Lilyhammerin (Norja/Yhdysvallat 2012–?) kaltaiset tuotannot tekevät pohjoismaisille elokuva- ja televisiokulttuureille hiton hyvää: eksoottisia lumimaisemia päästään esittelemään kansainvälisille yleisöille oikein luvan kanssa, ja vieläpä kansainvälisellä rahoituksella. Kelpaisi varmaankin myös suomalaisille tuotantoyhtiöille. Kyseessä on maailma ensimmäinen sarjatuotanto, joka on tuotettu ensisijaisesti Netflixin kautta levitettäväksi. Sarjaa on esitetty Suomessa sittemmin myös Yle Fem -kanavalla (mikä on aika lailla yhtä tyhjän kanssa, kukapa Femman ohjelmistoa ihan oikeasti seuraisi) ja levitetty DVD-boksilla. Olen viettänyt jo yli puoli vuotta netflixitöntä elämää, joten katsoin Lilyhammerin ekan tuotantokauden Future Filmin julkaisemalta DVD:ltä, joka oli jotenkin eksynyt käsiini.
Parempi näin: jos olisin katsellut kautta Netflixistä, olisin luultavasti jättänyt sen kesken. Mitä lie psykologiaa tässä on takana, mutta en osaa jättää kesken sellaisten sarjojen tai elokuvien katselua, jotka ovat päätyneet minulle tallenteina. Bittivirralle on helpompaa viitata kintaalla.
Lilyhammerin ensimmäiset minuutit vietetään New Yorkin alamaailmassa. Frank Tagliano (Steven Van Zandt) käy tarinoimassa poliisille (entisistä) liikekumppaneistaan eli paikallisista mafiamiehistä. Vastineeksi vasikoinnista Taglianolle askarrellaan todistajansuojaohjelman nimissä uusi identiteetti. Tagliano muistaa vuoden 1994 talviolympialaiset ja päättää aloittaa uuden, nuhteettoman elämän Norjan Lillehammerissa. Kun kone laskeutuu Norjan kamaralle, Frank Tagliano lakkaa olemasta, ja hänen tilalleen astuu Giovanni ”Johnny” Henriksen. Tällä nimellä hänet opitaan tuntemaan Lillehammerissa ja sillä häneen viitataan tästä lähtien myös tässä tekstissä. (Sarjan nimi on sanaleikki: Lillehammer on Lillehammer myös englanniksi, mikä ei estä Johnnya kutsumasta uutta kotikaupunkiaan Lilyhammeriksi. ”Lily” on viittaus Johnnyn edesmenneeseen lemmikkikoiraan.)
Tästä alkaa entisen mafiapomon sopeutuminen norjalaiseen kulttuuriin ja elämäntapaan. Kauden herkullisin ydin on amerikanitalialaisen ja norjalaisen kulttuurin yhteentörmäyksissä. Johnny yrittää ensi töikseen lahjoa norjalaisen työkkärivirkailijan ja saa sitten ihmetellä, kuinka seipäännielleitä hänen uudet maamiehensä ovat. Pian sen jälkeen lähdetään metsästämään nälkäistä sutta, joka heiluu lähistöllä asuvan Sigrid-kaunokaisen (Marian Saastad Ottesen) pihapiirissä. Sudet ovat Norjassa rauhoitettuja, mutta sekös Johnnyn henkilökohtaista kostosuunnitelmaa hidastaisi. Ja taas ihmetellään, kun Norjassa ei saa tehdä asioita omalla tavallaan ja luvallaan.
Käteltävänä lälläri-Sigrid.
Parhaimmillaan Lilyhammer onnistuu kärjistämään hauskalla tavalla (italian)amerikkalaisen ajattelutavan ja norjalaisen (tai pohjoismaisen) elämäntyylin välisiä eroja. Tällaisia hetkiä löytyy sarjan ensimmäisen kauden jokaisesta jaksosta. Norja näyttäytyy lahjomattomien ja kirkassilmäisten ihmisten maana, jossa byrokratia pitää seinät pystyssä ja katon korkealla. Yhteiskunnan toiminta perustuu kankeisiin sääntöihin, joita kukaan ei pysty väistämään. Tähän Johnnyn on vaikea tottua, Amerikassa maan tapa kun on toisenlainen. Lait ovat molemmissa valtioissa suunnilleen samat; jenkeissä ne ovat vain luonteeltaan elastisempia ja mukautuvat hyvinkin erilaisiin asentoihin sen mukaan, keneen niitä ollaan soveltamassa.
Odotin kauden ennakkomarkkinoinnin perustella sliipatumpaa lopputulosta. Netflix-diili, Van Zandtin naama ja messevät promokuvat antoivat odottaa, että kyseessä on korkeiden tuotantoarvojen kansainvälinen projekti, eräänlainen komediallinen väännös Sopranosista. Käytännössä sarja on kuitenkin niin nuhjuinen, ettei siitä voi puhua edes samassa lauseessa Sopranosin kanssa. Kameratyöskentely ja näyttämöllepano tuovat mieleen köykäiset, pienellä budjetilla toteutetut pohjoismaiset komediat. Tuhnuista ilmettä ei voi pitää Lilyhammerin vikana; tavallaan se jopa kuuluu sarjan lajityypin luonteeseen. Markkinointiväki ansaitsee kuitenkin tästä hyvästä nootin: sarjan ennakkomainonnassa annettiin ymmärtää, että luvassa olisi hiotumpaa jälkeä.
Lilyhammerin kompastuskivet eivät kuitenkaan rajoitu kotikutoiseen yleisilmeeseen. Suurin ongelma löytyy käsikirjoituksesta, joka on tehty paikoin niin hutiloiden, että katsojaakin hävettää. Käsikirjoitus vaikuttaa ensimmäisen vuoden medianomiopiskelijoiden kurssityöltä, jonka tehtävänannossa on kehotettu havainnollistamaan erityisesti toiminnallisuuden ja komediallisuuden välistä yhteyttä. Toiminnallisuutta kaudessa totisesti on – harmi vaan, että se on usein tekemällä tehtyä ja äärimmäisen epäuskottavaa. (Epä)uskottavuus on tietenkin lajityyppisidonnainen seikka, ja juuri uskottavuuden suhteen Lilyhammerin edustama nuhjukomedia on suhteellisen salliva genre. Silti mennään metsään: ”onnekkaita sattumia” mahtuu kauden jaksoihin turhan monta, painotti lajityypin merkitystä miten paljon tahansa.
Kökön käsikirjoituksen ohella kauden miinuspuoliin kuuluu myös Van Zandtin innoton ja läskilaiska näyttelijäntyö. Ukko möllöttää sama ilme naamallaan kauden alusta loppuun asti, minkä havainnollistamisen nojalla valkkailin tämän tekstin kuvituksenkin. (Musiikkiaiheinen sivupolku: Van Zandtin ilme tuo mieleeni pätkän Current 93:n The Seven Seals Are Revealed at the End of Time -kappaleesta: His pursed lips fill up even more universes than His frown, as His anger grows as it descends His face. This immeasurable frown becomes the inverted Angerbow; an upsidedown ’U’ that is constituted entirely of choler and spit. Miten saatoin unohtaa tämän biisin taannoisesta Current 93 -suostusten listasta?)
Hahmona Johnny on paperinohut toisto elokuvamaailman mafiastereotypioista. Myös heilatyttö Sigrid on melkoisen laimea tapaus: vailla omaa tahtoa ajelehtiva lullukka, jonka epäilyksiä spagettinorjalaisen mystiset poissaolot ja katoamiset eivät pysty herättämään. Mahtuu mukaan sentään jokunen kiinnostavakin kaveri: Johnnyn oikeana kätenä sähläävä Torgeir (Trond Fausa) on päättömyydessään mehukas hahmo. Moniulotteisuutta ei tosin voi hänenkään ansiokseen laskea – mutta hei, kysehän on norjalaisesta komediasarjasta. Älkäämme vaatiko liikoja.
Mukana myös Torgeir ja ihana I Love Girls -lippis
Lilyhammeria ei kannata verrata suuren rahan ja korkeiden tuotantoarvojen televisiosarjoihin, vaan pikemminkin kotikutoisiin kansallisiin komediatuotantoihin. Varmaankin tästä tykkää suunnilleen sama yleisö, joka katsoo viikko toisensa jälkeen lauantai-illan munamiesputkea – en siis kuulu kohderyhmään. Ensimmäinen kausi meni siinä nitkutellessa, toista en aio katsoa.
Kausia ehdittiin tehdä kaikkiaan kolme. Neljättä ei todennäköisesti tehdä: Netflix on ilmoittanut, ettei se ole kiinnostunut jatkamaan sarjan tuotantoa. Näin on varmasti sekä Netflixin, Steven Van Zandtin kuin katsojienkin kannalta. Rehellisesti sanottuna ihmettelen, miten vitsi saatu kantamaan edes kolmanteen tuotantokauteen asti.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 