Maria Anne Hirschmann: Hansi: tyttö joka rakasti hakaristiä (Hansi: The Girl Who Loved the Swastika, 1973, suom. 1975)
Lukuhaasterasti: 42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua.
Mistä peräisin: omasta hyllystä, saatu lahjaksi.

Tyttö joka rakasti hakaristiä voisi olla parodia Stieg Larssonin dekkareista. Kyse on kuitenkin Tšekkoslovakian sudeettialueella syntyneen ja varttuneen Maria Anne Hirschmannin omaelämäkerrasta.

Toisesta maailmansodasta ja kolmannesta valtakunnasta on tullut luettua vuosien varrella kirja poikineen. Viime vuosina natsilukemisto on jäänyt vähemmälle: sen jälkeen, kun luin Jonathan Littellin Hyväntahtoiset vuonna 2012, olen alkanut uskoa, ettei aiheesta voi enää kirjoittaa tai lukea oikeastaan mitään uutta. (Hyväntahtoiset on mielestäni paras 2000-luvulla tähän mennessä julkaistu romaani.)

Aihepiirissä kiinnostaa ennen kaikkea sen asettama älyllinen ja moraalinen haaste: Kuinka holokaustin kaltaiset ilmiöt voidaan selittää? Miksi ihmiset tekevät toisilleen pahoja asioita? Mitä kansallissosialismi oli, ja mikä ihmisiä siinä viehätti? Tyttö joka rakasti hakaristiä tarjoaa näihin kysymyksiin ainakin jonkinlaisia vastauksia. Pääfokus on kuitenkin jossakin aivan muualla kuin natsiaatteessa.

Maria Annen tarina alkaa tyypillisenä melodraamana: ilkeä kasvatti-isä sorsii orvoksi jäänyttä tyttöä, joka tukeutuu kristinuskoon selvitäkseen ankeasta arjesta. Maria Anne on kuitenkin lahjakas ja määrätietoinen, ja pääsee Prahan ”natsikouluun” opiskelemaan Hitler-Jugendin nuoriso-ohjaajaksi. Koulussa Maria Anne saa lempinimen Hansi.

Koska natsit ovat koulutus- ja työpaikkaa tarjoamalla pelastaneet Hansin köyhyydeltä ja kurjuudelta, tulee hänestä uskollinen puolueen kannattaja. Hänellä ei ole järin selkeää käsitystä puolueen tavoitteista tai toimintatavoista – hän vain huumaantuu propagandakoneiston maalailemista tulevaisuudenkuvista ja jylhästä retoriikasta. Ideologiset seikat eivät häntä liikuta. Omaksuessaan kansallissosialistisen maailmankatsomuksen hän joutuu hylkäämään Jeesuksen, joka kuitenkin tavalla tai toisella on – ainakin jos häntä itseään on uskominen – läsnä kaikissa hänen elämänsä käänteissä.

Kirjan on kustantanut Ristin voitto -niminen kustantamo, ja tästä voikin arvata, millainen kupletin taustajuoni on. Jollakin toisella vuosikymmenellä tällaista julkaisua olisi nimitetty yksin tein propagandaksi, mutta nykyään sanaa ei oikein kehtaa käyttää – tuntuu, että käsitettä käyttävät vain äärilaitojen edustajat. Kuten kaikki varmasti hyvin tietävät, propagandalla tarkoitetaan yksinkertaisesti asenteiden tai mielipiteiden muokkaamiseen tähtäävää (ei-kaupallista) viestintää, ja rehellisesti sanottuna juuri sitä Hansin elämäkerta on.

Välillä kertomukset Hansin ja Jeesuksen kahdenvälisestä suhteesta menevät todella villeiksi. Kun Hansi alkaa toisen maailmansodan jälkeen harjoittaa uskontoaan jälleen aktiivisesti, hän rupeaa saamaan enemmän tai vähemmän selväsanaisia käskyjä ja kehotuksia siitä, miten minkäkin asian suhteen tulee menetellä. Hansin tarkoituksena on ilmeisesti ollut kuvata positiivisessa valossa sitä vaikutusta, joka Jumalalla voi tosiuskovan elämään olla. Lukijan saama vaikutelma on kuitenkin lähinnä pelottava: ihmisiin, jotka kertovat avoimesti päänsä sisällä juttelevista äänistä, suhtaudutaan yleensä tietyllä varauksella.

Kirja ansioituu ennen kaikkea hyvin tavanomaisen saksalaisuuden kuvaajana. Hansi ei ole tyyppinä mitenkään erikoinen, ellei sitten oteta huomioon hänen kurjaa lapsuuttaan. Hänen ensisijainen tavoitteensa on selvitä hengissä toisen maailmansodan ja sen jälkiloimujen keskellä – ja tässä suhteessa hän on varmasti hyvin tyypillinen saksalainen. Kun oma kotimaa on sortunut ja joutunut vieraan vallan alle, on jokaisen ensisijainen intressi pelastaa oma nahkansa ja kaapia jostakin vatsantäytettä. Ideologiset kysymykset tuskin herättävät pakolaisissa suurta mielenkiintoa.

Teoksessa tuodaan ansiokkaasti esille toisen maailmansodan jälkeisen pakolaiskriisin mittakaavaa ja luonnetta. Hansi tarjoaa myös tähän nimenomaan saksalaisen näkökulman: hän hujahtaa kertaheitolla herrarodun edustajasta nälkiintyneeksi työleiriorjaksi ja sittemmin pakolaiseksi. Tšekkoslovakiasta paetessaan hän menettää kosketuksen juuriinsa ja kotiseutuunsa. Hänen kasvattiperheensä, sukulaisensa ja ystävänsä leviävät pitkin Eurooppaa. Tässä vaiheessa Hansin elämää leimaa ennen kaikkea pohjaton yksinäisyys. Ihmiset tulevat ja menevät, ja vaikka Hansilla on aina joku, jolle uskoutua, ei pitkäaikaisia, vakaita ihmissuhteita synny. Myöhemmin Hansi jatkaa matkaansa Länsi-Saksasta Amerikkaan, jossa hän kokee valtavan kulttuurisokin. Vaikka Hansi ei saavu Amerikkaan pakolaisena vaan siirtolaisena, vaikuttaa Atlantin toiselle puolen siirtyminen olevan sekin eräänlaista henkistä pakolaisuutta.

Tyttö joka rakasti hakaristiä kertoo naisesta, joka innostuu kansallissosialismista, kokee kovia sodan tuoksinassa ja pettyy, kun tuhatvuotinen valtakunta kompastuu ennen aikojaan omiin jalkoihinsa. Se ei kerro mitään niistä asioista, joita yleensä puhutaan, kun puhutaan kansallissosialismista. Esimerkiksi rotuun liittyviä kiistakysymyksiä sivutaan vain ohimennen, juutalaisten joukkotuhosta taas ei puhuta mitään. En ole aivan varma, miksi näin – kirjahan on kirjoitettu vasta 1970-luvulla, jolloin holokaustin yksityiskohdat ovat olleet jo hyvin julkisessa tiedossa.

Toisaalta ymmärrän, että Hansilla ei kenties ole ollut juurikaan sanottavaa holokaustista – ja jos hänellä ei ole asiaan omakohtaista kosketusta, miksi hänen pitäisi sitä elämäkerrassaan käsitellä? Ei voi eikä saa olla niin, että kansallissosialismia ja kansallissosialisteja käsiteltäessä katse kääntyy automaattisesti holokaustiin – oli kirjoittajalla aiheeseen oikeaa sanottavaa tai ei. Toinen maailmansota, natsit ja juutalaiset ovat (ainakin historiaa sivuttaessa) käsitteinä kuin liimattu toisiinsa: ei yhtä ilman toista eikä kahta ilman kolmatta. Hansin elämäkerta luo kyllä valoa holokaustin taustoihin, mutta vaivihkaa ja epäsuorasti. Hänen kaltaistensa tavallisten ja viattomien ihmisten idealismin kautta on voi ymmärtää, mitä ja miksi Saksassa oikeastaan tapahtui ennen toista maailmansotaa ja sen aikana.

Hansin luonnetta ja elämänvaiheita leimaa ennen kaikkea tarve turvautua omassa ajattelussa johonkin suurempaan voimaan. Suomenkielisen painoksen takakansitekstin päättävä lause kuvaa hyvin Hansin eetosta:

Tie Hitler-nuorista uuteen elämään on pitkä ja tuskallinen, mutta lopulta hakaristi vaihtuu Jeesuksen ristiin.

Paino sanalla vaihtuu. Ei ole erityisen tärkeää, mikä on se suurempi voima, jolle Hansi ulkoistaa oman elämänsä ohjailun – pääasia, että sellainen on. Aluksi se on Jeesus, sitten Hitler, sitten taas Jeesus. Lopussa se on Jeesuksen ohella Amerikka, jonka suuruutta ja ihanuutta Hansi julistaa hullunkiilto kirkkaansinisissä silmissään. Samat yleisinhimilliset tarpeet ovat ohjanneet Hansin ensin kansallissosialistisen liikkeen ja sitten kristinuskon pariin: hän haluaa kokea itsensä tervetulleeksi, olla hyödyksi muille, olla osaksi jotakin suurempaa. Tätä kautta Hansin rakkaus niin hakaristiin kuin ristiinkin käy suhteellisen helposti ymmärrettäväksi.

Teoksen kristillistä eetosta ja Amerikka-henkeä korostetaan niin paljon, että nämä piirteet on lopulta melko helppo ohittaa. Hansi on rehellisesti sitä mitä on. En ehkä jaa kaikkia hänen arvojaan, muttei se estä kokemasta tiettyä sympatiaa häntä kohtaan.

Mainittakoon vielä kirjan tyylistä ja kieliasusta. Tekstin tyyli on kuin halkopino: funktionaalista ja tiivistä, mutta rutikuivaa ja ajan kellastuttamaa. Insinöörimäisen selostamisen sekaan on silloin tällöin tökätty tyttökirjatyylisiä tunteenpurkauksia. Kumpaakaan tyyliä on tuskin tietoisesti valittu. En usko, että kirjaa on kustannustoimitettu. Jos on, ovat toimittajan hyveet jossakin aivan muualla kuin tyylin ja kieliasun työstämisessä.

Hansin omaelämäkerran jälkeen olisi luontevaa lukea Wendy Lowerin tietokirja Hitlerin raivottaret, joka suomennettiin viime vuonna. Täytyy katsoa, saisiko tämän ujutettua lukuhaasteeseen.