Noitapiiri (1996) arvostelu

Noitapiiri (1996)
Noitapiiri (1996)

Noitapiiri (The Craft, 1996) oli nuoruuteni hittileffa: 90-luvun puolivälin paikkeilla tästä puhuivat kaikki. En itse saanut varhaisteininä saanut tilaisuutta nähdä Noitapiiriä, joten nyt oli korkea aika korjata tilanne.

90-luku oli noitaelokuvien ja -sarjojen kulta-aikaa. Television suosittuja noitasarjoja olivat Sabrina Teininoita ja Siskoni on noita. Elokuvien osalta Noitapiirin lisäksi on mainittava upea kauhuklassikko Blair Witch Project. Vampyyreista ja zombieista on jo aikaa sitten tehty freesit 2000-luvun versiot – missä siis viipyy elokuvanoitien uusi tuleminen? Noitia kyllä vilahtelee sivurooleissa siellä täällä, mutta nimenomaan noitiin keskittyviä elokuvia ja sarjoja ei juuri tänä päivänä tehdä. Ehkä 90-luvun yltäkylläisestä noitatarjonnasta on liian vähän aikaa – kenties noidat tekevät kunnon paluun vasta 2020-luvulla.

Noitapiiri (1996)
Sarah (vas.) ja Nancy ovat Noitapiirin tärkeimmät hahmot.

Noitapiiri on tyyliltään niin ysäri, että päätä pakahduttaa. Elokuva kertoo teini-ikäisestä Sarahista, joka muuttaa vieraaseen kaupunkiin ja kiinnittää uudessa koulussaan merkilliseen tyttökolmikon huomion. Nancy, Bonnie ja Rochelle ovat jo aiemmin perustaneet yhdessä noitapiirin ja pyytävät Sarahia joukkonsa neljänneksi. Pian käy ilmi, että Sarahin synnynnäiset maagiset kyvyt ovat aivan omaa luokkaansa ja omiaan nostamaan myös muiden piirin noitien mahdollisuudet uudelle tasolle.

Pikkunoitien arkiset huolenaiheet, joihin taikuudesta haetaan ratkaisua, ovat suorastaan hellyttäviä. Bonnie murehtii ulkonäköönsä liittyviä asioita, Rochelle taas tahtoo kostaa tytölle, joka kiusaa häntä. Nancyn ongelmat ovat sentään hieman moniulotteisempia: hän tahtoo paeta köyhiä ja levottomia kotiolojaan. Sarahin suurin murhe on varhaislapsuudessa koettu äidin kuolema – mutta toisin kuin muut tytöt, Sarah ei edes yritä ratkaista murheitaan noituuden avulla.

Noitapiiri (1996)
Noitapiirin tytöissä on enemmän wiccaa ja luonnonlasta kuin okkultistia ja paholaisenpalvojaa.

Kun teininoidat saavat pääsevät kunnolla alkuun maagisten voimien käytössä, on luvassa lyhyt ja riemukas voittokulku. Elämä hymyilee, kaikki sujuu. Paha saa palkkansa. Pian noitatytöt kuitenkin saavat huomata, että eihän tämä nyt aivan näin yksinkertaista ollutkaan: jokainen magian avulla suoritettu teko palaa tekijänsä kontolle kolminkertaisena.

Nancya esittävä Fairuza Balk tekee elokuvassa elämänsä roolin. Hän istuu tasapainottoman ja epäsosiaalisen goottipunkkarinoidan rooliin niin hyvin, ettei hän koskaan päässyt synkän skitsotytön roolista eroon. Luultavasti juuri siksi Fairuzaa ei ole Noitapiirin jälkeen valtavirtaelokuvissa juuri nähty. Muut noitatytöt näyttävät sekopäisen Nancyn rinnalla suorastaan tylsiltä.

Noitapiiri (1996)
Fairuza Balk tekee Noitapiirin Nancyna elämänsä roolin.

Noitapiirissä on kaksi mieleenpainuvaa ja onnistunutta kohtausta, joista kumpikin liittyy, kiinnostavaa kyllä, eläimiin. Tytöt ovat kokoontuneet maaseudun aurinkoiseen rauhaan kutsumaan Manon-jumaluutta, kun valtava perhosparvi yhyttää ja ympäröi heidät. Tytöt tulkitsevat tämän merkiksi Manonin suosiosta. Toinen vaikuttava kohtaus on tunnelmaltaan täysin päinvastainen: Sarah näkee harhojen vallassa kotitalonsa olevan täynnä käärmeitä, rottia ja muita syöpäläisiä, jotka tunkeutuvat talon seinien läpi ja yhä lähemmäs häntä. Kohtaus tuo mieleen etäisesti Roman Polanskin Inhon.

Noitapiiri on sympaattinen ja kaikessa lapsellisuudessaan herttainen elokuva. Ei tätä tosin toista kertaa katsoisi.

*****

Suuri noitakirja (1991) arvostelu

suuri noitakirja
Suuri noitakirja (1991)

Suuri noitakirja on minulle eräänlainen Noidan käsikirjan sisarteos. Siinä missä Noidan käsikirja oli sopivasti jännää luettavaa ala-asteen ensimmäisiä luokkia käyvälle, tarjosi Suuri noitakirja kiinnostavia tarinoita vähän vanhemmalle lukijalle. Luin Suuren noitakirjan noin 11-vuotiaana, ja tuolloin teos tuntui – ainakin Noidan käsikirjaan verrattuna – huiman pelottavalta. Nyt lähes 20 vuotta myöhemmin sen teho ei ole aivan yhtä suuri.

Suuri noitakirja sisältää 17 noita-aiheista kauhunovellia. Kaikki kertomukset näyttävät silmämääräisen arvion perusteella olevan peräisin yhdysvaltalaiskirjoittajien kynistä. Ainoat minulle ennalta tutut nimet teoksen sisällysluettelossa ovat Stephen King, Nathaniel Hawthorne ja Robert Bloch, jotka ovat valtavirrassakin hyvin tunnettuja kirjailijoita. Muut teoksen novellistit taitavat edustaa marginaalisempia kauhukirjailijoita tai niitä kirjoittajia, jotka ovat hankkineet kannuksensa muissa lajityypeissä ja tehneet kauhun saralla vain satunnaisia kokeiluja.

Ensimmäiseltä lukukerralta mieleeni oli painunut ennen kaikkea kaksi novellia: Stephen Kingin Mummi ja Shamus Fraserin Marjakuusi.

Mummi kertoo 11-vuotiaasta Georgesta, joka jää iltapäivän ajaksi yksin kotiin seniilin mumminsa kanssa. Mummi on aina ollut Georgelle pelottava ja vastenmielinen hahmo, ja vanhuudenhöperyys tehnyt mummista entistäkin karmivamman. George toivookin, että mummi nukkuisi koko iltapäivän ajan, jotta hän ei joutuisi tuomaan mummille juotavaa tai toimittamaan muita mummin käskyjä. Valitettavasti iltapäivä ei etene Georgen toivomalla tavalla. – Novelli on kirjoitettu kohtausmaiseen tapaan: se etenee tuskallisen verkkaisesti, aivan samalla tavalla kuin Georgen iltapäivä. Sen voima syntyy ennen kaikkea odotuksesta: jotain pahaa tapahtuu, mutta mitä ja milloin? Vaikka novelli tapahtumaympäristö on Kingin teoksille ominaiseen tapaan arkinen ja ”tylsä”, kuplii sen pinnan alta elementtejä, jotka yhdistävät Mummin suoraan Cthulhu-mytologiaan. En muista törmänneeni näin suoriin Lovecraft-viittauksiin missään muussa Kingin kirjoituksessa.

Shamus Fraserin Marjakuusi kertoo yksinäisestä ja syrjäisestä mökistä, jonne tarinan kertoja Martin muuttaa työkomennuksensa vuoksi. Martinin tehtävä on tutkia, voisiko mökin lähistöllä sijaitsevan laakson muuttaa tekojärveksi. Pian Martin huomaa, että mökin ympäristössä tapahtuu jotakin omituista. Mökin seinistä ja katolta alkaa kuulua öisin omituista kolinaa ja kolketta, aivan kuin joku tai jokin pyrkisi sisään Martinin mökkiin. Ilmiöillä vaikuttaa olevan yhteys lähistöllä kasvavaan marjakuuseen. – Martinin yksinäiset kauhunhetket mökissä on kuvattu tavattoman elävästi. Marjakuusi on outo, mutta vaikuttava tarina. Tänäkin päivänä pidän sitä yhtenä kokoelman pelottavimmista novelleista.

Mummin ja Marjakuusen lisäksi pidin erityisen paljon Marjore Brownin Yksi jäi jäljelle -novellista, jossa nuori ylioppilas Rudolph turvautuu magiaan etsiessään itselleen menestystä. Hän hankkii käsiinsä ikivanhan grimoiren ja onnistuu sen ohjeilla saavuttamaan haluamansa. Magian avulla hankitulla menestyksellä on kuitenkin kallis hinta, eikä Rudolph lopulta pysty nauttimaan saavutuksistaan. Tarinan peruskaava, jonka voi tiivistää sanoihin ”ahneella on paskainen loppu”, on jo monista kertomuksista tuttu. Brown onnistuu kuitenkin elävöittämään tarinan omaperäisellä ja kiinnostavalla tavalla.

Suuri noitakirja oli minulle tällä kertaa hienoinen pettymys. Näin käy usein kirjoille, jotka ovat lapsuudessa tai nuoruudessa tehneet syvän vaikutuksen. Hassua kyllä, yllätyin kirjan myös positiivisesti teoksen sisällön suhteen: kyseessä ei ollutkaan viihteellisistä kauhunovelleista kasattu kioskihalpispokkari (kuten muistelin), vaan valikoima pätevien ja ilmaisuvoimaisten kirjailijoiden tekemiä tarinoita.

Olen kuluneen parin vuoden aikana kahlannut läpi useita teoksia, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen lapsena tai nuorena: Noidan käsikirjaDrowin tytär, Syyshämärän lohikäärmeet, Peukku katsoo yötä, Mustan myllyn mestari – ja viimeisimpänä Suuri noitakirja. Mieleeni tulee vielä yksi teos, jonka voisin nostalgiankaipuussani lukaista: S. Albert Kivisen Merkilliset kirjoitukset, jonka kauhunovelleissa Cthulhu-mytologia tuodaan suoraan Suomen maankamaralle. Taisin lukea Kivisen novelleja jo ennen kuin sain käsiini ihka-aitoa Lovecraftia (jonka kaikki kirjat oli ilmeisesti varastettu kotikuntani pikkukirjastosta), ja siksi Kivisellä on ollut vahva vaikutus käsitykseeni siitä, mitä Cthulhu-mytologia oikeastaan on. Ehkäpä uskallan lukaista tämänkin teoksen uudelleen.

Suuri noitakirja (Tales of Witchcraft, 1991, suom. 1994)
Lukuhaasterasti: 6. Kirjassa on monta kertojaa.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari (1971) arvostelu

Otfried Preusler: Mustan myllyn mestari (1971)
Otfried Preusler: Mustan myllyn mestari (1971)

Mustan myllyn mestari (Krabat, engl. The Satanic Mill) on nuortenkirja, ja silti se yhä vain kiinnostaa, vaikka käyn pian neljättäkymmentäni. Romaani kertoo 1600-luvulla Saksassa (”Saksassa”) eläneestä Krabatista ja hänen kokemuksistaan salatieteisiin keskittyvän koulun  eli Mustan myllyn oppilaana. Se on estetiikaltaan ja aiheeltaan synkkä, ja kirjaa lukiessani pohdin taas kerran, onko tämä liian rankkaa kamaa nuorille lukijoille. Ei kai sitten. Ehkäpä tämä teos on Noidan käsikirjan tavoin joillekin lukijoille portti kauhukirjallisuuden ja muun synkemmän taiteen saralle.

Varhaisteini-ikäinen orpopoika Krabat alkaa nähdä toistuvasti unta, jossa salaperäinen ääni kehottaa häntä matkaamaan Schwarzkollmin mustaan myllyyn. Aluksi Krabat ei välitä oudosta unesta, mutta kun se toistuu, hän päättää matkustaa myllylle. Kun hän saapuu perille, hänet ottaa vastaan kalpea, yksisilmäinen mestari, joka tarjoaa Krabatille oppipojan paikkaa. Krabat suostuu ja liittyy myllyn muiden oppipoikien joukkoon.

Pian Krabatille käy ilmi, että oppipojan tehtäviin ja opintoihin kuuluu paljon muutakin kuin arkisia myllyn töitä. Kaikki 12 oppipoikaa saavat myllyn perustehtävien lisäksi oppia salatieteissä. Myllyn ympärillä leijuu salaperäinen ja pelottava aura. Se muuttuu entistäkin mustemmaksi, kun myllylle saapuu ”herra Serkku”, joka tuo jauhatettavaksi säkkikaupalla – ei suinkaan jyviä, vaan ihmisten luita ja hampaita.

Mustan myllyn elämä on eristäytynyttä ja yksinäistä. Läheisten kylien asukkaat karttavat myllyä, eikä yksikään talonpoika tai isäntä käy sillä jauhattamassa jyviään. Mistä ihmeestä sitten tulevat jyvät, joita oppipojat jauhavat joka päivä hiki päässä, ja minne valmiit jauhot menevät – sitä ei teoksessa kerrota.

Jokaisessa käänteessä mestari vaatii oppipojiltaan uskollisuutta ja ehdotonta alistumista. Toisaalta myös mestari joutuu alistumaan ”Serkulle”, joka taitaa olla itse paholainen. – Mustan myllyn mestarissa musta magia ei siis näyttäydy sellaisena vapaana omien tavoitteiden toteuttamisena, jollaisena se usein hieman, eh, toisenlaisissa kirjoissa kuvataan.

Myllyn vuosi noudattelee säännönmukaista kiertoa. ”Serkku” ilmaantuu säännöllisin väliajoin myllylle jauhattamaan luita. Joka pääsiäinen oppipojat viettävät yönsä paikalla, jolla joku on kuollut väkivaltaisesti. Myös jouluun ja uuteenvuoteen liittyvät tietyt tarkkaan säännellyt rituaalit. Jokaisen vuoden lopussa oppipoikien määrä vähenee yhdellä – ja jokaisen vuoden alussa saapuu uusi kokelas täydentämään oppipoikien lukumäärän kahteentoista.

Kiehtovinta Mustan myllyn mestarissa on maailma, jonka kerronta maalailee lukijan mieleen. Myllyn maailmassa vallitsevat vahvat kontrastit: musta ja valkoinen, varjo ja valo, paha ja hyvä. Ilmassa leijaileva jauho saa oppipoikien ja mestarin ihon hehkumaan valkoisena. Kontrastien kirkkaammat alueet saavat kuitenkin vain vähän tilaa myllyn upottavien varjojen keskellä.

Mustan myllyn mestarin keskeisin teema on valta. Oppipojille tarjotaan magian oppituntien myötä mahdollisuutta saavuttaa valtaa ympäröivään maailmaan ja toisiin ihmisiin nähden. Magian avulla he selviytyvät raskaista myllyn töistä vähemmällä ponnistelulla – Mind over Matter. Toisaalta magiassa edistyminen vaatii jatkuvaa alistumista. Kukaan oppipojista ei ole tosiasiassa oman itsensä herra, vaan joutuu vannomaan jatkuvasti uskollisuuttaan mestarille.

Äkkiseltään mieleeni ei tule toista lapsille tai nuorille suunnattua teosta, jossa käytettäisiin näin vahvasti magian ja satanismin suuntaan ojentavaa kuvastoa. Juuri tämä herätti oman kiinnostukseni lapsena, ja varmaankin samasta syystä olen tullut lukeneeksi kirjan kannesta kanteen vuosien varrella ainakin kolme kertaa.

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari (Krabat, 1971)
Lukuhaasterasti: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä.

The Witch (2015) arvostelu

the witch poster
The Witch (2015)

Keltään ei varmaankaan ole jäänyt huomaamatta, että kulttielokuvafestivaali Night Visions alkoi eilen. Festivaalin avajaiselokuva, Robert Eggersin debyyttiohjaus The Witch: A New-England Folktale (Yhdysvallat/Iso-Britannia/Kanada/Brasilia 2015) on kirvoittanut alan harrastajissa sen verran kuplintaa, että pakkohan tämä oli käydä katsomassa. Niille, jotka eivät jatka lukea juttua loppuun asti, kerrottakoon tämä: parempaa avajaiselokuvaa Night Visions tuskin olisi voinut valita.

Vuosi 1630, Massachuttes. Maanviljelijä William (Ralph Ineson) riitaantuu uudisraivaajayhteisön silmäätekevien kanssa ja muuttaa perheineen syrjäistäkin syrjäisemmän ryteikön laidalle. Pian koko perhe saa huomata, ettei elämä parane asuinpaikka vaihtamalla. Vilja ei ota kasvaakseen uusilla kotikulmilla, perheen kaksoslapset juttelevat vuohipukin kanssa ja lapsikatraan vanhin Thomasin (Anya Taylor-Joy) lähestyy uhkaavasti murrosikää. Kaiken kukkuraksi perheen nuorin tulokas, vauvaikäinen Samuel, katoaa jäljettömiin kesken viattoman leikin.

THE WITCH thomasin caleb
Thomasinin ja Calebin maailman on harmaa ja ahdas.

Tapahtumia kuvataan ennen kaikkea Thomasinin näkökulmasta. Tyttö käy läpi hankalaa elämänvaihetta: hän ei ole enää yksi perheen lapsista, muttei myöskään pääse vielä osalliseksi aikuisten maailmaan. Olin huomaavinani pitkin elokuvaa hyvin hienovaraisia viittauksia Thomasinin heräilevään seksuaalisuuteen, mutten ole varma, mikä tällä kertaa oli katsojan silmässä ja mikä itse elokuvassa. Myös toiseksi vanhin lapsi Caleb (Harvey Scrimshaw) alkaa aavistella, ettei viaton lapsuusaika jatku ikuisesti.

Perhe kärsii kylmää ja nälkää, äiti Katherine (Kate Dickie) suree menetettyä Samuelia, Williamia stressaa muuten vain ja purkaa ahdistustaan hakkaamalla kasapäin halkoja. Maailma on tunkkaisen harmaa, eikä toivoa paremmasta ole näköpiirissä. Selittämätön uhka alkaa värittää perheen arkea yhä tummemmin varjoin.

THE WITCH william
Isä William käyttää kirvestä stressinhallintaan.

Pidän jokseenkin omituisena ja erittäin harmillisena, ettei The Witch päässyt Suomessa kaupalliseen teatterilevitykseen. Kyseessä on sentään erittäin tasainen, joka suhteessa huoliteltu elokuva. Siitä ei voi osoittaa yhtäkään osa-aluetta, joka olisi laiminlyöty tai hoidettu hutiloiden – melko harvinaista, kun puhe on 2010-luvulla tehdystä kauhuelokuvasta.

Ja sen kauhunkin kanssa on vähän niin ja näin. Monet kirjoittajat ovat pitäneet The Witchiä ennen kaikkea pelottavana elokuvana – itse en osaa tähän kokemukseen samaistua. Elokuvassa on toki pari nokkelaa ja raastavaa kauhukohtausta, mutta kokonaisuutena The Witch on velkaa pikemminkin (psykologisen) draaman kuin kauhun traditioille.

Itse en siis kuvailisi The Witchiä pelottavaksi, vaan pikemminkin kauniiksi, visuaalisesti ainutlaatuiseksi elokuvaksi. Elokuvan värimaailma on kuulaan harmaa ja nostalgisen tunkkainen. Aurinko näyttää sammuneen Uuden Englannin yläpuolelta kokonaan, ja taivas roikkuu perheen kotitalon yllä raskaana ja kosteana. Kasvillisuus on kituliasta ja kuihtunutta – aivan kuin elokuvan maailmassa vallitsisi ikuinen lokakuu. Ei ihme, että keskushahmojen mielenterveys joutuu koetukselle. Elokuvan raisu loppukohtaus tuntuu yli tunnin jatkuneen harmauden jälkeen upean värikylläiseltä ja raivokkaalta.

THE WITCH katherine caleb
Katherine ja Caleb, taustalla kinastelevat kaksoset.

The Witchin näyttelijäntyö on huiman laadukasta. Parikymppinen Anya Taylor-Joy vetää Thomasinin roolin hämmästyttävän kypsästi. Samaan kehun voi lausua myös Calebia näyttelevästä Harvey Scrimshaw’sta. Game Of Thronesin Lysa Arrynina tunnetun Kate Dickien mielipuolista työskentelyä Katherine-äitinä on ilo katsella. Ainoastaan perheen kaksosia esittävien lapsinäyttelijöiden suoritukset jäävät jokseenkin kankeiksi – mutta eipä alakouluikäisiltä näyttelijöiltä voi kummoisia roolisuorituksia odottaa.

Ja sitten ne huonot uutiset: Night Visions järjestää The Witchistä vielä yhden näytöksen lauantaina 16.4. klo 16:45. Valitettavasti näytös on kuitenkin loppuunvarattu. Viime hetken peruutuspaikkoja voi tulla kärkkymään paikan päälle.

Märisen vähän tähän loppuun: Kulttuuriareena Gloria (jossa kävin The Witchin katsomassa) on elokuvien katselupaikkana melkoinen antikliimaksi. Ensimmäinen vastoinkäyminen tapahtui jo aulassa, kun selvisi, että narikkakäytäntö kieltää laukkujen viemisen saliin. Lähipiiriini on sattunut liian monta tapausta, joissa narikasta on erehdyksessä ojennettu ison rahan edestä omaisuutta väärälle asiakkaalle, enkä siksi nykyään mielelläni jätä narikkaan mitään rahanarvoista. Tiedustelin, kuka korvaa, jos tavaraa ei esityksen jälkeen löydykään narikasta, ja arvasihan sen: ei ainakaan paikan omistaja eli Helsingin kaupunki. Voi saakeli, miten asiakaslähtöistä toimintaa – laukku on pakko jättää narikkaan, mutta vastuu tavaran säilymisestä pysyy asiakkaalla. Damned if you do, damned if you don’t. Narikan kundit olivat kuitenkin sen verran symppiksiä, etten pahoittanut mieltäni kovin pitkäksi aikaa. (Ja kyllä: sain kaikki kamani esityksen jälkeen takaisin.)

Kuten kaikki varmasti tietävät, Gloriaa ei ole ensisijaisesti suunniteltu elokuvahommia silmällä pitäen. Kevyistä irtotuoleista järjestetty katsomo ja vaatimattoman kokoinen kangas vielä menevät, mutta katsomon porrastuksen puuttuminen on melko paha puute. Siinä vaiheessa, kun salin pisin raitapaitahipsteri päätti parkkeerata ruhonsa eteeni tasalattiaisessa katsomossa, arvelin saavani katsella seuraavat kaksi tuntia sänkistä niskaa hyvän elokuvan sijaan. Onneksi kaikkeen löytyy ratkaisu: kenottamalla omaa rankaani tarpeeksi mielikuvituksellisiin kulmiin saavutin lähes esteettömän näköyhteyden valkokankaalle. Selkä ei kiitä, ei myöskään niska. Tulevissa Gloria-näytöksissä pidän visusti huolen siitä, että istun jonkun itseäni lyhyemmän takana tai mielellään salin eturivissä. Festivaalin järjestäjät ovat varmasti tehneet parhaansa hyvien esityspaikkojen löytämiseksi, joten asiasta nillittäminen tuntuu hieman epäreilulta. Toivottavasti Night Visions pääsee mahdollisimman pian pyörittämään elokuvia Maximissa ja voi lausua hyvästit Glorialle.

Tänään käyn tsekkaamassa pari festivaalinäytöstä lisää: vuorossa ovat Alex van Warmerdamin Schneider vs. Bax ja Mickey Keatingin Darling. Palataan näihin huomenna tai viimeistään ylihuomenna.

Vielä tähdet The Witchille. Se viiteen tähteen vaadittava ekstramagia jää tällä kertaa uupumaan, muuten kokonaisuus on erinomainen. Jään seuraamaan mielenkiinnolla ohjaaja Eggersin tulevia edesottamuksia.

*****

Olen saanut tapahtuman järjestäjältä lehdistölipun tämän tekstin kirjoittamista varten.