Iron Sky 2: The Coming Race (2018) arvostelu

Iron Sky 2: The Coming Race

Iron Sky 2: The Coming Race (2018) on scifikomedia, jossa joukko myyttejä ja salaliittoteorioita isketään samaan kulhoon iloiseksi sillisalaatiksi. Ja tämä on yksi niistä teksteistä, joita en haluaisi oikeastaan kirjoittaa. Kirjoitan silti.

Sanotaan heti alkuun, että haluaisin aivan kamalasti pitää Iron Sky -konseptista. Ykkösleffa oli metka elokuva. Varusteleka, Udo Kier, 2000-luvun alun Laibach – mikä tässä voisi mennä pieleen? Aika moni asia oikeastaan, mutta en antanut sen häiritä.

Toisen elokuvan alussa ihmiskunnan rippeet ovat paenneet natsien entiseen tukikohtaan kuun pimeälle puolelle. Porukkaa johtaa ykköselokuvasta tuttu Renate Richter, jonka tytär Obi pitää koko yhdyskunnan natisevaa infraa kasassa. Natsien kokoama rakennusto alkaa olla jo palveluskautensa lopussa, eivätkä kolmannelta valtakunnalta perityt aluksetkaan ole enää täydessä terässään.

Obi pitää kuuyhdyskunnan rattaat rullaamassa.

Ja sitten kuuhun saapuu retkikunta Maasta, jonka piti olla elinkelvoton ja tuhon oma. Obi jututtaa tulokkaita ja saa selville, että Maan ytimessä piilee vril-kansan hallussaan pitämä puhdas energiamuoto, joka parantaa kuolemansairaat, mahdollistaa galaksienvälisen matkailun jne. jne. jne. Pitäähän sitä lähteä hakemaan. Obi kokoaa retkikunnan – ja hei, taas me lennetään.

Iron Sky 2 on 1,5 tunnin amok-juoksu dinosaurusten, reptiliaanien, salaliittoteoreetikkojen ja Steve Jobsia jumalanaan pitävien hörhöjen parissa. Elokuva on täynnä kaikkea – liian täynnä. Aivan kuin kourallinen suolakurkkuja ja kipollinen salsadippiä olisi sekoitettu kermavaahtoon: erikseen ne ovat namua, mutta yhteen sotkettuna lähinnä yrjöttävät.

Tekee pahaa sanoa näin. Haluaisin, että kun suomalaiset kerrankin onnistuvat puhaltamaan liekin kansainvälisen tason elokuvatuotantoon, olisi lopputuloksena saakelin hyvää elokuvaa. Nyt niin ei vain tapahtunut.

Udo Kier näyttelee Hitler-vriljaa.

Propsit käsikirjoittajille viittauksista scifikirjallisuuden klassikkoon eli Vril: Tuleva rotu -teokseen. Tämä Edward Bulwer-Lyttonin ohkainen fantasiaromaani tunnetaan nykyään Suomessa harmillisen huonosti. Maailmalla Bulwer-Lytton on ennen kaikkea scifin ja fantasian pioneeri – Suomessa häntä taas pidetään jonkinlaisena värikkäiden okkultismifaabeleiden  kirjoittajana.

Lisäksi Bulwer-Lytton on saanut kyseenalaisen kunnian ”huonoon kirjoittamiseen” keskittyvän kilpailun nimihahmona; kaikkien tuntema lausuma ”Oli synkkä ja myrskyinen yö” on peräisin Bulwer-Lyttonin Paul Clifford -romaanista. Minusta kyseinen virke ei kokonaisuudessaan ole lainkaan hullumpi – se on oman aikansa ja oman lajityyppinsä tuote, ja sellaisena sitä tulisi lukea.

Oh, my. Minun pitäisi kirjoittaa Iron Sky kakkosesta – sen sijaan kirjoitan Bulwer-Lyttonista. Nyt lopetan.

Yksi tähti hienosta dinosauruksesta, toinen Putinia esittävästä Kari Ketosesta.

Jos trailerista tulee paha mieli, voitte lohduttautua kuuntelemalla heti perään vähän Laibachia ja teeskennellä, että taas on vuosi 2003.

*****

Mantsurian kandidaatti (1962) arvostelu

mantsurian kandidaatti arvostelu
Mantsurian kandidaatti (1962)

Mantsurian kandidaatti (Yhdysvallat 1962) on poliittinen trilleri, joka pohjautuu Richard Cullenin nerokkaaseen Mantsurian sankari -romaaniin (1960). Elokuva kertoo Raymond Shaw’sta (Laurence Hardy), josta Neuvostoliiton ja Kiinan kommunistiagentit aivopesevät tottelevaisen tappokoneen. Aivopesu tapahtuu 1950-luvun alussa Koreaan suuntautuneella sotaretkellä: joukkue amerikkalaissotilaita kaapataan, ja heidän mieltään muokataan hypnoosilla ja lääkkeillä. Sotilaiden mieliä käsitellään siten, ettei yksikään heistä muista aivopesusta mitään.

Raymond Shaw on iloton ja tympeä ihminen, joka eristäytyy muista parhaansa mukaan. Shaw’n luonteen taustalla on kalsea koti ja ilkeä äiti (upea Angela Lansbury), jolle Raymondin kasvatusta tärkeämpää on ollut oman aviomiehen poliittisen uran edistäminen. Elokuvan alussa Shaw’n tylyä luonnetta on vaikea ymmärtää. Kerronnan edetessä hänen menneisyydestään paljastuu kuitenkin seikkoja, jotka auttavat ymmärtämään hänen luonnettaan. Lopulta Shaw’sta paljastuu suorastaan tuskallisen inhimillinen olento.

mantsurian kandidaatti arvostelu
Raymondin ja hänen äitinsä välinen jännite iskee kipinää.

Uskon, että Raymond Shaw asuu meissä kaikissa. Uskon, että me kaikki olemme enemmän tai vähemmän tiedostamattamme tehneet asioita, joita emme hyväksy ja joita saatamme jopa myöhemmin kauhistua. Klassinen esimerkki tästä on esimerkiksi kiusaaminen, jota kiusaaja itse pitää pelkkänä hauskana pilana ja leikinlaskuna. Myös #metoo on saanut monet pohtimaan omaa käytöstään uudessa valossa.

Raymond Shaw’n tapaus on tietenkin äärimmäinen tapaus verrattuna meidän jokapäiväisiin pahoihin tekoihimme. Me kaikki voimme kuitenkin omien kokemuksiemme kautta samastua hänen kokemukseensa ja oivallukseensa siitä, kuinka kauheita asioita olenkaan tehnyt.

Shaw’n psyyke kuoriutuu kerros kerrokselta Korean sotaretkellä joukkueen johtajana toimineen Ben Marcon (Frank Sinatra) ansiosta. Marco on hahmona monessa suhteessa Shaw’n vastakohta: avoin, helposti innostuva ja ystävällinen. Sinatra on roolissaan Ben Marcona kerrassaan valloittava.

Shaw'n psyyke kuoriutu kerros kerrokselta Ben Marcon ansiosta. Marco on hahmona monessa suhteessa Shaw'n vastakohta: avoin, helposti innostuva ja ystävällinen. Sinatra on roolissaan Ben Marcona kerrassaan valloittava.
Marcon ja Rosien ensikohtaaminen on sanalla sanoen kummallinen.

En voi olla pohtimatta, onko myös Marco joutunut saman kirouksen uhriksi kuin Raymond. Onko myös Raymondin psyykeeseen ohjelmoitu triggerit, joiden lauetessa hänestä tulee vailla omaa tahtoa ja muistia toimiva orja? Tähän mahdollisuuteen viitataan elokuvassa vain ohimennen. Marcon ja ihastuttavan Rosien ensikohtaamiseen liittyy pätkä niin omituista dialogia, että se saattaisi hyvinkin olla Marcon päähän rakennetun mekanismin laukaiseva tekijä.

Jos asiaa ajattelee tällä tavalla, Marcosta paljastuukin jopa Raymondia säälittävämpi ja lohduttomampi hahmo.

mantsurian kandidaatti arvostelu
Laurence Hardyn roolityöskentely on upeaa katsottavaa etenkin elokuvan lopussa.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan ensin Cullenin romaaniin ja vasta sitten filmatisointiin. Olen katsonut Mantsurian kandidaatin kahdesti: kerran ennen romaanin lukemista, kerran lukemisen jälkeen. Ensimmäisellä katselukerralla en saanut elokuvasta sen nopean temmon vuoksi kovinkaan paljoa irti. Toisella katselukerralla vaikutelma oli voimakkaampi.

Kaikkein voimakkaimmin ensimmäiseltä katselukerralta mieleeni jäivät pelikortit, joiden avulla Raymondin psyykkinen mekanismi käynnistetään.

mantsurian kandidaatti arvostelu
Ruutukuningatar on avain Raymondin mieleen.

Mantsurian kandidaatti toimisi todennäköisesti paremmin TV-sarjana. Kahden tunnin mittaisessa elokuvassa henkilöhahmojen psyykeeseen ei ehditä syventyä tarpeeksi.

Romaanin pohjalta on sittemmin tehty myös toinen firmatisointi. Vuonna 2004 valmistuneen elokuvan traileri näyttää sinänsä kiinnostavalta, ja näyttelijävalinnat ovat lupaavia. Ehkäpä tämänkin voisi katsoa.

*****