Kenneth Anger: Hollywood Babylon (1965) arvostelu

hollywood babylon
Hollywood Babylon (1965)

Kun Mitä Vittua -lehti kohtaa vanhan ajan elokuvaglamourin, syntyy Hollywood Babylon. Kokeellisten elokuvien ohjaajana kunnostautuneen Kenneth Angerin kirjoittama juorukirja kertoo värikkäällä tyylillä Hollywoodin skandaaleista: murhista ja itsemurhista, salaromansseista, murtuneista sydämistä, rikoksista ja oikeudenkäynneistä. Kansien välistä löytyy jänniä tarinoita monista Hollywoodin kultakauden tärkeimmistä tähdistä – osansa saavat muun muassa Clara Bow, Fatty Arbuckle, Gloria Swanson, Charlie Chaplin, Rudolph Valentino, Mae West, Erroll Flynn ja Robert Mitchum. Fokus on 1900-luvun alkupuolen tapahtumissa, mutta kirjan lopussa sivutaan myös Marilyn Monroen ja Jayne Mansfieldin kohtaloita.

Siihen, kuinka Hollywood Babylonia luetaan, vaikuttaa suuresti se, kuinka paljon lukija tietää teoksen taustoista ja maineesta. Jos teoksen taustat eivät ole tuttuja, hahmottuu siitä railakas, surullinen ja paikoin jopa järkyttävä kokoelma Hollywoodin onnekkaiden ja onnettomien kokemuksista. Jos lukija taas on tutustunut teoksen maineeseen, näkee hän nämä tarinat toisenlaisessa valossa – Hollywood Babylonia kun pidetään suurelta osin sepitteenä. Teos loi monia tunnettuja myyttejä, jotka on sittemmin osoitettu paikkaansa pitämättömiksi: Clara Bow ei harrastanut seksiä kokonaisen jalkapallojoukkueen kanssa. Lupe Vélez ei tukehtunut omaan oksennukseensa. Marie Prevostin koira ei syönyt emäntänsä ruumista.

Hollywoood Babylonin sisältöön kannattaakin suhtautua terveellä kriittisyydellä tai jopa lukea sitä silkkana fiktiona tai kirjallisena mokumenttina. Osa teoksen kertomuksista toki on tosia. Erroll Flynniä todella syytettiin alaikäisten tyttöjen hyväksikäytöstä. Chaplinin (ex-)vaimo Lita Grey todella väitti avioero-oikeudenkäynnissä miehensä tehneen mitä merkillisimpiä asioita, eivätkä Chaplinin muutkaan naissuhteet olleet täysin ongelmattomia. Fatty Arbuckle todella oli syytettynä kauniin nuorikon eli Virginia Rappen raiskauksesta ja murhasta. Kuka todella teki, mitä ja kenelle, jää kuitenkin hämäräksi. Anger sotkee teoksessaan sumeilematta totuutta, spekulaatiota ja silkkaa mielikuvitusta.

Väkisinkin miettii, mitä Angerin päässä on liikkunut, kun hän on koostanut teosta. Anger on värikäs ja ristiriitainen hahmo, mutta minun on vaikea uskoa, että hän laskettelisi valheita silkkaa ahneuttaan tai ilkeyttään. Haluaisin ajatella, että kyse on laajemmasta ”performanssista” – että Anger tietää, kuinka yleisö toimii ja reagoi ja että hän on laskenut näiden reaktioiden varaan. Haluaisin ajatella, että Anger on tarkoittanutkin kirjansa vastaanotettavan juuri sillä tavalla kuin se nyt vastaanotetaan: sepitteenä.

Tai jotain.

Hollywood Babylonilla on kyseenalaisista piirteistään huolimatta kiistattomat ansionsa. Sen kerronta on mukaansatempaavaa ja railakasta, ja se on kuvitettu upeasti vanhoilla Hollywood-tähtien valokuvilla. Vaikka pehmeäkantinen nide on tehty halvalla ja maksaa alle kympin, se näyttää upealta. En jaksa ottaa valokuvia hankalasti auki pysyvästä pokkarista, joten joudutte vain uskomaan sanaani.

Luin Hollywood Babylonin suurimmaksi osaksi vessassa. Vessalukemiseksi se sopiikin erinomaisesti – tarinat ovat hyvin lyhyitä ja kevyitä.

Kenneth Anger: Hollywood Babylon (1965)
Lukuhaasterasti: 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä. 

Mantsurian kandidaatti (1962) arvostelu

mantsurian kandidaatti arvostelu
Mantsurian kandidaatti (1962)

Mantsurian kandidaatti (Yhdysvallat 1962) on poliittinen trilleri, joka pohjautuu Richard Cullenin nerokkaaseen Mantsurian sankari -romaaniin (1960). Elokuva kertoo Raymond Shaw’sta (Laurence Hardy), josta Neuvostoliiton ja Kiinan kommunistiagentit aivopesevät tottelevaisen tappokoneen. Aivopesu tapahtuu 1950-luvun alussa Koreaan suuntautuneella sotaretkellä: joukkue amerikkalaissotilaita kaapataan, ja heidän mieltään muokataan hypnoosilla ja lääkkeillä. Sotilaiden mieliä käsitellään siten, ettei yksikään heistä muista aivopesusta mitään.

Raymond Shaw on iloton ja tympeä ihminen, joka eristäytyy muista parhaansa mukaan. Shaw’n luonteen taustalla on kalsea koti ja ilkeä äiti (upea Angela Lansbury), jolle Raymondin kasvatusta tärkeämpää on ollut oman aviomiehen poliittisen uran edistäminen. Elokuvan alussa Shaw’n tylyä luonnetta on vaikea ymmärtää. Kerronnan edetessä hänen menneisyydestään paljastuu kuitenkin seikkoja, jotka auttavat ymmärtämään hänen luonnettaan. Lopulta Shaw’sta paljastuu suorastaan tuskallisen inhimillinen olento.

mantsurian kandidaatti arvostelu
Raymondin ja hänen äitinsä välinen jännite iskee kipinää.

Uskon, että Raymond Shaw asuu meissä kaikissa. Uskon, että me kaikki olemme enemmän tai vähemmän tiedostamattamme tehneet asioita, joita emme hyväksy ja joita saatamme jopa myöhemmin kauhistua. Klassinen esimerkki tästä on esimerkiksi kiusaaminen, jota kiusaaja itse pitää pelkkänä hauskana pilana ja leikinlaskuna. Myös #metoo on saanut monet pohtimaan omaa käytöstään uudessa valossa.

Raymond Shaw’n tapaus on tietenkin äärimmäinen tapaus verrattuna meidän jokapäiväisiin pahoihin tekoihimme. Me kaikki voimme kuitenkin omien kokemuksiemme kautta samastua hänen kokemukseensa ja oivallukseensa siitä, kuinka kauheita asioita olenkaan tehnyt.

Shaw’n psyyke kuoriutuu kerros kerrokselta Korean sotaretkellä joukkueen johtajana toimineen Ben Marcon (Frank Sinatra) ansiosta. Marco on hahmona monessa suhteessa Shaw’n vastakohta: avoin, helposti innostuva ja ystävällinen. Sinatra on roolissaan Ben Marcona kerrassaan valloittava.

Shaw'n psyyke kuoriutu kerros kerrokselta Ben Marcon ansiosta. Marco on hahmona monessa suhteessa Shaw'n vastakohta: avoin, helposti innostuva ja ystävällinen. Sinatra on roolissaan Ben Marcona kerrassaan valloittava.
Marcon ja Rosien ensikohtaaminen on sanalla sanoen kummallinen.

En voi olla pohtimatta, onko myös Marco joutunut saman kirouksen uhriksi kuin Raymond. Onko myös Raymondin psyykeeseen ohjelmoitu triggerit, joiden lauetessa hänestä tulee vailla omaa tahtoa ja muistia toimiva orja? Tähän mahdollisuuteen viitataan elokuvassa vain ohimennen. Marcon ja ihastuttavan Rosien ensikohtaamiseen liittyy pätkä niin omituista dialogia, että se saattaisi hyvinkin olla Marcon päähän rakennetun mekanismin laukaiseva tekijä.

Jos asiaa ajattelee tällä tavalla, Marcosta paljastuukin jopa Raymondia säälittävämpi ja lohduttomampi hahmo.

mantsurian kandidaatti arvostelu
Laurence Hardyn roolityöskentely on upeaa katsottavaa etenkin elokuvan lopussa.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan ensin Cullenin romaaniin ja vasta sitten filmatisointiin. Olen katsonut Mantsurian kandidaatin kahdesti: kerran ennen romaanin lukemista, kerran lukemisen jälkeen. Ensimmäisellä katselukerralla en saanut elokuvasta sen nopean temmon vuoksi kovinkaan paljoa irti. Toisella katselukerralla vaikutelma oli voimakkaampi.

Kaikkein voimakkaimmin ensimmäiseltä katselukerralta mieleeni jäivät pelikortit, joiden avulla Raymondin psyykkinen mekanismi käynnistetään.

mantsurian kandidaatti arvostelu
Ruutukuningatar on avain Raymondin mieleen.

Mantsurian kandidaatti toimisi todennäköisesti paremmin TV-sarjana. Kahden tunnin mittaisessa elokuvassa henkilöhahmojen psyykeeseen ei ehditä syventyä tarpeeksi.

Romaanin pohjalta on sittemmin tehty myös toinen firmatisointi. Vuonna 2004 valmistuneen elokuvan traileri näyttää sinänsä kiinnostavalta, ja näyttelijävalinnat ovat lupaavia. Ehkäpä tämänkin voisi katsoa.

*****

Pelon kasvot (1960) – arvostelu

peeping-tom-1960
Pelon kasvot (1960)

Pelon kasvot (Peeping Tom, Iso-Britannia 1960; esitetty Suomessa myös nimellä Kurkistelija) on eräänlainen rinnakkaisteos Alfred Hitchcockin Psykolle: Molemmat elokuvat ilmestyivät samana vuonna, ja molemmissa päähenkilönä on psyykkisesti epävakaa nuorukainen, joka suhtautuu neuroottisesti omiin vanhempiinsa. Elokuvien päähenkilöiden taakkana on vanhemmilta peritty, suurelle perheelle suunniteltu talo, jota sosiaalisesti eristäytyneet ja lapsettomat nuoret päähenkilöt eivät onnistu käyttämään tarkoituksenmukaisesti. Molemmat elokuvat herättivät ilmestyessään pahennusta graafisen väkivallan vuoksi.

Siinä missä Psyko tunnustettiin pienestä moraalipaniikista huolimatta melko pian mestariteokseksi, Pelon kasvot sai erittäin negatiivisen vastaanoton, mikä ajoi ohjaaja Michael Powellin ammatilliseen maanpakoon kotimaastaan Isosta-Britanniasta. Tärkein syy tähän oli luultavasti se, että Powellin elokuva tehtiin vanhoillisessa Isossa-Britanniassa, eikä kotiyleisö ollut valmis Pelon kasvojen kaltaiselle elokuvalle. Lisäksi Hitchcock osasi markkinoida elokuvaansa oikein; yleisö tiesi jo ennalta, mitä on menossa katsomaan, jolloin näytöksiin ei eksynyt liian herkkänahkaisia katsojia.

peeping-tom-mark
Mark elementissään.

Pelon kasvojen päähenkilö Mark Lewis (Karlheinz Böhm) huopatossumainen nuori mies, joka työskentelee päivisin elokuvastudion kamerateknikkona ja iltaisin suttuisten pin-up-otosten valokuvaajana. Mark kuluttaa myös vapaa-aikansa kameroiden parissa: hän surmaa viattomia naisia ja kuvaa filmille näiden viimeiset hetket. Mark on erityisen kiinnostunut tallentamaan filmille naisten kauhistuneet ilmeet kuolinhetkellä.

Murhien kuvaustapa on kauhuelokuvan lajityypin kannalta vallankumouksellinen. Murhakohtaukset on kuvattu Markin näkökulmasta: katsoja näkee sen, minkä Mark näkee ja mikä tallentuu filmille, joka rullaa Markin kamerassa.

peeping-tom-mark-helen
Alakerran naapurintyttö Helen on Markille kiltti.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettemme näe kohtauksen aikana Markin kasvoja lainkaan emmekä näin ollen tiedä, millaiset tunteet ja mielialat vallitsevat hänen sisällään tilanteen aikana. Voisi kuvitella, että kohtauksen kuvaaminen tietyn henkilön havainnollisesta näkökulmasta auttaisi samastumaan kyseisen henkilöhahmon sisäiseen elämään. Asia on kuitenkin päinvastoin: kun kyse on elokuvasta, samastumisen käytännössä välttämätön ehto on se, että näemme henkilöhahmon kasvot. Näin voimme päätellä paljon hahmon ajatuksista, tunteista ja mielialasta.

Kuvaustapaa, jossa kamera-ajo mukailee surmakohtauksissa murhaajan näkökulmaa, on sittemmin hyödynnetty erityisesti slasher-elokuvissa. Tämän kuvaustyylin teho on kiistaton: näemme saman kuin murhaaja, muttemme saa tietää mitään murhaajasta itsestään. Se, jos mikä, on pelottavaa.

peeping-tom-vivian
Kameran jalusta käy Markille murha-aseesta.

Kiinnostavinta Pelon kasvoissa on se, kuinka se kytkee toisiinsa väkivallan, katseen ja vallan. Mark on itse joutunut lapsena jatkuvan tarkkailun kohteeksi, mikä yhdessä muiden lapsuudenkokemusten kanssa johtanut hänen myöhempään ahdistukseensa. Myöhemmin Mark päättää itse asettua tarkkailijan asemaan: hänestä tulee tirkistelijä, joka saa suurta nautintoa kohteidensa tutkiskelusta. Kyse ei ole pelkästä passiivisesta tarkkailusta, vaan sen selvittämisestä, kuinka kohde reagoi tiettyyn ärsykkeeseen. Käytännössä tämä tarkoittaa uhrien uhkaamista väkivallalla ja heidän reaktioidensa tallentamista filmille.

Minun on vaikea ymmärtää, miksi Pelon kasvojen vastaanotto oli aikalaiskatsojien keskuudessa niin tavattoman nuiva. Sen väkivalta on hyvinkin viitteellistä, eikä siinä nähdä myöskään juuri lainkaan paljasta pintaa. Kriitikot kuitenkin murskasivat elokuvan murusiksi. Suomessa elokuva nähtiin ensimmäisä kertaa vasta vuonna 1981 (!!!); tuohon mennessä Suomen valkokankailla oli nähty jo huomattavasti rajumpaakin elokuvaa. Sittemmin elokuvan arvo on kuitenkin onneksi tunnustettu, ja se on nostettu ansaitsemalleen paikalle Psykon kaltaisten klassikoiden joukossa.

*****

Marnie – vaarallisella tiellä (1964) arvostelu

marnie vaarallisella tiellä 1964 alfred hitchcock
Marnie – Vaarallisella tiellä (1964)

Marnie – vaarallisella tiellä (Yhdysvallat 1964) tuo läheisesti mieleen Alfred Hitchcockin Psykon (1960). Marnie (Tippi Hedren) on kuin naispuolinen versio Norman Batesista: mieleltään järkkynyt, pelokas ja epäsosiaalinen, huijari, varas ja patologinen valehtelija.

Elokuvan alussa Marnie ryöstää työnantajansa kassakaapista merkittävän rahasumman ja pakenee tekaistun identiteetin turvin. Pian Marnie alkaa valmistella seuraavaa ryöstöä: hän pestautuu Rutland-kustantamoon sihteeriksi ja pohtii, kuinka saisi nikkaroitua esimiehen toimistossa sijaitsevan kassakaapin auki. Ennen kuin Marnie ehtii miettiä suunnitelmaa valmiiksi, kustantamon omistaja Mark Rutland (Sean Connery) kiinnostuu nuoresta neidistä ja päättää ottaa selvää, mitä tämän viileän ulkokuoren taakse kätkeytyy.

Hitchcock ohjasi Marnien kultakautensa loppusuoralla. En ihmettele, miksi se tunnetaan huonommin kuin Hitckcockin muut 1960-luvun alun elokuvat: se on rytmitön, ristiriitainen ja yliampuva. Aivan kuin Hitchcock olisi hukannut tahtipuikkonsa, joka heilui niin napakassa rytmissä vielä pari vuotta aikaisemmin.

Vaikka Marniessa on monta asiaa pielessä, on elokuva sen verran kiinnostavaa katsottavaa, että sille kannattaa uhrata parituntinen. Sen merkitys myöhempien elokuvien – erityisesti kauhuelokuvien – suhteen on huomattava.

marnie 1964 sean connery tippi hedren
Marnie kesyttää sisäiset demoinsa Rutlandin (vas.) avulla.

Hitchcock suosi naispääosien roolituksessa vaaleita näyttelijättäriä: Janet Leigh, Kim Novak, Grace Kelly – ja Tippi Hedren. Hitckcock oli kuulemma sitä mieltä, että vaaleat näyttelijättäret ovat sopivampia uhrin rooliin – joskin hyvin harva Hitchcockin naisista on uhri. Pikemminkin Hitchcockin blondit ovat kuin Bond-tyttöjä: kauniita, rohkeita, itsenäisiä ja vahvoja.

Tippi Herdenin Marnie on kuitenkin poikkeus sekä Hitchcockin vaaleiden naisten joukossa. Marnie nimittäin todellakin on uhri, vakavasti traumatisoitunut ja siksi hyvin ahdistunut – ja vaarallinen. Marnien ensi-iltaa seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä tämäntyyppinen (nais)hahmo on tullut hyvin tutuksi erityisesti kauhuelokuvissa; hänelle ovat läheistä sukua muun muassa Carrien (1975) nimihahmo ja Day of the Womanin (eli I Spit on Your Graven, 1978) mikäs-sen-tytön-nimi-nyt-olikaan.

marnie tippi hedren
Myrskykohtausten liioiteltu tyyli heijastelee Marnien sisäistä kokemusmaailmaa.

Marnie tuo mieleeni myös italialaiset giallo-kauhuelokuvat. Sen visuaalisuudessa korostuu kirkas verenpunainen väri, jolla on erityinen merkitys myös giallossa. Marniessa nähdään myös yllättävää, hyvinkin graavia väkivaltaa. Siinä missä Psykon suihkukohtauksen tehot perustuvat musiikkiin ja nopeaan leikkaukseen, on Marnien kliimaksikohtaus rakennettu toisenlaisista elementeistä, joita on sittemmin käytetty ahkerasti kauhuelokuvissa. – Vaikka elokuvan loppukohtaus on toteutettu tökerösti, on se samalla erittäin liikuttava. Kohtauksen emotionaalinen teho perustunee osittain juuri siihen, kuinka karkeasti ja konstailemattomasti se on toteutettu.

Vaikka Marnie sisältää ainakin Hitchcockin mittapuulla varsin graafista väkivaltaa, on sen ilmaisu silti hyvin tyyliteltyä. Keinotekoiset ukonilmat, loppukohtauksen liioitellut ilmeet ja valkokankaan säännöllisin väliajoin täyttävä, kuumeinen punaväri ovat tuovat mieleen saksalaisen ekspressionismin. Alun pitkä, dialogiton montaasi ja puheäänen irrottaminen kuvaraidasta elokuvan loppukohtauksessa ovat hyvin kiinnostavia ilmaisullisia valintoja. Tyylikeinot tukevat ennen kaikkea Marnien subjektiivisia kokemuksia, joissa hän elää traumaansa uudelleen ja uudelleen.

marnie tippi hedren
Punainen väri on keskeinen osa Marnien avaintraumaa.

Marniesta olisi helppo kaivaa hyvin ankeita näkemyksiä naissukupuoleen liittyen. Marnie on kuin villieläin: kun hän joutuu epämiellyttävään tilanteeseen, hän reagoi vaistonvaraisesti primitiivisellä voimalla. Hän ei osaa keskustella itseään ulos tukalista tilanteista, vaan panikoi ja hyökkää. Elokuva tuokin mieleen Jacques Tourneurin Kissaihmiset.

Äkkiseltään ajateltuna Marnien välittämä kuva eri sukupuolista näyttää jokseenkin ankealta. Marnie on kilari ämmä, Rutland taas kyökkipsykologi, joka päättää alentuvasti pelastaa neidon hädässä. Ja millä keinoin! Yritetäänkö Rutland kuvata läpeensä positiivisena hahmona, jonka kaikki teot Marnieta kohtaan ovat enemmän tai vähemmän oikeutettuja? Vai onko myös Rutlandin hahmo sittenkin tarkoitus nähdä epätäydellisenä ja ”syntisenä”? Välittääkö Rutland Marniesta aidosti, vai onko nainen hänelle todellakin kuin sirkuseläin – olento, jonka poikkeuksellinen luonne tarjoaa hänelle jännittävää viihdykettä?

marnie
Marniessa on myös perinteisen detektiivin elementtejä.

Marnieta olisi helppo syyttää sovinismista ja ankeiden stereotypioiden vahvistamisesta. En kuitenkaan tee niin. Sen sijaan ajattelen, ettei Marnie yritä kertoa mitään naisista yleensä; pikemminkin se on yksilötarina, kertomus yhdestä kärsivästä naisesta, jonka kohtaloa tai käytöstä ei voi yleistää kaikkiin tai edes suureen osaan naisista.

Marniessa ei ole läpeensä positiivisia eikä läpeensä negatiivisia hahmoja. Katsojan ei ole helppoa löytää elokuvasta samastumiskohdetta. Siinä missä Marnie muuttuu elokuvan mittaan yhä helpommin samastuttavaksi, käy kehityskulku Rutlandin suhteen päinvastaiseen suuntaan. Rutland onnistuu kyllä auttamaan Marnieta, mutta hän ei tee sitä pyyteettömästi, vaan sortuu paikoin suoranaiseen hyväksikäyttöön. Marnien maailma ei ole mustavalkoinen, vaan täynnä harmaan sävyjä.

Jos Marniesta tehtäisiin nyt uusintafilmatisointi, ehdottaisin elokuvan nimirooliin Eva Greeniä.

*****

Marnie Blu-ray @ Discshop