Kissan kuolema (1994) arvostelu

Kissan kuolema (1994)

Kissan kuolema (1994) on suomalainen nuortenelokuva vallankäytöstä, seksuaalisesta väkivallasta ja siitä, kuinka vaikeaa hankalista lähtökohdista ponnistavan on saada apua ja oikeutta. Tarinan tapahtumat sijoittuvat koulukotiin, jossa asuvat nuoret joutuvat yksi toisensa jälkeen Sika-nimellä kutsutun raiskaajan uhreiksi.

Näin Kissan kuoleman ensimmäistä kertaa joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla – olin tuolloin varmaankin noin 12-vuotias. Elokuva teki tuolloin minuun voimakkaan vaikutuksen. Ajatus koulukodin asukkaiden kokemasta ahdistuksesta ja pelosta jäi mieleen. Keskushahmot on ajettu nurkkaan: he eivät voi kertoa kokemastaan väkivallasta kellekään, sillä kuka nyt koulukotiin sijoitettuja ”vaikeita nuoria” uskoisi?

Kissan kuolema ajaa elokuvan keskushahmot yhteen: Nitta (Marja Pyykkö) ja Ari (Kalle) Ahola.

Tilanne muuttuu, kun koulukodin johtajattaren tytär Annaleena ilmestyy kotiin silmä mustana ja huuli halki. Kuitenkaan edes hyvän kodin tyttö ei uskalla viedä asiaa tutkittavaksi, vaan piiloutuu koulukodin suihkuun. Täysi-ikäisyyttä lähestyvä Nitta (Marja Pyykkö) auttaa Annaleenaa minkä voi. Hänkin tietää, miltä tuntuu joutua Sian kynsiin.

Päivät kuluvat. Tytöt oireilevat ja yrittävät lohduttaa toisiaan – tietäähän kukin heistä, mitä muut ovat kokeneet. Muuri aikuisten ja nuorten välillä pysyy vahvana. Vaikka koulukodin johtajatar vakuuttaa, että ongelmista voi ja pitää puhua, nuoret tietävät, että tietyistä asioista kannattaa suu pitää kiinni – puheeksiotto voi nimittäin kostautua. Nitta pysyy tolkuissaan paremmin kuin muut, nousee nuorten äitihahmoksi ja puolustaa omiaan.

Juuri siksi Sika päättää kostaa juuri Nitalle. Kyse ei ole enää vain nuorten tyttöjen fyysisestä pakottamisesta, vaan laajemmasta vallankäytöstä. Sika tahtoo hallita uhriensa elämää kaikin mahdollisin tavoin.

”Lujaa Lada laatua” – Saku (Peter Franzén) Arin auton kyydissä.

Kissan kuolemassa nähdään monia tulevia suomalaisen elokuva- ja televisioviihteen tunnettuja kasvoja. Peter Franzén nähdään elokuvassa vankikarkuri Sakuna. Salkkareiden Teresana tunnettu Sanna-June Hyde tekee pienen roolin räväkkänä Ilsenä. Petri Hanttu ja Riku Suokas vilahtavat viikonloppulomiaan viettävinä jääkäreinä. Pahoin traumatisoitunutta Sirua esittävä Helena Vierikko nappasi työstään jopa Jussi-palkinnon. Ilmeisesti Eero Milonoffkin hujahtaa jossakin elokuvan kohtauksessa – missä, se meni minulta ohi.

Elokuvan keskushahmoja esittävät Kalle Ahola ja Marja Pyykkö ovat sittemmin tulleet tunnetuiksi toisenlaisista yhteyksistä: Ahola Don Huonot -yhtyeen nokkamiehenä ja Pyykkö elokuvaohjaajana.

Nuori Kalle Ahola on Kissan kuoleman tähti.

Niin, Kalle Ahola… 22-vuotiaan Aholan hiljainen karisma on hämmästyttävän voimakas. Hänen vaitelias roolisuorituksensa vastikään koulukodin ohjaajana aloittaneena Arina erottuu elokuvassa edukseen. Hahmona Ari ei ole erityisen mieleenpainuva – Ahola kuitenkin tekee hänestä kiinnostavan. Vaikea on arvioida, mitä Aholasta olisi tullut, jos hän olisi musiikkiuransa sijaan keskittynyt näyttelemiseen.

Yleisesti Kissan kuoleman nuorten näyttelijöiden työskentely on haparoivaa ja toisinaan pahastikin yliampuvaa, tai siltä se ainakin näin 25 vuotta myöhemmin tuntuu. Ylipäätään elokuva näyttää ja tuntuu hienoisessa suttuisuudessaan enemmän televisioelokuvalta kuin teatterifeaturelta. Sanon tämän pikemminkin kuvaillakseni elokuvaa, en arvottaakseni sitä. Oikeastaan elokuvan nuhjuisuus ja kotikutoisuus jopa korostaa kauniisti sen nostalgisen harmaata 90-lukulaisuutta.

Nitta, Annaleena, Mimosa, Siru ja 90-luvun alun rock-tyyli.

Kissan kuolema on katsomisen arvoinen ennen kaikkea ajankuvana. Filmin laatu ja värimäärittely, aneemiset hämäläismaisemat, rokkityttö Mimosan mustaksi värjätty tukka ja paksut kajalit, korkeavyötäröiset farkut ja nahkatakit, Hämeenlinnan keskustan Sokos ja elokuvateatteri Maxim… Kaikki ehtaa ysäriä. Kyse ei ole pelkästään visuaalisesta nostalgiasta – elokuva kiteyttää myös sen henkisen ilmapiirin, jossa mikään ei tunnu miltään.

En tosin ole varma, liittyykö se enemmän teini-ikään vai 90-luvun alkuun.

Nitta miettii elämää elokuvateatteri Maximin vessassa. Tässä vessassa olen minäkin tainnut joskus käydä.

Vaikka aika on patinoinut Kissan kuolemaa rankasti, ovat sen teemat #metoon jälkeisenä aikana yhä ajankohtaisia. Kynnys ottaa esille häirinnän ja väkivallan kokemuksia on periaatteessa madaltunut. Toisaalta taas olemme saaneet nähdä, millaisia asenteita ja kommentteja saavat osakseen ne, jotka kertovat kokemuksistaan. Seksuaalirikoksen uhrin asema on edelleen mahdottoman vaikea ja puheeksiotto rohkeimmillekin vaikeaa – etenkin silloin, kun tekijänä on yhteisössä luotettu ja arvostettu henkilö. Lisäksi puhumattomuuden muuri nuorten ja aikuisten välillä on ja pysyy. Kun kaikki on kunnossa, on puhuminen helppoa. Mutta ne nuoret, jotka tarvitsevat apua kaikkein eniten, pysyvät hiljaa.

Jätän elokuvan tähdittämättä – vuonna 2019 elettynä elokuvakokemuksena Kissan kuolema on luultavasti parempi kuin elokuvana sinällään.

VLMedia julkaisi viime keväänä Kissan kuolemasta ensimmäisen DVD-version. Olen saanut VLMedialta arvostelukappaleen tämän tekstin kirjoittamista varten.

American Crime Story: The People vs. O. J. Simpson (2016) arvostelu

American Crime Story: The People vs. O. J. Simpson (2016)

American Crime Story on antologiasarja, joka syntyi jo pitkään jatkuneen American Horror Storyn spin-offina. En koskaan aivan kauheasti pitänyt American Horror Storysta. Iso raha liikkuu ja näyttelijävalinnat ovat vaikuttavia, mutta kausi toisensa jälkeen on tietyn helppouden ja halpuuden saastuttamaa. Ehdin katsoa kolme ensimmäistä kautta (Murder House, AsylumCoven), sitten väsähdin.

American Crime Story vakuuttaa kuitenkin heti alusta lähtien paremmalta – uskottavammalta. Sarjan kullakin tuotantokaudella kuvataan todellista rikostapausta, ja siksi jalat on pakko pitää maassa. Ensimmäinen tuotantokausi ottaa luupin alle amerikkalaisen rikoshistorian ehkäpä seuratuimman oikeudenkäynnin eli O. J. Simpsonin tapauksen.

O. J. Simpsonin tapaus kiinnosti ihmisiä, koska siinä kiteytyivät niin monet amerikkalaisen yhteiskunnan ristiriidat ja epäoikeudenmukaisuuden kokemukset. O. J. Simpson edusti amerikkalaista unelmaa: köyhää poikaa, joka on omalla työllään noussut yläluokkaan. Hän oli julkkis, jonka tekosia LAPD oli aiemmin katsellut läpi sormien. Hän edusti myös amerikkalaista vähemmistöä eli mustia. Rikoksen uhri oli puolestaan nainen – siis tyypillinen lähisuhdeväkivallan kohde. Hän ei ollut mikä tahansa nainen, vaan valkoinen nainen.

O. J. Simpsonin oikeudenkäynnissä vastakkain oli siis kaksi sorretun ryhmän edustajaa: uhri oli nainen, syytetty taas musta. Ei ole ihme, että oikeudenkäynti herätti tunteita.

Dream Team. Robert Kardashian ottaa etäisyyttä muusta puolustuksesta.

Nicole Brown Simpsonia sarjassa edustaa syyttäjä Marcia Clark. Hän suhtautuu tapaukseen tunteella ja kunnianhimolla, ja hänen halveksuntansa Simpsonia kohtaan on käsinkosketeltavaa. Clarkin tunteisiinsa on helppo yhtyä. Hahmo kiteyttää sen, kuinka julkisissa tehtävissä toimivia naisia kohdeltiin vielä 90-luvun alussa – ja kohdellaan tavallaan vielä tänäkin päivänä. Clarckin kampausta ja vaatetusta riepotellaan lehdistössä tavalla, joka ei miespuolisen syyttäjän kohdalla olisi tullut kyseeseen. Kun Clark ilmoittaa, ettei pysty osallistumaan iltaan asti jatkuvaan oikeuden istuntoon, koska hänen on hoidettava lapsiaan, puolustuksen asianajajat pilkkaavat häntä.

Dream Teamiksi kutsutun puolustustiimin johtohahmo on Johnny Cochran. Hän oli mustassa yhteisössä voimakas hahmo ja tunnettu poliisien pahoinpitelemien mustien puolustajana. Cochran oli ilmeisesti saanut virkavallan epäluuloisuudesta ja rasismista oman siivunsa, ja siksi hänen vihansa poliisilaitosta kohtaan on tavallaan ymmärrettävää. Cochran tietää omakohtaisesti, että ajoittain poliisi kohtelee mustia tarpeettoman kovakouraisesti vain sen vuoksi, että he ovat mustia.

O. J. ja Cochran. Mustien välinen ”veljeys” nousee jatkuvasti sarjassa esille.

Murhan uhrit Nicole Brown Simpson ja Ron Goldman jäävät sarjassa eräänlaiseen sokeaan pisteeseen. Heidän kylmenevät ruumiinsa ovat koko tapahtumasarjan alkupiste. Heidän ääniään ei kuitenkaan kuulla sarjan jaksoissa, eikä heidän kasvojaan nähdä. Tarina alkaa vasta, kun he ovat jo poistuneet tämän maailman piiristä. Tämä korostaa sitä, että O. J. Simpsonin oikeudenkäynnissä ei ollut kyse pelkästään kahdesta murhan uhrista, vaan paljon suuremmista yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Sarjan näyttelijävalinnat ovat hämmästyttävän osuvia. Frendeistä tutun David Schwimmerin valinta Robert Kardashianiksi on erinomainen. Schwimmerin pehmeä, rauhallinen olemus tarjoaa katsojille alusta lähtien hyvän samastumiskohteen. Sterling K. Brown apulaissyyttäjä Chris Dardenina ja Kenneth Choi tuomari Lance Itona muistuttavat ulkoisesti roolihahmojensa historiallisia esikuvia ja ovat siksi hyviä valintoja rooleihinsa. John Travolta tuskin juuri näyttää Robert Shapirolta, mutta on passiivis-aggressiivisen ilmaisunsa vuoksi oiva valinta rooliin. Samaa voi sanoa myös O. J. Simpsonin rooliin valitusta, ylitunteellisesta ja räiväkkäästä Cuba Cooding Juniorista.

Robert Kardashian tietää puolustavansa miestä, joka on syyllinen vaimonsa murhaan.

Simpson on sarjassa ehdottoman vastenmielinen hahmo. Hän on kiivas, tunteellinen ja lapsellinen. Kun hän saa kuulla, että häntä ollaan pidättämässä hän pakenee – kuin pikkulapsi hammaslääkäriä. Hän uhkailee itsemurhalla ja sen jälkeen pyytää, että saisi puhua äitinsä kanssa. Kun mamma saadaan luurin päähän, O. J. myötäilee: Niin, äiti. Kyllä, äiti.

On siinä meillä mies.

Hauska yksityiskohta sarjassa liittyy Kardashianien perheeseen. Sarjassa on pari lyhyttä kohtausta, jossa Kardashianien perheet pääsevät kokemaan, miltä tuntuu olla kuuluisa. Kun Robert esiintyy Simpsonin karkumatkaan liittyvässä lehdistötilaisuudessa, Kardashianien nuorempi polvi hurraa nähdessään isin telkkarissa. Hieman myöhemmin Kardashianit pääsevät jonon ohi suosittuun ravintolaan ja joutuu ruokailemaan kymmenien uteliaiden silmäparien alla. Nyt nämä kohtaukset tuntuvat oudoilta – on helppo unohtaa, että vielä 90-luvulla kukaan ei tuntenut Kardashianien nimeä.

Syyttäjä Marcia Clarckin hiukset ja vaatevalinnat nousevat jatkuvasti otsikoihin. Se siitä sukupuolten välisestä tasa-arvosta.

Sarjassa vilahtaa myös Barry Schreck (Rob Morrow), joka perusti O. J. Simpsonin oikeudenkäynnin jälkeen The Innocence Project -järjestön. Järjestön tavoitteena on tarjota lakiapua väärien tuomioiden kumoamiseen DNA-todisteiden perusteella. Järjestöllä oli sormensa pelissä muun muassa vuonna 2003 vapautuneen Steven Averyn tapauksessa. Kornia tilanteessa on se, että vaikka Schreck on myöhemmin tullut tunnetuksi nimenomaan väärien tuomioiden kumoajana, istui hän O. J. Simpsonin oikeudenkäynnissä nimenomaan puolustuksen Dream Teamissa.

American Crime Story: The People vs. O. J. Simpson on kertomus vaimonhakkaajasta, joka pääsi kerta toisensa jälkeen pälkähästä, koska oli kuuluisa. Se on myös kertomus murhaajasta, joka pääsi pälkähästä, koska oli musta. Tarinan opetus on selvä: hyviä tarkoitusperiä on helppo käyttää väärin. Poliisien rasismi ja liioiteltu voimakeinojen käyttö olivat varmasti todellisia ongelmia 90-luvun Amerikassa. Siksi O. J. Simpsonin puolustus käytti niitä aseena syyttäjää vastaan – ja onnistui tavoitteissaan.

Sadat, tuhannet köyhät mustat ovat kärsineet poliisien väkivallasta. Tämä kaikki satoi yhden rikkaan, hyväosaisen ja väkivaltaisen mustan miehen laariin – miehen, joka olisi ansainnut tulla tuomituksi.

American Crime Storya on tehty toinenkin tuotantokausi. Se käsittelee Gianni Versacen murhaa.

*****

The Ted Bundy Tapes (2019), Abducted in Plain Sight (2017) & The Disappearance of Madeleine McCann (2019) arvostelu

Conversations with a Killer: The Ted Bundy Tapes (2019)

Conversations with a Killer: The Ted Bundy Tapes (2019)

1970-luku oli hirveä vuosikymmen, joka syntyi Charles Mansonin ”Perheen” surmaaman 1960-luvun kuolinhuudoista. Sitä leimasivat IRA ja Baader-Meinhof, Münchenin verilöyly, Richard Nixon, öljykriisi, Sex Pistols, Jonestown, pulisongit ja ABBA. 1970-luku oli myös amerikkalaisten sarjamurhaajien vuosikymmen: oli Samin poika, Zodiac, John Wayne Gacy, Hillsiden kuristajat – ja tietenkin Ted Bundy.

Bundy kuoli sähkötuolissa vuonna 1989. Vielä 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen Bundyn tarina kiinnostaa suuria yleisöjä – siitä kertoo Netflixin uudehko sarja Conversations with a Killer: The Ted Bundy Tapes. Sarjan uutuusarvo perustuu haastattelutallenteisiin, jotka eräs toimittaja nauhoitti Bundyn kanssa tämän odottaessa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa.

Bundy on vaikuttanut amerikkalaisen sarjamurhaajan arkkityyppiin todennäköisesti enemmän kuin kukaan toinen yksittäinen henkilö. Ystävilleen ja tuttavilleen hän näyttäytyi jokaisen äidin unelmavävynä – hän oli älykäs, karismaattinen ja hyväkäytöksinen. Naamionsa turvin hän onnistui raiskaamaan ja surmaamaan kymmeniä naisia.

Medialle Bundyn vangitseminen oli onnenpotku. Komeassa ja sujuvapuheisessa Bundyssa oli vaikea nähdä raiskaaja-murhaajaa. Juuri tämä ristiriita sai amerikkalaiset seuraamaan Bundyn rikoksiin liittyvää tutkintaa ja oikeudenkäyntiä herkeämättä.

Bundyn tarinaa on vatvottu ja vatuloitu kirjoissa ja elokuvissa niin paljon, että siihen on vaikea löytää uutta näkökulmaa. Myös The Confession Tapesin anti jää laihaksi. Dokumentissa ei esitetä mitään sellaista, mikä ei olisi ollut suuren yleisön tiedossa jo valmiiksi.

Bundyn televisioitu oikeudenkäynti oli kuitenkin kiinnostavaa katsottavaa. Samoja pätkiä on todennäköisesti nähty myös aiemmissa dokumenteissa, mutta minulle oikeudenkäynnin nauhoitteet tulivat uutena. Näistä pätkistä tajuaa nopeasti, kuinka kujalla Bundy oikeasti oli. Hän sabotoi omien asianajajiensa yritykset rakentaa uskottavaa puolustusta ja vallanhalussaan otti puolustuksensa omiin käsiinsä. Mikä omahyväinen idiootti. Lopputulos: kuolemantuomio.

The Confession Tapesin visuaalinen toteutus on kekseliäs. Vuosiluvut esitetään ikään kuin osana kelanauhurin nauhaa, joka vetää ankarasti eteenpäin. Välillä sitä kelataan hieman taaksepäin, kun palataan Bundyn lapsuuden ja nuoruuden tapahtumiin, mutta suurimmaksi osaksi nauha rullaa vääjäämättömästi oikealta vasemmalle. Se tuo kertomukseen kohtalonomaisuutta.

Dokumentissa suodaan kiitettävän paljon ruutuaikaa Bundyn uhreille. Erästä uhria, joka onnistui pakenemaan Bundyn näpeistä ja jäi henkiin, jopa haastatellaan. Usein seksuaali- ja henkirikosten uhrit jäävät dokumenteissa ja kirjoissa kasvottomiksi – he ovat vain haavaista, mädäntyvää lihaa. The Confession Tapes ei avaa jokaisen murhatun tytön elämäkertaa, mutta suo kuitenkin monille heistä suhteellisesti paljon huomiota. Kun uhreille annetaan kasvot, heidän kärsimyksensä ja kohtalonsa tuntuvat todemmilta.

Abducted in Plain Sight (2017)

Abducted in Plaing Sight (2017)

Totta tosiaan: 1970-luvulla puhuttiin paljon sarjamurhaajista – sen sijaan pedofiilit olivat vielä suhteellisen tuntematon ihmisjoukko. Lapsia varoiteltiin namusedistä, joiden matkaan ei pitäisi lähteä, mutta laajamittainen tietoisuus lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista puuttui. Ajatus siitä, että joku lapsen omasta lähipiiristä voisi tehdä hänelle jotain pahaa, oli suurelle keskiluokalle täysin vieras.

Tällaisessa maailmassa Jan Broberg eli nuoruutensa, josta Abducted in Plain Sight -dokumentti kertoo. Ja voi, miten omituinen dokumentti se onkaan.

Kaikki alkaa Brobergien perhetutusta, Robert ”Bob” Berchtoldista, joka ystävystyy 12-vuotiaan Janin kanssa. Berchtoldin perhe alaa viettää aikaa Brobergien kanssa – vaimot ja lapset kaverustuvat keskenään, jokainen löytää naapuriperheestä vastinkappaleensa. Lopulta Bob pyytää Janin vanhemmilta apua: hänen terapeuttinsa on suositellut, että hän nukkuisi Janin vieressä osana terapiaa.

Vanhemmat suostuvat.

Seuraa toinen pyyntö: Berchtold kysyy, saisiko hän viedä Janin ratsastamaan. Jälleen vanhemmat suostuvat.

Päivä kuluu, tulee yö, seuraava, kolmas. Jania tai Berchtoldia ei näy eikä kuulu. Vasta monen päivän kuluttua vanhemmat ilmoittavat Janin katoamisesta poliisille.

Jos Brobergien perheen meno vaikuttaa oudolta, vielä kummallisempaa on se, mitä Janille tapahtuu Berchtoldin seurassa. Mutta ei mennä nyt siihen – koko kuvio on niin uskomaton, että on parempi katsoa se suoraan dokumentista.

Jos Abducted in Plain Sight olisi näytelmäelokuva, tuntuisi sen tarina epäuskottavalta. Vaan kun on kyse dokumentista, on kertomus pakko uskoa. Sen tapahtumaketjusta tekee hullun kaksi asiaa: se, mitä Berchtold teki Janille, ja se, kuinka hänen vanhempansa suhtautuvat asiaan. Molemmat seikat todistavat, kuinka taitavasti Berchtold onnistui hivuttautumaan Brobergien mieliin ja sydämiin.

Jotakin kummallista Brobergien perheessä kuitenkin on. Kun Berchtold soittaa Janin katoamisen jälkeen tämän äidille ja väittää, että Jan myy elääkseen seksiä ja välittää huumeita, äiti vastaa kauhistellen: ”Oh dear, now I won’t be able to sleep.” Aivan kuin Berchtold olisi juuri kertonut, että kahvimaito on loppu jääkaapista tai että seuraavan viikonlopun veneretkeä täytyy lykätä, koska matkailuauton rengas on puhki. ”Oh dear.”

Se, mitä Berchtold teki Janille, oli kiistatta lainvastaista. Hän ei kuitenkaan tuomittu teoistaan ajoissa, koska Janin vanhemmat eivät halunneet puida asiaa viranomaisteitse.

Jan mainitsee dokumentissa saaneensa aikuisiällä yhteydenottoja useilta naisilta, jotka ovat joutuneet lapsina Berchtoldin hyväksikäytön uhreiksi. Tätä dokumentissa ei ääneen sanota, mutta tulipahan mieleeni: nämä hyväksikäytöt olisi voitu välttää, jos Brobergit olisivat saattaneet Berchtoldin teot saman tien syyttäjän pöydälle. Kun rikoksen uhri kertoo kokemuksestaan viranomaisille, hän ei hae oikeutta pelkästään itselleen – hän hakee oikeutta ja turvaa myös kaikille niille, jotka ovat vaarassa joutua saman rikollisen uhreiksi.

Dokumenttina Abducted in Plain Sight ei ole erityisen onnistunut. Asiaan mennään turhan rivakasti – mahdollisuus eläytyä Brobergien asemaan ja siihen, kuinka he tutustuivat hauskaan naapurinsetään, menee ohi. Tarina on kuitenkin itsessään niin ainutlaatuinen, että dokumentin puutteet voi antaa anteeksi.

The Disappearance of Madeleine McCann (2019)

The Disappearance of Madeleine McCann (2019)

Madeleine McCann siepattiin Portugalin Praia da Luzin lomakylässä toukokuussa 2007. Netflixin 8-osainen dokumenttisarja kertoo Madeleinen katoamisesta ja sitä seuranneista tutkimuksista, jotka jatkuvat ymmärtääkseni jollakin tasolla vielä tänäkin päivänä.

The Disappearance of Madeleine McCann (2019) tuskin tarjoaa mitään uutta niille, jotka ovat seuranneet McCannin tapaukseen liittyvää uutisointia aktiivisesti. Minulle McCannin juttu oli vain hämärästi tuttu, ja koen saaneeni dokumentin myötä varsin perinpohjaisen katsauksen tapauksen vaiheisiin.

Ennen katoamistaan Madeleine McCann oli vain 3-vuotias tyttö. Katoamisensa jälkeen hänestä tuli paljon muutakin:

  • Keskiluokkaisten vanhempien tytär, jonka etsimiseen on käytetty miljoonia puntia.
  • Englantilainen turisti, joka katosi matkailusta elävässä, turvalliseksi mielletyssä Portugalissa.
  • Valkoinen varakkaan perheen tyttö, jonka arvo on ihmiskauppiaiden silmissä suunnaton.
  • Lapsi, jonka vanhemmat jättivät hänet illallisen ajaksi nukkumaan loma-asuntoon kahden pienemmän sisaruksen kanssa.

Dokumentissa käydään läpi kaikki nämä näkökulmat.

Madeleine McCannin katoamiseen liittyy valtavasti pelonsekaista kipua. Hahmotan tästä kivusta kaksi kerrosta. Päällimmäinen kerros käsittää McCannien kivun: oman lapsen menetys ja jatkuva epätietoisuus siitä, onko  hän elossa vai ei, sulkee vanhemmat jäiseen helvettiin.

Tämän alla sykkii vielä suurempi kipu: sellaisten vanhempien tuska, jotka ovat niin ikään menettäneet lapsensa, mutta joilla ei ole rahaa palkata etsiviä kyselemään lapsen perään tai PR-ihmisiä muistuttamaan lapsen olemassaolosta.

Lopulta jälkimmäinen kipu nousee omissa silmissäni ensimmäistä suuremmaksi. Maailma on täynnä vanhempia, jotka surevat kadonneen lapsensa perään ja joita kukaan ei auta. Yhden brittitytön katoaminen tuntuu merkityksettömältä satojen ja tuhansien köyhien, lapsiaan surevien vanhempien rinnalla.

Toisaalta jokainen katoamistapaus särkee jonkun elämän. Kivun määrää ei voi koskaan mitata tai verrata.

Suhteellisen selvää kuitenkin on, että McCannin tapaus on saanut mediassa kohtuuttomat mittasuhteet verrattuna kadonneiden lasten tapauksiin keskimäärin. Raha puhuu.

Disappearance of Madeleine McCann herättää paljon kysymyksiä ja antaa vain vähän vastauksia. Osa tutkintalinjoista, joita dokumentissa käsitellään, jätetään auki – todetaan vain, että tämä linja veti vesiperän ja sillä selvä, eikä asiaa tarkemmin perustella. Se ärsyttää.

En tiedä, onko kyse huolimattomasta leikkauksesta, vai ovatko dokumentin tekijät halunneet näillä valinnoilla painottaa tapauksen luonnetta ratkaisemattomana tapauksena nihilistisessä hengessä. Tällä hetkellä näyttää siltä, että pieni Madeleine vain haipuu ja haalistuu pois samalla tavalla kuin ne monet tutkintalinjat, joita myöten häntä on yritetty etsiä.

Witch Hunt (1994) arvostelu – Hollywoodin noitatouhut

Witch Hunt (1994)

Witch Hunt (1994) on komediallinen, yliluonnollinen rikosmysteeri 1950-luvun Hollywoodista, jossa noituus on totisinta totta ja osa arkipäivää. Virkaintoinen senaattori Crockett (Eric Bogosian) on ottanut missiokseen kieltää noituuden lailla ja ahdistelee sen harjoittajia minkä ehtii. Yksityisetsivä H. P. Lovecraft (juu’u – luitte oikein; roolissa Dennis Hopper) pysyttelee erossa taikuudesta, mutta tekee kuitenkin läheistä yhteistyötä noitana tunnetun Hypolita Kropotkinin (Sheryl Lee Ralph) kanssa.

Lovecraft saa toimeksiannon näyttelijätär Kim Hudsonilta (Penelope Ann Miller), joka epäilee miehensä, tuottaja N. J. Gottliebin olevan uskoton. Lovecraft ryhtyy selvittämään asiaa, muttei ehdi tutkimuksissaan pitkälle ennen kuin Gottlieb-rassu murhataan. Kaikki viittaa siihen, että Gottlieb on surmattu taikakeinoin: lähes kaksimetrinen mies löydetään toimistonsa lattialta kutistuneena niin pieneksi, että hänen ruumiinsa kannetaan rikospaikalta lounaslaatikossa.

Hypotila ja Lovecraft työskentelevät samoissa toimistotiloissa.

Lovecraft heittää vesilintua Hudsonilta saamallaan toimeksiannolla ja ryhtyy tutkimaan Gottliebin surmaa Hypolitan avustuksella. Jäljet johtavat omituisen puhtaaksi puunattuun rantahuvilaan ja sen jälkeen taloon, jonka henkilökunta toteuttaa taikuuden avulla vieraiden villeimmätkin toiveet. Matkan varrella Loveraft törmää pariin otteeseen vanhaan tuttuunsa Finn Machaan (upea Julian Sands) – taitavaan, yksisilmäiseen noitaan, joka herättää Hypolitassa pahoja aavistuksia.

Witch Huntin maailmassa mikä tahansa voi olla silmänlumetta. Yksi elokuvan kantavista teemoista onkin se, ettei mikään ole sitä, miltä näyttää. Kyse ei ole pelkästään noituudella rakennetuista illuusioista, vaan meille kaikille tutuista ilmiöistä: valehtelijoista, kaksinaamaisista ihmisistä ja takinkäätäjistä.

Eksoottisen talon emäntä Vivien Dart muovaa kuiskauksillaan kauppatavarasta asiakkaalle mieluisan.

Taikuus on Witch Huntin maailmassa pelkkä väline, jota voidaan käyttää hyvään tai pahaan. Se tekee elämästä kätevämpää ja mukavampaa siinä missä vaikkapa sähköinen hiustenkuivain tai kaunis auto. Jos joku käyttää taikuutta itsekkäisiin tarkoituksiin – ja näin Witch Huntissa myös tapahtuu -, ei vika ole taikuudessa sinänsä, vaan henkilön motiiveissa.

Witch Huntin perusasetelma heijastelee 1950-luvun kommunistivainoja, jotka alkoivat, kun senaattori McCarthy keksi hakea uralleen nostetta syyttämällä milloin ketäkin kommunistiksi. Noita- ja kommunistivainojen rinnastaminen toisiinsa on sinänsä nokkelaa, mutta yhtäläisyyksien käsittely jää tyngäksi. Analogiaa olisi ollut syytä viedä pidemmälle ja etsiä lisää kytköksiä ilmiöiden väliltä.

1990-luvun erikoistehosteita. Good times.

Witch Huntin näyttämöllepano tuo mieleen Tim Burtonin elokuvat, ennen kaikkea Saksikäsi Edwardin ja Cry Babyn. Taikatemput on toteutettu 90-luvun alulle ominaisella tyylillä, jossa nojataan vahvasti kömpelöihin trikkikuviin. Aika on patinoinut elokuvaa kauniisti: toisaalta sen fiftarivaikutteisesta estetiikasta voi tykätä ilman ironian häivääkään, toisaalta ysäriefektit lämmittävät jokaisen sisintä kaihertavaa nostalgiannälkää.

*****