Mantsurian kandidaatti (Yhdysvallat 1962) on poliittinen trilleri, joka pohjautuu Richard Cullenin nerokkaaseen Mantsurian sankari -romaaniin (1960). Elokuva kertoo Raymond Shaw’sta (Laurence Hardy), josta Neuvostoliiton ja Kiinan kommunistiagentit aivopesevät tottelevaisen tappokoneen. Aivopesu tapahtuu 1950-luvun alussa Koreaan suuntautuneella sotaretkellä: joukkue amerikkalaissotilaita kaapataan, ja heidän mieltään muokataan hypnoosilla ja lääkkeillä. Sotilaiden mieliä käsitellään siten, ettei yksikään heistä muista aivopesusta mitään.

Raymond Shaw on iloton ja tympeä ihminen, joka eristäytyy muista parhaansa mukaan. Shaw’n luonteen taustalla on kalsea koti ja ilkeä äiti (upea Angela Lansbury), jolle Raymondin kasvatusta tärkeämpää on ollut oman aviomiehen poliittisen uran edistäminen. Elokuvan alussa Shaw’n tylyä luonnetta on vaikea ymmärtää. Kerronnan edetessä hänen menneisyydestään paljastuu kuitenkin seikkoja, jotka auttavat ymmärtämään hänen luonnettaan. Lopulta Shaw’sta paljastuu suorastaan tuskallisen inhimillinen olento.

Uskon, että Raymond Shaw asuu meissä kaikissa. Uskon, että me kaikki olemme enemmän tai vähemmän tiedostamattamme tehneet asioita, joita emme hyväksy ja joita saatamme jopa myöhemmin kauhistua. Klassinen esimerkki tästä on esimerkiksi kiusaaminen, jota kiusaaja itse pitää pelkkänä hauskana pilana ja leikinlaskuna. Myös #metoo on saanut monet pohtimaan omaa käytöstään uudessa valossa.

Raymond Shaw’n tapaus on tietenkin äärimmäinen tapaus verrattuna meidän jokapäiväisiin pahoihin tekoihimme. Me kaikki voimme kuitenkin omien kokemuksiemme kautta samastua hänen kokemukseensa ja oivallukseensa siitä, kuinka kauheita asioita olenkaan tehnyt.

Shaw’n psyyke kuoriutuu kerros kerrokselta Korean sotaretkellä joukkueen johtajana toimineen Ben Marcon (Frank Sinatra) ansiosta. Marco on hahmona monessa suhteessa Shaw’n vastakohta: avoin, helposti innostuva ja ystävällinen. Sinatra on roolissaan Ben Marcona kerrassaan valloittava.

En voi olla pohtimatta, onko myös Marco joutunut saman kirouksen uhriksi kuin Raymond. Onko myös Raymondin psyykeeseen ohjelmoitu triggerit, joiden lauetessa hänestä tulee vailla omaa tahtoa ja muistia toimiva orja? Tähän mahdollisuuteen viitataan elokuvassa vain ohimennen. Marcon ja ihastuttavan Rosien ensikohtaamiseen liittyy pätkä niin omituista dialogia, että se saattaisi hyvinkin olla Marcon päähän rakennetun mekanismin laukaiseva tekijä.

Jos asiaa ajattelee tällä tavalla, Marcosta paljastuukin jopa Raymondia säälittävämpi ja lohduttomampi hahmo.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan ensin Cullenin romaaniin ja vasta sitten filmatisointiin. Olen katsonut Mantsurian kandidaatin kahdesti: kerran ennen romaanin lukemista, kerran lukemisen jälkeen. Ensimmäisellä katselukerralla en saanut elokuvasta sen nopean temmon vuoksi kovinkaan paljoa irti. Toisella katselukerralla vaikutelma oli voimakkaampi.

Kaikkein voimakkaimmin ensimmäiseltä katselukerralta mieleeni jäivät pelikortit, joiden avulla Raymondin psyykkinen mekanismi käynnistetään.

Mantsurian kandidaatti toimisi todennäköisesti paremmin TV-sarjana. Kahden tunnin mittaisessa elokuvassa henkilöhahmojen psyykeeseen ei ehditä syventyä tarpeeksi.

Romaanin pohjalta on sittemmin tehty myös toinen firmatisointi. Vuonna 2004 valmistuneen elokuvan traileri näyttää sinänsä kiinnostavalta, ja näyttelijävalinnat ovat lupaavia. Ehkäpä tämänkin voisi katsoa.

*****