös niiden suunnittelua. Rapuihmiset ovat sopiva sekoitus epäinhimillisiä ja inhimillisiä piirteitä. Heillä on hyönteismäinen panssari-iho ja ylimääräisiä ulokkeita, mutta perusrakenteeltaan he muistuttavat ihmistä: on kaksi kättä, kaksi jalkaa, pää ja pystyasento. Kasvoissakin asioita on suunnilleen yhtä paljon ja samoilla paikoilla kuin ihmisillä. Jos näin ei olisi, katsojan olisi huomattavasti vaikeampaa tai jopa mahdotonta samastua rapuolentoihin.

DISTRICT-9-alus
Wikus ja alus Johannesburgin yllä

Tämä visuaalinen ratkaisu mahdollistaa sen, että rapuolentoja voidaan kuvata elokuvan mittaan monipuolisesti. Aluksi rapuolennoissa nähdään vain abstraktia ja primitiivistä ei-ihmisyyttä. Sitä mukaa kun tarina etenee ja Wikusin kohtalo punoutuu yhä selkeämmin yhteen rapuolentojen kanssa, alkaa heissä näkyä yhä enemmän merkkejä älystä, tunteista ja muista inhimillisistä ominaisuuksista. Katsojan mielikuva rapuolennoista kokee myös muodonmuutoksen: he eivät ole enää vastenmielisiä, oikeudettomia elukoita, vaan tuntevia ja ajattelevia olentoja.

DISTRICT-9-palaveri
Wikus palaveeraa Christopher-ravun ja tämän pojan kanssa.

Temaattisesti ja historiallisesti District 9:stä tulee mieleen apartheid. Elokuvan edetessä ja Wikusin saadessa sisäpiirin tietoa muukalaisten touhuista rapuporukka alkaa rinnastua yhä enemmän juutalaisiin ja holokaustiin. Tätä ajatusta vahvistaa entisestään rapuolentojen suunnitelma paeta Maasta takaisin kotiplaneetalle, joka edustaa kadotettua Pyhää maata. Historiallisia rinnastuksia ei kuitenkaan nähdäkseni kannata viedä liian pitkälle, ja loppujen lopuksi rapuihmisissä voi nähdä mitä tahansa tosimaailman toiseutta.

Kafkan ohella keskeinen District 9:n taustateos on Cronenbergin Kärpänen (The Fly, Yhdysvallat 1986). Rapuolennot muistuttavat paljon Kärpäsen viimeisissä kohtauksissa nähtävää otusta, ja molemmissa elokuvissa nähdään päähenkilön metamorfoosi ihmisestä ei-inhimilliseksi olennoksi.

DISTRICT-9-kauhu
Hyvältä näyttää, Wikus!

Keskeisiä erojakin on. Siinä missä Kärpäsen päähenkilö Seth Brundlen tarina on pikemminkin yksi heijastuma ikivanhasta Faust-myytistä, jossa ihmistä rangaistaan hänen liiallisen kunnianhimonsa vuoksi, joutuu Wikus tapahtumien pyörteeseen tahattomasti, melkein vahingossa. Lisäksi elokuvat kuvaavat ei-ihmisyyttä hyvin eri tavoilla. Kärpäsessä ei-ihmisyys kestämätön ja kauhistuttava tilanne, District 9:ssä taas eriskummallinen mutta siedettävä olosuhde. Niinpä Wikusin kohtalo on Seth Brundleen verrattuna toiveikas ja viittaa pikemminkin asioiden ja olentojen muuttuvaan ja sopeutuvaiseen luonteeseen. Laji-identiteetti ei ole lopullinen tai muuttumaton, syntymässä saatava piirre, vaan voi muuttua siinä missä hiusten väri tai musiikkimaku. Seth Brundlen tapaus osoittaa täysin päinvastaiseen suuntaan: kun raja ihmisen ja kärpäsen välillä huojuu, tapahtuu kauheita.

Kieli on tunnetusti keskeinen osa identiteettiä. Lisäksi kieli on keskeinen tekijä silloin, kun määritetään meitä ja heitä, ykseyttä ja toiseutta. Elokuvan rapumiehet puhuvat omituisesti korisevaa ja naksahtelevaa kieltä, ihmiset taas hassulla afrikaaner-twistillä maustettua englantia. Kielimuuria ei kuitenkaan ole, vaan ihmiset ymmärtävät sujuvasti rapumiesten ruplatusta, ja päinvastoin. Lajien väliset dialogit käydään siis kahdella kielellä. Taitekohta Wikusin metamorfoosissa voisi olla se, jos tai kun hän lakkaa puhumasta englantia ja alkaa raksutella rapumiesten tavoin. En tiedä ovatko tekijät pohtineet tätä kysymystä tai yrittäneet sitä ratkaista, mutta jonkinlaisen, minun nähdäkseni varsin tyylikkään kannan elokuva tuntuu tähänkin kysymyksen ottavan.

*****

District 9 DVD @ Discshop
District 9 BD @ Discshop
Distrtct 9 VOD @ Discshop

District 9 DVD @ CDON
District 9 BD @ Discshop
District 9 VOD @ Discshop

Neil Blomkamp Collection DVD @ Discshop