Noidankehä (1976) arvostelu – Tämä on kova

full circle poster
Noidankehä (1976)

Noidankehä (Full Circle/The Haunting of Julia, Kanada/Iso-Britannia 1976)
Ohjaus: Richard Loncraine
Rooleissa: Mia Farrow, Cathleen Nesbitt
Musiikki: Colin Towns

En yleisesti ottaen ole suuri elokuvamusiikin ystävä, mutta Colin Townsin Full Circle -soundtrackissa yksinkertaisesti on sitä jotakin. Albumin yleistunnelmaa leimaavat rauhalliset ja pehmeät ambient-fiilikset. Läpi albumin toistuvasta pianoteemasta juuri ja juuri arvaa, että kyse on nimenomaan kauhuelokuvaan kirjoitetusta musiikista. Soundtrack on hillitty ja tyylikäs – sanalla sanoen sellainen kokonaisuus, joka seisoo omilla jaloillaan ja on kiinnostava ihan sellaisenaan.

Olen kuunnellut kuluneen kuukauden aikana kyseistä albumia erityisesti aamubussissa matkalla töihin. Koska työmatkani on pitkänpuoleinen, nukahdan usein bussiin napit korvissani. Toisin kuin moni muu mp3-soittimeni vakiasukeista, Full Circle –soundtrack ei häiritse ainakaan minun untani edes nimeksi. Kokeilkaa vaikkapa elokuvan pääteemaa, joka on hennossa melankolisuudessaan ehkäpä paras kauhuelokuvan teemamusiikki koskaan.

Olen tarkkaillut Full Circlen eli täkäläisittäin Noidankehän saatavuustilannetta jo vuosia, mutten ole löytänyt mitään mielekästä väylää, jonka kautta elokuvan voisi nähdä. Suomalaista tai pohjoismaista kotikatselutallennetta ei ole (tietääkseni) koskaan julkaistu. Myös ulkomaalaiset kotikatselutallenteet ovat kortilla ja laadultaan yleensä heikkoja. En tiedä, liittyykö asiaan jonkinlaisia tekijänoikeuskiistoja, vai eikö mikään taho yksinkertaisesti näe Noidankehässä tarpeeksi kaupallista potentiaalia ottaakseen sen katalogiinsa. Elokuva pyörähti Suomessa teatterilevityksessä 70-luvulla, mutta tietääkseni Kavin arkistoissa ei ole tallella esityskelpoista filmikopiota. Nykyään törmää ihanan harvoin elokuviin, joiden saatavuus on näin huono.

Koska olen kuunnellut elokuvan soundtrackia viime aikoina poikkeuksellisen paljon, päätin pitkästä aikaa tarkistaa elokuvan saatavuustilanteen. Ja kas: elokuva on ilmestynyt kokonaisuudessaan Youtubeen jo pari vuotta sitten! Kuvanlaadussa ei ole hurraamista eikä Youtube muutoinkaan ole se miellyttävin mahdollinen elokuvien katselukanava, mutta nyt ei oikeasti ole yhtään varaa marmattaa. Kuvasuhdekin näyttäisi olevan oikea (toisin kuin joissakin elokuvan kotikatselutallenteissa). – Pahoittelen tässä välissä oheisten kuvien surkeaa laatua. Uskon, että pari puuroista Youtube-stilliä on parempi kuin ei stillejä ollenkaan.

FULL-CIRCLE-blood
Elokuvan avauskohtauksessa Julie sotkee kätensä (ja paitansa) vereen.

Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa Julian (Mia Farrow) tytär Kate menehtyy absurdilla tavalla. Kun Kate saa aamiaispöydässä omenanpalasen väärään kurkkuun ja on vähällä tukehtua, yrittää neuvokas Julia pelastaa tyttärensä puhkaisemalla reiän tämän henkitorveen. Arvaahan sen, mihin amatöörin trakeostomiayrittely päättyy: Kate kuolee verenhukkaan.

Aloituskohtaus on kamala – huonolla tavalla. Kohtauksen voisi luulla kuuluvan pikemminkin mustaan komediaan kuin kauhuelokuvaan. Mia Farrow ylinäyttelee änkiessään sormiaan omituisesti ilmehtivän ja korisevan Kate-paran kurkkuun. Vaikutelma ei ole surullinen, pelottava tai ahdistava, vaan tökerö ja irvokas. – Onneksi avauskohtaus on elokuvan aallonpohja, jonka jälkeen suunta kääntyy jyrkästi ylöspäin.

Tyttären kuoleman myötä Julia vetäytyy epävakaasta avioliitostaan, muuttaa kauniisti kalustettuun asuntoon arvokkaalla asuinalueella ja aloittaa yksinäisen surutyön. Pian hän alkaa nähdä asuntonsa lähistöllä vilahduksia aavelapsesta, joka muistuttaa erehdyttävästi Kate-vainaata. Myös asunnon seinien sisällä tapahtuu outoja.

FULL-CIRCLE-fotogenie
Noidankehän voima selittyy paljolti Farrow’n vahvalla näyttelijäsuorituksella.

Julian käly keksii järjestää Julian asunnossa spiritistisen istunnon, joka päättyy ikäviin tunnelmiin. Tästä istunnosta on johdettu myös elokuvan suomenkielinen että alkuperäinen levitysnimi Full Circle. Nimivalinta on hieman outo, sillä istunnolla ei ole järin suurta roolia elokuvan tarinassa. Alkuperäinen nimi viittaa myös sanontaan ”kehän sulkeutumisesta” (to come a full circle), mikä tekee elokuvan loppuratkaisusta aika kiehtovalla tavalla tulkinnanvaraisen.

Elokuvan perusasetelma tuo mieleen kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneen Rosemaryn painajaisen: on ihanan yksinäinen Mia Farrow, joka on vieraantunut aviomiehestään ja painiskelee omaa lastaan koskevien epäilyksien parissa. Hän muuttaa elokuvan alussa massiiviseen, koreasti sisustettuun asuntoon, jossa tapahtuu jotain kummaa ja pelottavaa. Molemmissa elokuvissa katsojaa pidetään pitkään jännityksessä sen suhteen, onko tapahtumissa kyse vain epävakaan (nais)mielen kokemista harhoista vai todellisista, yliluonnollisista ilmiöistä. (Ja jos aivan tarkkoja ollaan, en ole aivan varma, saadaanko kummassakaan elokuvassa täysin kiistatonta ja selkeää ratkaisua tähän ontologiseen ristiriitaan. Onko kyse ”luonnollisista” – eli psykologisista – vai ”yliluonnollisista” ilmiöistä? Molemmat elokuvat kenties tuuppaavat katsojaa kohti yhtä vaihtoehtoa, mutteivät sulje toista kokonaan pois.)

FULL-CIRCLE-olivia
Noidankehän pikkutyttö on arvoitus.

Vaikka Rosemaryn painajaisen ja Noidankehän vertaileminen ei kenties tee täysin oikeutta kummallekaan elokuvalle, en malta olla sanomatta tätä: vaikka Rosemaryn painajainen on poikkeuksellisen onnistunut psykologinen kauhuelokuva, pidän Noidankehän fiiliksestä ja vivahteista huomattavasti enemmän. Noidankehä ei ole elokuvana erityisen pelottava, eikä sen juoni pidä sisällään nokkelia käänteitä tai jippoja. Sen tarina ei ole järin looginen tai kiinnostava. Vaan elokuvan tunnelma ja tapa, jolla katsoja upotetaan surullisen Julian hauraaseen maailmaan – nämä seikat tekevät elokuvasta ainutlaatuisen.

Erityisen kiehtovan elokuvasta tekee Julian loputon yksinäisyys. Hän kieltäytyy käsittelemästä tyttärensä kuolemaa miehensä tai ystäviensä kanssa ja vetäytyy pois muiden seurasta. Aivan kuin tyttären menetyksestä johtuva suru olisi hänelle kallisarvoinen aarre, josta on nautittava yksin ja jota on aivan erityisesti suojeltava ja varjeltava. Yksin ollessaan hän on vapaa uppoutumaan muistoihin ja unelmiin, ystävät puolestaan vetävät häntä kohti tuskallista todellisuutta.

Farrow’n lisäksi elokuvassa nähdään myös toinen kiinnostava ja tasokas roolisuoritus: veteraaninäyttelijä Cathleen Nesbitt piipahtaa elokuvassa yhden lyhyen kohtauksen verran. Nesbitt onnistuu luomaan vähäeleisen dialogin myötä henkilöhahmostaan todella vastenmielisen ja rujon. Vaikka Nesbitt saa ruutuaikaa vain muutaman hassun minuutin, on hänen roolisuorituksensa elokuvan mieleenpainuvin… heti Farrow’n suorituksen jälkeen.

FULL-CIRCLE-rudge
Upea Cathleen Nesbitt hulluna vanhana rouvana.

Noidankehä on kuvattu tavattoman kauniisti. Erityisesti elokuvan alkupuolen kohtauksille ominainen, hämyinen aamupäivän valo toistuu jopa Youtube-tiedostossa niin upeasti hehkuen, etten uskalla edes kuvitella, kuinka mahtavalta se näyttää filmiltä projisoituna. Myös näyttämöllepanon, näyttelijäntyön ja leikkauksen suhteen elokuva on todella onnistunut. Kyse lienee osittain myös nostalgiasta: kaikki Noidankehässä hohkaa 70-lukua. Värit, vaatteet, kieli, elämäntapa – ja tietenkin filmin laatu… En voi edes arvata, mitä mieltä 70-luvun kokeneet ovat tästä, mutta minusta Noidankehä omalla erittäin onnistunut kuva tuotantoajankohdastaan – ei sosiaalisessa tai tai yhteiskunnallisessa, vaan esteettisessä mielessä.

Noidankehä menestyi huonosti sekä kotimaassaan Englannissa että Yhdysvalloissa. Elokuvan ilmestymisvuoteen 1976 mennessä valkokankaalla oli jo nähty Manaajaa ja Teksasin moottorisahamurhia. Valtavirtayleisöt olivat tottuneet hyvinkin raisuihin kauhuelokuviin ja kaipasivat kai tässä vaiheessa yhä verisempää ilmaisua. Slashereiden kultakausi oli aivan kulman takana. Kauhuelokuvaksi kesy Noidankehä ei ilmeisesti vastannut ajan hengelle ominaisiin mieltymyksiin tarpeeksi hyvin. – Elokuva kantaa Suomessa edelleen K18-ikärajaa, mikä tuntuu lähinnä vitsiltä. Jos ikäraja arvioitaisiin uudelleen nyt, tulisi luokitukseksi todennäköisesti K12.

FULL-CIRCLE-metsa
Melankolia leimaa Noidankehän tunnelmaa.

Todella toivon, että jokin levittäjätaho ottaa vielä Noidankehästä kopin ja huolehtii siitä, että elokuvasta saadaan kunnollinen suomalainen tai pohjoismainen kotikatselutallenne. Vielä hienompaa olisi tietenkin päästä näkemään elokuva filmiltä, mutten pidä kovin todennäköisenä, että tällainen koskaan toteutuisi – etenkin, jos Kavilla ei ole hallussaan esityskelpoista kopiota (tästä minulla ei tosin ole varmaa tietoa, ainoastaan aavistuksia). Ainahan saa toivoa – Night Visions, miten olis?

Loppuun mutustelua: Täytyy myöntää, että olen vähän kyllästynyt elokuvien katseluun. Vaikken viime vuosina ole katsonut elokuvia yhtä raivokkaaseen tahtiin kuin opiskeluaikoina, ovat elokuvat minulle hyvin arkinen ja tavanomainen ajanvietteen muoto. Toisin oli noin 15 vuotta sitten, kun olin vasta innostunut elokuvasta taidemuotoa. Katselin ja ihailin patinoituneita klassikoita: Felliniä, Jodorowskyä, Langia, Murnauta. Noihin aikoihin pystyin todellakin uppoutumaan hyviin elokuviin, jolloin niiden syvempi ominaisluonne paljastui minulle melko vähällä raaputtelulla. Niiden myötä tunsin ymmärtäväni jotakin elämää suurempaa. Tällainen tunne valtasi minut myös Noidankehän loppukohtausta katsellessani.

Nykyään pääsen noihin fiiliksiin aivan liian harvoin. Osittain se johtuu siitä, että katselen nykyään lähinnä tuoreehkoa elokuvaa, joka vain poikkeustapauksissa tarjoaa elämää suurempia elämyksiä. (Miksi teen näin? Mikä katseluvalintojani oikein ohjaa? Markkinatalous? Tarjonta? Oma henkinen laiskuuteni?) Toinen syy tähän on se, että nykyään on niin paljon muutakin tekemistä kuin uppoutuminen ja ihailu. Pitää käydä töissä. Pitää tiskata ja pestä ikkunat. Pitää käydä kaupassa, ostaa mandariineja ja talvisukkahousut. Pitää nähdä ystäviä. Pitää viettää yhteistä aikaa. Milloin elämästä tuli tällaista? Milloin mukavistakin asioista tuli velvoitteita, jotka suoritetaan läpi ja ruksataan äärettömältä to-do-listalta? Olen kai tullut vanhaksi.

FULL-CIRCLE-loppu
Noidankehän loppukohtaus sulkee ympyrän – tavallaan.

Kökön avauskohtauksen takia Noidankehältä pitäisi ehkä rokottaa yksi tähti. Mukaan mahtuu myös pari jokseenkin tökeröä death sceneä – ei niistä enempää. Elokuvaa on kuitenkin sorsittu vuosien varrella sen verran rajusti, että haluan hieman tasata tilannetta. Ja jos avauskohtaus onkin susi, otetaan vahinko takaisin elokuvan lopussa: Noidankehän viimeinen kohtaus on kenties upein kauhuelokuvan päätös, jonka olen koskaan nähnyt.

Elokuvan voi katsoa kokonaisuudessaan alla olevasta upotuksesta.

*****

Robert C. O’Brien: Tohtori L – Vieras kuolleesta maailmasta (1974) arvostelu

tohtori l
Tohtori L – Vieras kuolleesta maailmasta (1974)

Robert C. O’Brien: Tohtori L Vieras kuolleesta maailmasta (Z for Zachariah, 1974, suom. 1978)
Lukuhaasterasti: 27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja.
Mistä peräisin: lapsuudenkodin kirjahyllystä.

Tohtori L teki minuun tavattoman syvän vaikutuksen, kun luin sen ensimmäistä kertaa noin 11-vuotiaana. En tuolloin edes tajunnut, että kyseessä on nuorille suunnattu kirja – minusta sen tarina oli niin erikoinen ja jännittävä, että olisin veikannut sen kiinnostavan kaikenikäisiä lukijoita. Onkin epäselvää, millaista yleisöä silmällä pitäen O’Brien Tohtori L:n oikein kirjoitti. O’Brien muistetaan ennen kaikkea lasten- ja nuortenkirjailijana, ja hänen tunnetuin teoksensa lienee vuonna 1971 julkaistu nuortenromaani Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat, jonka niin ikään muistan lapsuudestani (ehkä sekin pitäisi lukea joskus uudestaan). Mikäli O’Brienin leskeä on uskominen, Tohtori L kuitenkin kirjoitettiin nimenomaan aikuisille lukijoille. O’Brien ehti kuolla ennen kirjan valmistumista, ja teoksen viimeistely jäi kirjailijan lesken ja tyttären tehtäväksi. (Rohkenen sanoa, että tämä näkyy eräänlaisena valjuutena ja keskeneräisyytenä erityisesti teoksen kielessä.) Ainakin Suomessa romaania on markkinoitu nimenomaan nuortenromaanina.

Tohtori L kertoo 15-vuotiaasta Ann-tytöstä, joka elää yksin keskellä ydinsodan surkastuttamaa maailmaa. Syrjäisen ja suojaisan sijaintinsa vuoksi Annin kotilaakso on välttynyt ydinlaskeuman aiheuttamalta tuholta. Elämänpiiri on turvallinen mutta ahdas: laakson ulkopuoliseen, laskeuman saastuttamaan maailmaan astuminen tarkoittaa varmaa kuolemaa. Laakson muut asukkaat ovat menehtyneet ulkomaailmaan suuntautuneiden tutkimusmatkojen vuoksi, eikä Annilla ole seuranaan kuin perheen Faro-koira.

Ann on maatalon kasvatti ja kätevä käsistään. Hän osaa kalastaa, metsästää, hoitaa kotieläimiä ja huolehtia lähes kaikista muistakin maatalon töistä. Lähikaupassa riittää säilykeruokaa, ja suunnitelmat oman puutarhan rakentamisen suhteen ovat pitkällä. Oikeastaan Annin tulevaisuus näyttää eloonjäännin kannalta valoisalta: häneltä ei puutu mitään välttämätöntä. Ihmisseuran puute tuntuu kuitenkin aika ajoin musertavalta.

Eräänä päivänä Ann näkee horisontissa savupatsaan. Kuolleessa maailmassa ei pitäisi kenenkään liikkua, ja silti Annista näyttää siltä, että joku lähestyy hänen laaksoaan. Havainnot kuolleen maailman läpi lähestyvästä kulkijasta herättävät Annissa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ajatus seuralaisesta on miellyttävä, toisaalta tulija voi muodostua Annille uhkaksi. Siksi Ann päättää piiloutua ja tarkkailla jonkin aikaa, mikä kuolleen maailman kulkija on miehiään.

Teini-ikäinen tyttö yksin ydinlaskeuman eristämässä laaksossa, ja muukalainen, joka lähestyy laaksoa – millaisen tarinan tästä saisi? Olen kai katsonut liikaa kauhuelokuvia, sillä mieleeni tulee lähinnä The Woman– ja Grotesque-tyyppisiä skenaarioita. Tohtori L pysyttelee kuitenkin huomattavasti hienovaraisemmassa ilmaisussa. Romaanin tilanteet ovat jännitteisiä ja uhkaavia, ja draaman teho senkus kasvavaa, kun uhka ei ota millään realisoituakseen. Tässä suhteessa Tohtori L on kuin mikä tahansa nuortenkirja. Se ei ole väkivaltainen tai pelottava. Sen tarina on kyllä ahdistava, mutta ahdistavaa tunnelmaa siinä ei ole. Tarinan rungosta olisi helposti voinut hieman erilaisin painotuksin kasata K18-osastoon solahtavan gornosetin, mutta O’Brien on tehnyt toisenlaisen ratkaisun. – Kirjaan on nakuteltu yksi seksuaaliseen väkivaltaan viittaava kohtaus, joka ei aiheensa puolesta oikein nuortenkirjaan sovi. Tilanteen kuvaus on kuitenkin luonteeltaan juuri sopivasti tulkinnanvaraista: aikuinen lukija tajuaa, mistä on kyse, ”liian nuori” lukija taas ohittaa kohtauksen olankohautuksella. Ainakaan minä en ole kirjaa ensi kertaa lukiessani tajunnut, mitä tilanteessa oikeasti tapahtuu. Hyvä niin.

Tohtori L:n keskeisimpiä teemoja ovat valta ja valvonta. Kaikki teoksen keskeiset käänteet liittyvät valtasuhteisiin ja siihen, millaisia manifestoitumia ne laakson arkitodellisuudessa saavat. Kun tohtori L. lopulta saapuu Annin laaksoon, on hän Anniin nähden alisteisessa asemassa: Ann pystyy tarkkailemaan häntä paljastamatta omaa olinpaikkaansa. Ann ei kuitenkaan osaa käyttää asetelmaa hyväkseen parhaalla mahdollisella tavalla, vaan antautuu nuoren ikänsä ja hyväntahtoisen luonteensa vuoksi asemaan, joka on hänelle itselleen äärimmäisen epäedullinen. Tilanteissa, joissa moni muu turvautuisi väkivaltaan, Ann pakenee ja miettii, miten asiat voitaisiin järjestää tavalla, joka tyydyttää kaikkia osapuolia. Itse olisin Annin asemassa tarttunut pesäpallomailaan monta kertaa, mutta Ann on toista maata. Hän ei nuoren ikänsä ja viattoman maailmankatsomuksensa vuoksi kykene vahingoittamaan muita – ei edes silloin, kun itsesuojelu sitä vaatii.

Tohtori L on paitsi tarina maailmanlopun jälkeisestä maailmasta, myös tarina miehistä ja naisista. Annin laakso on kuin kadotettu paratiisi, jossa ihmiskunta saa mahdollisuuden uuteen alkuun. Periaatteessa kirjassa voi nähdä vahvan feministisen eetoksen, jossa tohtori L edustaa vallanhaluista Aatamia ja Ann ikuisesti hyväntahtoista ja alistuvaista Eevaa. Se, millaisen ratkaisun Ann romaanin lopussa tekee, on tällaista katsantoa vasten todella kiinnostava ja rohkea.

Tohtori L olisi sopinut hyvin myös lukuhaasteen kirja, jonka lukeminen pelottaa minua -slottiin (ellen olisi jo ruksannut slottia eräällä toisella teoksella). Pelkäsin, että romaani onkin hirvittävää roskaa ja että muisto nuoruuden vaikuttavasta lukukokemuksesta tahriintuu. Näin ei käynyt. Ymmärrän hyvin, miksi Tohtori L teki teini-ikäiseen minuun niin syvän vaikutuksen. Toinen lukukerta osoitti, että teos kestää myös aikuisen lukijan käsissä. Jos se halutaan luokitella nuortenkirjallisuudeksi, on se lajityypissään oikea helmi.

Romaanin pohjalta on näköjään tuotettu vastikään elokuva – Z for Zachariah tuli ensi-iltaan viime vuonna. Trailerin perusteella elokuvan tarina vaikuttaa hyvin erilaiselta kuin romaanin juoni: Annin ja tohtori L:n lisäksi elokuvassa nähdään kolmaskin henkilöhahmo. Kun teoksessa esiintyy yhden miehen ja yhden teinitytön sijaan kaksi miestä ja yksi nuori nainen, on aika selvää, että tarinan dynamiikka muuttuu ratkaisevasti. Eipä siinä – vaikuttaa kiinnostavalta elokuvalta, ja tsekkaan tämän ilman muuta heti, kunhan saan käsiini. Pikkulinnut ovat livertäneet, että elokuvasta ilmestyisi Suomen markkinoille tarkoitettu kotikatselutallenne muutaman kuukauden kuluttua.

Tämä olikin viimeinen vuoden 2015 lukuhaasteen kirjoja käsittelevä teksti. Ensi viikolla on luvassa viime vuoden lukuhaastetta summaava koostepostaus. Sen jälkeen on vihdoin aika jättää menneen vuoden lukemiset sikseen ja suunnataan katse eteenpäin.

Maria Anne Hirschmann: ”Hansi: Tyttö joka rakasti hakaristiä” (1973) arvostelu

hansi
Hansi: Tyttö joka rakasti hakaristiä (1973)

Maria Anne Hirschmann: Hansi: tyttö joka rakasti hakaristiä (Hansi: The Girl Who Loved the Swastika, 1973, suom. 1975)
Lukuhaasterasti: 42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua.
Mistä peräisin: omasta hyllystä, saatu lahjaksi.

Tyttö joka rakasti hakaristiä voisi olla parodia Stieg Larssonin dekkareista. Kyse on kuitenkin Tšekkoslovakian sudeettialueella syntyneen ja varttuneen Maria Anne Hirschmannin omaelämäkerrasta.

Toisesta maailmansodasta ja kolmannesta valtakunnasta on tullut luettua vuosien varrella kirja poikineen. Viime vuosina natsilukemisto on jäänyt vähemmälle: sen jälkeen, kun luin Jonathan Littellin Hyväntahtoiset vuonna 2012, olen alkanut uskoa, ettei aiheesta voi enää kirjoittaa tai lukea oikeastaan mitään uutta. (Hyväntahtoiset on mielestäni paras 2000-luvulla tähän mennessä julkaistu romaani.)

Aihepiirissä kiinnostaa ennen kaikkea sen asettama älyllinen ja moraalinen haaste: Kuinka holokaustin kaltaiset ilmiöt voidaan selittää? Miksi ihmiset tekevät toisilleen pahoja asioita? Mitä kansallissosialismi oli, ja mikä ihmisiä siinä viehätti? Tyttö joka rakasti hakaristiä tarjoaa näihin kysymyksiin ainakin jonkinlaisia vastauksia. Pääfokus on kuitenkin jossakin aivan muualla kuin natsiaatteessa.

Maria Annen tarina alkaa tyypillisenä melodraamana: ilkeä kasvatti-isä sorsii orvoksi jäänyttä tyttöä, joka tukeutuu kristinuskoon selvitäkseen ankeasta arjesta. Maria Anne on kuitenkin lahjakas ja määrätietoinen, ja pääsee Prahan ”natsikouluun” opiskelemaan Hitler-Jugendin nuoriso-ohjaajaksi. Koulussa Maria Anne saa lempinimen Hansi.

Koska natsit ovat koulutus- ja työpaikkaa tarjoamalla pelastaneet Hansin köyhyydeltä ja kurjuudelta, tulee hänestä uskollinen puolueen kannattaja. Hänellä ei ole järin selkeää käsitystä puolueen tavoitteista tai toimintatavoista – hän vain huumaantuu propagandakoneiston maalailemista tulevaisuudenkuvista ja jylhästä retoriikasta. Ideologiset seikat eivät häntä liikuta. Omaksuessaan kansallissosialistisen maailmankatsomuksen hän joutuu hylkäämään Jeesuksen, joka kuitenkin tavalla tai toisella on – ainakin jos häntä itseään on uskominen – läsnä kaikissa hänen elämänsä käänteissä.

Kirjan on kustantanut Ristin voitto -niminen kustantamo, ja tästä voikin arvata, millainen kupletin taustajuoni on. Jollakin toisella vuosikymmenellä tällaista julkaisua olisi nimitetty yksin tein propagandaksi, mutta nykyään sanaa ei oikein kehtaa käyttää – tuntuu, että käsitettä käyttävät vain äärilaitojen edustajat. Kuten kaikki varmasti hyvin tietävät, propagandalla tarkoitetaan yksinkertaisesti asenteiden tai mielipiteiden muokkaamiseen tähtäävää (ei-kaupallista) viestintää, ja rehellisesti sanottuna juuri sitä Hansin elämäkerta on.

Välillä kertomukset Hansin ja Jeesuksen kahdenvälisestä suhteesta menevät todella villeiksi. Kun Hansi alkaa toisen maailmansodan jälkeen harjoittaa uskontoaan jälleen aktiivisesti, hän rupeaa saamaan enemmän tai vähemmän selväsanaisia käskyjä ja kehotuksia siitä, miten minkäkin asian suhteen tulee menetellä. Hansin tarkoituksena on ilmeisesti ollut kuvata positiivisessa valossa sitä vaikutusta, joka Jumalalla voi tosiuskovan elämään olla. Lukijan saama vaikutelma on kuitenkin lähinnä pelottava: ihmisiin, jotka kertovat avoimesti päänsä sisällä juttelevista äänistä, suhtaudutaan yleensä tietyllä varauksella.

Kirja ansioituu ennen kaikkea hyvin tavanomaisen saksalaisuuden kuvaajana. Hansi ei ole tyyppinä mitenkään erikoinen, ellei sitten oteta huomioon hänen kurjaa lapsuuttaan. Hänen ensisijainen tavoitteensa on selvitä hengissä toisen maailmansodan ja sen jälkiloimujen keskellä – ja tässä suhteessa hän on varmasti hyvin tyypillinen saksalainen. Kun oma kotimaa on sortunut ja joutunut vieraan vallan alle, on jokaisen ensisijainen intressi pelastaa oma nahkansa ja kaapia jostakin vatsantäytettä. Ideologiset kysymykset tuskin herättävät pakolaisissa suurta mielenkiintoa.

Teoksessa tuodaan ansiokkaasti esille toisen maailmansodan jälkeisen pakolaiskriisin mittakaavaa ja luonnetta. Hansi tarjoaa myös tähän nimenomaan saksalaisen näkökulman: hän hujahtaa kertaheitolla herrarodun edustajasta nälkiintyneeksi työleiriorjaksi ja sittemmin pakolaiseksi. Tšekkoslovakiasta paetessaan hän menettää kosketuksen juuriinsa ja kotiseutuunsa. Hänen kasvattiperheensä, sukulaisensa ja ystävänsä leviävät pitkin Eurooppaa. Tässä vaiheessa Hansin elämää leimaa ennen kaikkea pohjaton yksinäisyys. Ihmiset tulevat ja menevät, ja vaikka Hansilla on aina joku, jolle uskoutua, ei pitkäaikaisia, vakaita ihmissuhteita synny. Myöhemmin Hansi jatkaa matkaansa Länsi-Saksasta Amerikkaan, jossa hän kokee valtavan kulttuurisokin. Vaikka Hansi ei saavu Amerikkaan pakolaisena vaan siirtolaisena, vaikuttaa Atlantin toiselle puolen siirtyminen olevan sekin eräänlaista henkistä pakolaisuutta.

Tyttö joka rakasti hakaristiä kertoo naisesta, joka innostuu kansallissosialismista, kokee kovia sodan tuoksinassa ja pettyy, kun tuhatvuotinen valtakunta kompastuu ennen aikojaan omiin jalkoihinsa. Se ei kerro mitään niistä asioista, joita yleensä puhutaan, kun puhutaan kansallissosialismista. Esimerkiksi rotuun liittyviä kiistakysymyksiä sivutaan vain ohimennen, juutalaisten joukkotuhosta taas ei puhuta mitään. En ole aivan varma, miksi näin – kirjahan on kirjoitettu vasta 1970-luvulla, jolloin holokaustin yksityiskohdat ovat olleet jo hyvin julkisessa tiedossa.

Toisaalta ymmärrän, että Hansilla ei kenties ole ollut juurikaan sanottavaa holokaustista – ja jos hänellä ei ole asiaan omakohtaista kosketusta, miksi hänen pitäisi sitä elämäkerrassaan käsitellä? Ei voi eikä saa olla niin, että kansallissosialismia ja kansallissosialisteja käsiteltäessä katse kääntyy automaattisesti holokaustiin – oli kirjoittajalla aiheeseen oikeaa sanottavaa tai ei. Toinen maailmansota, natsit ja juutalaiset ovat (ainakin historiaa sivuttaessa) käsitteinä kuin liimattu toisiinsa: ei yhtä ilman toista eikä kahta ilman kolmatta. Hansin elämäkerta luo kyllä valoa holokaustin taustoihin, mutta vaivihkaa ja epäsuorasti. Hänen kaltaistensa tavallisten ja viattomien ihmisten idealismin kautta on voi ymmärtää, mitä ja miksi Saksassa oikeastaan tapahtui ennen toista maailmansotaa ja sen aikana.

Hansin luonnetta ja elämänvaiheita leimaa ennen kaikkea tarve turvautua omassa ajattelussa johonkin suurempaan voimaan. Suomenkielisen painoksen takakansitekstin päättävä lause kuvaa hyvin Hansin eetosta:

Tie Hitler-nuorista uuteen elämään on pitkä ja tuskallinen, mutta lopulta hakaristi vaihtuu Jeesuksen ristiin.

Paino sanalla vaihtuu. Ei ole erityisen tärkeää, mikä on se suurempi voima, jolle Hansi ulkoistaa oman elämänsä ohjailun – pääasia, että sellainen on. Aluksi se on Jeesus, sitten Hitler, sitten taas Jeesus. Lopussa se on Jeesuksen ohella Amerikka, jonka suuruutta ja ihanuutta Hansi julistaa hullunkiilto kirkkaansinisissä silmissään. Samat yleisinhimilliset tarpeet ovat ohjanneet Hansin ensin kansallissosialistisen liikkeen ja sitten kristinuskon pariin: hän haluaa kokea itsensä tervetulleeksi, olla hyödyksi muille, olla osaksi jotakin suurempaa. Tätä kautta Hansin rakkaus niin hakaristiin kuin ristiinkin käy suhteellisen helposti ymmärrettäväksi.

Teoksen kristillistä eetosta ja Amerikka-henkeä korostetaan niin paljon, että nämä piirteet on lopulta melko helppo ohittaa. Hansi on rehellisesti sitä mitä on. En ehkä jaa kaikkia hänen arvojaan, muttei se estä kokemasta tiettyä sympatiaa häntä kohtaan.

Mainittakoon vielä kirjan tyylistä ja kieliasusta. Tekstin tyyli on kuin halkopino: funktionaalista ja tiivistä, mutta rutikuivaa ja ajan kellastuttamaa. Insinöörimäisen selostamisen sekaan on silloin tällöin tökätty tyttökirjatyylisiä tunteenpurkauksia. Kumpaakaan tyyliä on tuskin tietoisesti valittu. En usko, että kirjaa on kustannustoimitettu. Jos on, ovat toimittajan hyveet jossakin aivan muualla kuin tyylin ja kieliasun työstämisessä.

Hansin omaelämäkerran jälkeen olisi luontevaa lukea Wendy Lowerin tietokirja Hitlerin raivottaret, joka suomennettiin viime vuonna. Täytyy katsoa, saisiko tämän ujutettua lukuhaasteeseen.

Alien – Kahdeksas matkustaja (Director’s Cut, 1979/2003) arvostelu

ALIEN
Alien – Kahdeksas matkustaja (1979)

Ensimmäinen Alien-franchiseen liittyvä mielikuvani on ajalta, jolloin olin suunnilleen 10-vuotias. Luokkakaverini oli saanut käsiinsä videotallenteen Alien 3 -elokuvasta (Yhdysvallat 1992), jota sitten katseltiin kirkkaassa päivänvalossa luokkakaverin äidin läsnä ollessa. Minulle syntyi sellainen mielikuva, että kyseinen videotallenne oli pojan äidin ostama. Minusta se oli outoa: miksi kukaan vanhempi ostaa ala-asteikäiselle lapselleen K-16-elokuvia? Ymmärtäisin, jos kyse olisi ns. vanhoista ikärajoista (esimerkiksi monet mustavalkoajan rikosklassikot liikkuvat tänä päivänäkin K-16- tai K-18-ikärajoilla, koska menneinä vuosikymmeninä ikärajapolitiikka oli huomattavasti ankarampaa eikä ikärajoja ruveta ihan noin vain muuttelemaan edes uusien kotikatselutallenteiden julkaisun yhteydessä). – No. Näin Alien 3:sta vain pätkän, jonka sisältöä en tarkalleen edes muista. Se riitti: Alien-sarjasta tuli mielikuvissani jotakin kauheaa ja vastenmielistä.

Noin kymmenen vuotta myöhemmin koin olevani valmis tutustumaan sarjaan uudelleen ja katsoin sen ensimmäisen osan. Tuolloin Alien – Kahdeksas matkustaja (Alien, Yhdysvallat/Iso-Britannia 1979) teki minuun suuren vaikutuksen.

Viime keväänä Alien: Isolationia pelatessani Kahdeksannen matkustajan kertaaminen alkoi kutkuttaa. Pelin arvosteluissa painotettiin, kuinka vahvasti sen interiöörien ilme ja äänimaailma nojaavat ensimmäisen Alien-elokuvan estetiikkaan. Sain elokuvan kuitenkin katsotuksi vasta nyt. Olisi kannattanut katsoa aiemmin: vasta Kahdeksannen matkustajan uudelleen katselun myötä oivalsin, miten valtavasti Alien: Isolationin visuaalinen ja äänisuunnittelu ovat sille velkaa.

ALIEN-parker-ripley-sh
Parker, Ripley ja Ash miettivät, selviääkö Nostromon miehistö ehjänä kotiin.

Kahdeksas matkustaja kuuluu niihin elokuviin, jotka ns. kaikki ovat nähneet – jopa ne, jotka eivät erityisemmin välitä kauhusta tai tieteisfiktiosta. Juonireferaatti ei liene siis välttämätön, mutta kerrataan selkeyden vuoksi: Vuonna 2122 malmilastia Maahan kuljettavan Nostromo-aluksen miehistö havahtuu läheiseltä pikkuplaneetalta tulevaan signaaliin. Miehistöllä on velvollisuus tutkia, onko kyseessä haaksirikkoitunut alus, ja auttaa mahdollisia selviytyjiä. Kun tutkimusryhmä lähestyy signaalin lähdettä, hoksataan aluksella, että kyse on ilmeisesti varoitussignaalista. Miehistön jäsenten palatessa tarkistusreissultaan jokin seuraa heitä alukseen.

Alien-elokuvasarjan protagonisti Ellen Ripley (Sigourney Weaver) on elokuvamaailman naishahmojen seassa positiivinen, kylmäpäinen poikkeus. Myös muissa Alien-franchiseen liittyvissä teoksissa nähdään nimenomaan vahvoja naishahmoja – viittaan nyt Alien: Isolationin pelihahmo Amanda Ripleyhyn ja Prometheuksen (Yhdysvallat 2012) Elisabeth Shaw’han. Sattumaa ei liene, että Nostromoa ohjaavan tekoälyn nimi on MOTHER… – Koko Alien-franchise onkin kiinnostava juuri naisnäkökulmaa vasten. En yleensä ole kovin kiinnostunut naistutkimuksellisista näkökohdista, mutta Alien-sarja tekee poikkeuksen. Ihminen, jossa xenomorfinpoikanen loisii, on kuin raskaana oleva nainen: hän kantaa sisällään jotakin, joka lopulta purkautuu hänestä verisellä ja kivuliaalla tavalla. Xenomorfien sosiaalinen hierarkia on matriarkaatti, jossa soturien armeijaa johtaa hedelmällinen kuningatar. – En tiedä, onko kukaan tutkinut Alien-sarjaa tästä näkökulmasta – en ihmettelisi, jos on. Myös uskontotieteilijöille Alienit ja Prometheus tarjoavat paljon tongittavaa.

ALIEN-mother
MOTHER-tekoäly alleviivaa Alienin velkaa Kubrickin Avaruusseikkailulle.
Puikoissa aluksen korkein upseeri Dallas.

Muistin Kahdeksannen matkustajan elokuvana, jonka erikoistehosteet näyttävät vielä 2000-luvulla uskottavilta ja kauniilta. En tiedä, onko silmästäni tullut kriittisempi, mutta täysin siloisena ei elokuvan tehostepuolta voi (enää) pitää. Aluksen sisätilat on lavastettu erinomaisen huolellisesti, ja myös kohtaukset, joissa alusta kuvataan ulkopuolelta, näyttävät todella komeilta. Sen sijaan orgaanisiin kudoksiin liittyvät erikoistehosteet ovat hiukkasen vaivaannuttavia. Itse xenomorfin toteutus on toki aikaansa nähden onnistunut, mutta nykyajan vinkkelistä katseltuna muovinen. Lisäksi eräs miehistön jäsen näyttää pahoja kolhuja kärsittyään lähinnä hyvin työstetyltä muovailuvahamöykyltä.

Kaikenlaiset elokuvat ovat täynnä epäjohdonmukaisuuksia. Elokuvantekijän ammattitaito määrittyy osittain sen mukaan, kuinka paksua pajunköyttä hän pystyy yleisölle syöttämään ilman, että kukaan hannaa vastaan. Juju on katsojan lumoamisessa: kun katsoja on tarpeeksi uppoutunut elokuvan maailmaan, ei hän tule huomanneeksi epäloogisuuksia. Kahdeksas matkustaja ei kuitenkaan onnistu peittämään paria epäjohdonmukaisuutta lumovoimansa alle. Nämä epäloogisuudet liittyvät nimenomaan alien-hahmoon. Yritän tuoda nämä seikat esiin spoilaamatta elokuvaa, mutta kaikkein spoileriherkimpien kannattaa ehkäpä skipata loput tästä kappaleesta. – Kuinka facehugger onnistuu tunkeutumaan avaruuskypärän lasin läpi? Ja kuinka voi olla, että piskuinen chestburster varttuu täysikokoiseksi xenomorfiksi vain muutamassa tunnissa, vieläpä ilman kiinteää ravintoa? Ehkä käsikirjoittajien olisi kannattanut vielä miettiä näitä yksityiskohtia.

ALIEN-avaruus
Ulkokuvat avaruudesta ovat upeita.

Myös elokuvan tunnelmasta minulla oli varsin vääristynyt muistikuva – ja tästä käynee syyttäminen lähinä Alien: Isolationia. Mielikuvissani Kahdeksannen matkustajan vetovoima pohjautui pitkälti ratisevaan tunnelmaan ja hikiseen väijyskelyyn. Tosiasiassa elokuva on varsin toiminnallinen, eikä hitaaseen tunnelmanluontiin jää juurikaan aikaa. Kahdeksatta matkustajaa tituleerataan usein scifi-kauhuksi. Tämä on mielestäni suorastaan harhaanjohtavaa, sillä kauhuelementit jäävät elokuvassa lopulta hyvin vähiin (paitsi ehkä niiden mielestä, jotka vetävät yhtäsuuruusmerkin kauhun ja väkivallan väliin). Tässä mielessä pidän Alien: Isolationia onnistuneempana kokonaisuutena. Kahdeksas matkustaja ei tarjoa katsojalle montaakaan ihan oikeasti pelottavaa hetkeä – sen sijaan Alien: Isolationia pelatessa pupu meinaa pullahtaa pöksyyn lähes jatkuvasti.

Katselin elokuvasta tällä kertaa director’s cut -version. En huomannut leikkauksessa mitään eroa theatrical cutiin verrattuna, eikä ihme: Google kertoi jälkikäteen, että erot kahden eri leikkauksen välillä liittyvät lähinnä yksittäisten otosten pituuksiin. Ridley Scott teki hyvin tuunatessaan Blade Runnerista vaihtoehtoisia leikkauksia, mutta Alienin kohdalla ohjaajan leikkaus tuntuu lähinnä rahastukselta.

ALIEN-kammio
Tähän näkymään palataankin Prometheuksessa.

Joko muuten kuulitte huonot uutiset? Neill Blomkampin Alien 5 -työnimellä kulkevaa elokuvaa saadaan ilmeisesti vartoilla vuoteen 2017. :E Ei auta kuin odottaa.

(Ps. Kaikki Youtubesta löytämäni Kahdeksas matkustaja -trailerit ovat todella huonoja. Miten näin hyvästä elokuvasta voidan tehdä näin kökköjä trailereita? Tämä tiedoksi niille harvoille, jotka eivät elokuvaa ole nähneet – älkää katsoko alla olevaa traileria, ja jos katsotte, uskokaa, että elokuva on parempi kuin traileri antaa ymmärtää.)

*****

Alien – Kahdeksas matkustaja DVD @ Discshop
Alien – Kahdeksas matkustaja BD @ Discshop
Alien Quadrilogy 9DVD @ Discshop
Alien Collection 4DVD @ Discshop
Alien Nostromo Space Doors Box Set 6BD @ Discshop
Alien Anthology 4DVD @ Discshop
Alien Anthology 4BD @ Discshop