Loputon Gehennan liekki (2011) arvostelu – Black metalia hipstereille

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI distro
Loputon Gehennan liekki (2012)

Suomalaisen black metalin historiaa sivuavan Pirunkehto-kirjan julkaisuun on enää pari viikkoa. Koska teos käsittelee samaa aihetta kuin parin vuoden takainen Loputon Gehennan liekki -dokumentti (Suomi 2011), päätin katsoa dokkarin muistin virkistykseksi – taas. En yleensä jaksa kelata samoja elokuvia uudestaan ja uudestaan, mutta Loputtoman Gehennan liekin olen nähnyt jo aika monta kertaa. Se on niin lyhyt ja keveä, ettei sen katsominen vaadi sen ihmeempää orientaatiota. Lisäksi se on hiton hauska.

Black metalilla on kahdet kasvot. Toiset ovat vakavat ja tiukkaotsaiset, toiset nousuhiprakkaisen hilpeät. Loputon Gehennan liekki keskittyy kuvaamaan jälkimmäisiä – ja juuri tässä suhteessa se eroaa useimmista muista black metal -dokumenteista. On mahtavaa, että black metalia kuvataan kerrankin ilman turhaa tanotusta ja poseerausta; vaikka erinäisten 90-luvulla ja 2000-luvun alussa tehtyjen BM-dokumenttien ansioita ei voi täysin kiistää, ovat niistä monet luonteeltaan kiusallisen mystifioivia ja teennäisiä.

Dokumentissa haastatellaan suomalaisen black metalin merkkihenkilöitä. Mukana on lähinnä bändien edustajia (Beherit, Azazel, Clandestine Blaze, Barathrum, Enochian Crescent, Goatmoon, Horna, Satanic Warmaster, Stormheit, Azaghal…), mutta myös musiikin julkaisun, jakelun ja levyarvostelujen parissa häärääviä tekijöitä. Haastateltavien joukkoon on otettu myös Johannes Nefastos, jonka perustama okkulttinen Azazelin Tähti -seura elää enemmän tai vähemmän kiinteässä yhteydessä suomalaisen black metal -alakulttuurin kanssa.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-satanachia
Lord Satanachia ei sievistele.

Kukin haastatelluista luo haastatteluhetkiin täysi omanlaisensa perusfiiliksen. Barathrumin Demonos Sova, Azazelin Lord Satanachia ja Azaghalin ex-rumpali Kalma ovat päättäneet antautua haastateltaviksi sopivasti tukevassa humalassa. Nefastoksen, Stormheitin, Enochian Crescentin jäsenten ja Beheritin Nuclear Holocauston sopivan vakavamieliset ja ”järkevät” haastattelut tuovat kossurevittelylle mukavaa vastapainoa. On vaikea kuvitella, että kyse olisi harkiten etsitystä tasapainosta; palikat vaikuttavat loksahtaneen nätisti kohdilleen puhtaan sattuman myötä.

Saatanallisuus on se peruslähtökohta, toteaa Hammer of Haten (nyttemmin jo entinen) omistaja ja puuhamies Molestor Kadotus. Nimenomaan Saatana tekee black metalista black metalia; kun Saatana unohtuu, ei kyse ole enää black metalista. Suurin osa haastatelluista näkyy kallistuvan sille kannalle, että black metalin perusta on ideologinen tai aatteellinen, ei musiikillinen. Stormheit (jonka musiikkia olen itse pitänyt aina pikemminkin folk- kuin black metalina) tosin kertoo omana kantanaan, ettei black metalin tarvitse olla luonteeltaan saatanallista; myös kansalliset aiheet kelpaavat.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-stormheit
Stormheit kertoo legendaarisen Carelian Pagan Madness -kiertueen vaiheista.

Saatanallisuus hyväksytään siis kaiken perustaksi – mutta mitä se saatanallisuus sitten on? Tähän dokumentti edes yritä antaa kunnon vastausta. Goatmoonin BlackGoatille Saatana merkitsee ”ultimaattista pahaa”. BlackGoatia ja Neutron Hammerin Kaosbringeriä (jonka puheenvuoro on valitettavasti leikattu niin silpuksi, etten ole täysin varma, mistä hän puhuu) lukuun ottamatta kukaan ei pääse dokumentissa kertomaan, mitä se Saatana oikein tarkoittaa.

Jos kaikki haastatellut heitettäisiin samaan huoneeseen keskustelemaan siitä, mikä Saatana on, olisi tuloksena todennäköisesti pitkä ja ehkä vähän verinenkin tukkanuottastelu. Saatana, mitä ikinä se tarkoittaakin, on kenties ”se peruslähtökohta”. Mitä tämä kullekin black metal -individualistille käytännössä tarkoittaa, on tyystin toinen asia.

Juuri siksi Saatana ei itsessään riitä black metalin perustaksi; tietyt musiikilliset elementit ovat vähintään yhtä merkittävä lajityypin määrittäjä. I rest my case. (Tiedän olevani mielipiteineni aika yksin.)

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI goatmoon
Goatmoonin BlackGoatille Saatana on ”ultimaattinen paha”.

Dokumentissa uskonnollisuus ja okkultismi nähdään selvästi toisistaan erillisinä elementteinä. Uskonto on laimeaa, pilaantunutta ja kaavamaista – jotakin, mitä pitää vastustaa ehdottomasti, ja onhan se nyt vaan niin kivaa, kun kirkot palaa. Sen sijaan okkultismi nähdään kiinnostavana ja tavoiteltavana. Näitä näkökantoja ei perustella sen ihmeemmin; kun nuoresta (tai vähän vanhemmastakin) miehestä tältä tuntuu, onhan sen näin oltava. – Asian voisi nähdä myös toisin. Olen nykyään taipuvainen ajattelemaan, että okkultismi ja uskonto ovat kuin järki ja tunne: kaksi erilaista lähestymistapaa samaan asiaan. Toinen ei ole toista huonompi. Katsellessani eri maailmanuskontojen nykyaikaisia ilmentymiä tosin ymmärrän ja osittain jopa jaan black metalin syvän inhon uskonnollisuuden ja erityisesti kristillisyyden eri muotoja kohtaan.

Vahva uskonnonvastaisuus ei estä BM-jannuja haikailemasta vanhojen pohjoisten pakanauskontojen perään. Kukaan ei näytä muistavan, että uskontojahan ne nekin ovat. Olisi kiinnostavaa kuulla uskontoa henkeen ja vereen vastustavien kavereiden spekulaatiota siitä, millainen tämän päivän Suomi olisi, jos sitä ei koskaan olisi alistettu kristillisen kirkon valtaan. Olisivatko pakanauskontojen pyhätöt kuihtuneet samanlaisiksi kaikukammioksi kuin evankelisluterilaiset kirkot? Kenties tämän päivän kapinalliset teinit keskittyisivätkin turmelemaan niiden symboleita?

En yritä sanoa, että black metalin uskonnonvastaisuus (tai sen myönteisyys pakanauskontoja kohtaan) olisi huono asia. Yritän sanoa, että kannattaisi kenties kuluttaa hieman enemmän aikaa ja energiaa sen määrittelyyn, mitä oikeastaan vastustetaan ja mitä tällä vastustamisella halutaan saavuttaa. ”Tehdään ensin ja mietitään sitten” -mentaliteetilla touhusta tulee pelkkää sohimista ja sähläystä. Siinä sivussa saattaa toki syntyä vino pino hyviä levyjä, mikä ei sinänsä ole yhtään hullumpi saavutus. Tässä oikeastaan on black metal pähkinänkuoressa.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-nuclear-holocausto
Beheritin Nuclear Holocausto on paneutui black metal -touhujen jälkeen tiibetinbuddhalaisuuteen.

Saatana ei suinkaan ole ainoa asia, jonka suhteen dokumentissa ei saavuteta yhteisymmärrystä: myös politiikka ja sen rooli black metalissa kirvoittaa haastatelluissa mielipiteitä laidasta toiseen. Etenkin ne haastatellut, jotka soittavat NSBM:ia tai juontavat siitä avoimesti vaikutteita, pitävät itsestään selvänä, että black metal on aina luonteeltaan poliittista.

Kaikki eivät ole samaa mieltä. Johannes Nefastos ei varsinaisesti ota kantaa siihen, mikä on politiikan rooli black metalissa, vaan tyytyy toteamaan, ettei polittinen lähestymistapa ole erityisen kannattava silloin, kun maailma halutaan nähdä sellaisena kuin se todella on. Demonos Sovan ainoa järkevä kommentti koko dokumentissa käsittelee politiikkaa: ”Peräänkuuluttasin, että ei sotkettas politiikkaa tähän”. Politiikkaa käsittelevä osio on leikattu erityisen hauskasti: dokumenttiin on valittu limittäin täysin päinvastaisia kantoja edustavia puheenvuoroja.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-sova
Sova on hyvä jutuniskijä, mutta siihen hänen saavutuksensa dokumentissa jäävätkin.

Dokumentin häiritsevin piirre on se, ettei yhteenkään aiheeseen paneuduta kunnolla. Suomalaisen black metalin sielunmaisema kirmataan läpi hirvittävällä vauhdilla. Sama tiivis tahti on black metalille ominainen piirre; analyyttisyys tai kyky syventyä asioihin eivät ole koskaan kuuluneet black metalin hyveisiin. Dokumentti on siis tässä(kin) mielessä ottanut aiheensa piirteitä omaan muotoonsa. Silti se, että aihepiiri kuin aihepiiri ohitetaan pintaraapaisulla, ärsyttää. On helppoa olla idiootti, kun mitään aihetta ei tarvitse pohtia viittä minuuttia pidempään. Dokumentti päästää sekä haastateltavansa että katsojansa harvinaisen helpolla.

Eräs aiheista, joihin olisin toivonut syvällisempää katsausta, liittyy bändien ”epäoikeudenmukaiseen” vastaanottoon. Aihetta sivutaan lyhyesti Azaghaliin keskittyvässä osiossa. Black metal rakentuu ehdottomalle elitismille ja voimakkaille, spontaaneille reaktioille – ja sitten – oho! Voissaaaatana! – sen piirissä havaitaan syrjintää ja vihaa! (On tosin sanottava, että Azaghalin kaverit näyttävät itse suhtautuvan siihen ”syrjintään”, joka on heidän osakseen koitunut, erittäin tyynesti ja asiallisesti.)

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-molestor-kadotus
Molestor Kadotus ei hyväksy syrjintää.

Azaghalin tilanteeseen en ota kantaa, bändi kun ei ole koskaan herättänyt minussa mitään sen ihmeempiä fiiliksiä suuntaan tai toiseen. Silti on jokseenkin huvittavaa, että black metalia käsittelevässä dokumentissa puhutaan ihan oikeasti syrjinnästä. – Ehkäpä Molestor Kadotuksen aiheeseen liittyvä kommentti vaikuttaisi vähemmän kummalliselta, jos se olisi leikattu toisenlaiseen asiayhteyteen. Nyt en kuitenkaan voi olla ripustautumatta asiaan.

Kaikki eivät tykkää kaikesta tai kaikista. Toiset kutsuvat sitä mauksi, toiset syrjinnäksi. Kuten Hornan Shatraug dokumentissa toteaa, BM-bändejä on tätä nykyä jopa liikaa, ja markkinoilla on myös melkoiset määrät bulkkikamaa. Keskinkertaisilla julkaisuilla ei kukaan erotu massasta – ei vaikka kuinka haaveilisi skenekeisarin statuksesta.

Onneksi myös niille, joilta musiikin kirjoittaminen tai sen soittaminen ei luonnistu, löytyy black metalin piirissä tekemistä. Tässä mielessä black metal on suorastaan poikkeuksellisen ”tasa-arvoinen” alakulttuuri: aina voi kirjoitella arvosteluita, järjestää keikkoja tai perustaa distron. Ilman heitä, jotka pyörittävät pyyteettömästi alakulttuurin ”tukitoimintoja”, olisi black metal kuollut jo ajat sitten.

En ole varma, kenelle Loputon Gehennan liekki on tehty. Luulen, että dokumentin puuhamies, Ride for Revenge -mies Sami Kettunen ei tiedä itsekään. Dokumentti pyöri taannoin Nigh Visions -kulttielokuvafestivaaleilla ja sen jälkeen maakuntien indie-teattereissa. Se siis saavutti verrattain laajan yleisön. Massojen kiinnostus elokuvaa kohtaan johtunee ensisijaisesti onnistuneesta markkinoinnista dokumentin trailerista ja rennonhilpeästä lähestymistavasta.

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI mainstream
Loputon Gehennan liekki, ns. mainstream-versio

Teatterikierroksen jälkeen elokuvasta tehtiin kolme erilaista DVD-versiota: ns. distroversio, kotimainen ”mainstream-versio” ja ruotsalainen julkaisu. Näiden julkaisujen olemassaolo kielii vahvasti siitä, että dokumenttia ei ole ainakaan levitysvaiheessa suunnattu pelkästään alakulttuurin sisäisille yleisöille.

ETERNAL FLAME OF GEHENNA
Loputon Gehennan liekki, Ruotsi-versio. Tämä on kenties kamalin DVD-kansi, jonka olen koskaan nähnyt.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tämä on ongelma. Mitä vähemmän black metalista puhutaan muulle maailmalle, sitä parempi. Kun Hesari, Yle, Aamulehti tai Ylioppilaslehti kirjoittaa jotakin black metalista, voi odottaa, että monikaan fakta ei tekstissä ole kohdillaan (poikkeuksena Hesarin Jussi Ahlrothin kirjoittamat jutut; Ahlroth osoittanut ymmärtävänsä aiheesta enemmän kuin Suomen suurmedioiden muut toimittajat yhteensä). Lisäksi julkisuus herättää aina lähinnä vääränlaisten ihmisten mielenkiintoa. Ne, joissa ”loputon Gehennan liekki” elää, löytävät kyllä black metalin pariin tavalla tai toisella – siihen ei julkisuutta tarvita.

Asia tulee ehkä parhaiten ilmi Enochian Crescentin kitaristi Victorin mietteiden kautta:

Se että sä oot tuolla valtavirran rajamailla ja tuot sanomaa julki, se tarkoittaa että sulla on niitä nuoria uusia käännynnäisiä, jotka pystyisivät kyseenalaistamaan sen totuuden, jota valtiovalta ja yleinen normisto sulle pumppaa. Sen tähden on melkeinpä velvollisuus tuoda julki sitä sanomaa. — Se on kivisempi tie, kuin se että pysyisit undergroundissa. [– J]os sä oot suljetussa piirissä, kaikki tuntee sut ja teet uuden julkaisun toisensa perään, niin jeejee, hyvä meininki. Kukaan ei koskaan kyseenalaista mitään, etkä joudu haastetuksi millään tavalla. Mutta sitten kun sä meet sinne [valtavirran rajalle], niin sut haastetaan paitsi omien joukosta, myös sieltä valtavirrasta.

Jaa että oikein nuoria käännynnäisiä… Tässä heijastuu vahvasti se kuolemanpelko, joka elää valitettavan vahvana alakulttuurin joukossa. Muissa dokumentin ulostuloissa tyydytään yksikertaisesti kommentoimaan rauhoittelevaan sävyyn, ettei tämä homma mihinkään ole kuolemassa, ei tässä ole mitään hätää. Kyllä ne nuoret jossain vaiheessa alkaa keikoilla käydä… Nuorta verta on saatu kuitenkin odotella jo liian kauan. Huomaan olevani edelleen keikalla kuin keikalla joukon nuorimmasta päästä, ja minä käyn pian jo neljättäkymmentä.

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI enochian crescent
Enochian Crescentin kohdeyleisöä ovat (olivat) ”nuoret käännynnäiset”.

Azaghalin Kalman kommentti (joka on valitettavasti jätetty dokumentin ekstroihin) kiteyttää asiasta jotain olennaista:

Se menee koko ajan vaan vittu alaspäin. Just sen takia siitä tulee massamusiikkia.

En osaa sanoa mitään siitä, onko black metal tänä päivänä huonompaa vai parempaa kuin ”joskus ennen”. Sen sijaan jaan Kalman käsityksen siitä, että black metalin massaistuminen ei ole toivottava ilmiö. Kun suunnaksi otetaan valtavirta, ovat kompromissit ja ideoiden laimentuminen väistämättömiä lieveilmiöitä. Samalla ilmiön piiriin astuu sellaisia ihmisiä, joiden olisi parempi kuluttaa elämäänsä ja energiaansa johonkin aivan muuhun.

Siksi black metalia ei pitäisi markkinoida.

Siksi Loputonta Gehennan liekkiä ei pitäisi esittää muille kuin niiille, jotka jo valmiiksi tuntevat aiheen.

Siksi minun ei pitäisi kirjoittaa tätä tekstiä.

Toisaalta, mitä väliä enää? Ehkä minun kannattaisi löysätä nutturaa. Pari viikkoa sitten pallottelimme tuttavaporukassa erään keikkatapahtuman yhteydessä ajatusta siitä, mistä black metalille löytyisi uutta yleisöä. Keskustelussa heräsi leikkimielinen ajatus: Flow Festivalin kannattaisi ehdottomasti buukata Azazel ensi kesän lineupiin. Kun ideaa oli heitelty tovi läpällä, tajusin, että se on itse asiassa aivan järkevä ja täysin toteutuskelpoinen. Loputtoman Gehennan liekin myötä (ansiosta? syystä? – riippuu miten asiaa katsoo) Azazelista on tullut ilmiö hipsterien keskuudessa. Jos bändi tykkää heittää keikkaa ja hipsterit kuunnella, mikäs siinä sitten, antaa mennä. Paketti on valmis. Sota on muutosta ja ilman muutosta ei oo mitään järkee enää jatkaa mihinkään. Jos muutos vie kohti tällaista tulevaisuutta, onko järkevää yrittää kääntää sen suuntaa?

Jatketaan Pirunkehdon parissa sitten kun saan opuksen näppeihini ja luetuksi.

Kun kerran luit tämän tekstin jo loppuun, jatka toki lukemista ja tsekkaa Taikalyhdyn luetuimmat artikkelit.

*****

 

Kymmenen vuotta scrobblausta

Tässä kuussa tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä, kun perustin tilin Last.fm-palveluun. Koska musiikki on (ollut) omassa arkipäivässäni läsnä huomattavasti voimakkaammin kuin elokuvat, pelit tai kirjallisuus koskaan, ja koska rakastan erilaisten listojen tekemistä, päivittämistä ja ihmettelyä, päätin kirjoittaa ylös muutamia ajatuksia, joita vuosikymmenen aikana karttuneiden statsien selailu herätti.

Kun aloitin last.fm:n käytön, elin ”neofolk-kauteni” jälkimaininkeja. Jostain syystä kuuntelen edelleen tietokoneeltani ennen kaikkea neofolkia. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että last.fm:n listat antavat musiikinkuuntelutottumuksistani melko vääristyneen kuvan – erityisesti black ja doom metal, ambient, taidemusiikki ja muut genret, joita kuuntelen lähinnä vinyyli/CD-formaatissa tai mp3-soittimelta, ovat listoilla vahvasti aliedustettuina. (Mp3-soittimeni ei ole last.fm-yhteensopiva, ja olen alkanut käyttää suoratoistopalveluiden mobiiliapplikaatioita vasta aivan viime aikoina. ”Liikenteessä” kuuntelemani musiikki ei siis näy scrobblaustilastoissani.) Lisäksi on huomattava, että kuuntelen etenkin raskaampaa musiikkia sen verran monipuolisesti, etteivät yksittäiset artistit, kappaleet tai levyt pääse nousemaan listojen kärkiin. Neofolk on ”pieni” genre, ja jos sitä haluaa kuunnella, on valinnanvaraa huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi black metalin kohdalla.

Top Artists -listan kärkikymmenikkö koostuu lähinnä neofolk-bändeistä, mutta myös industrial, experimental ja ambient ovat edustettuina:

1. Buckethead
2. Coil
3. Current 93
4. Death in June
5. The Cure
6. Brian Eno
7. Sol Invictus
8. The Moon Lay Hidden Beneath a Cloud
9. Ulver
10. :Of the Wand & the Moon:

Mikä ei kuulu joukkoon? Brian Eno ei varmaankaan tunne oloaan tässä jengissä kovin kotoisaksi, tuskin myöskään The Cure. Joukon suurin kummajainen on kuitenkin kitaravirtuoosi Buckethead. Bucketheadin sijoitus selittyy osittain jo hänen tuotantonsa tolkuttomalla laajuudella: tähänastiseen uransa aikana hän on julkaissut noin 250 studioalbumia, ja lisää ilmestyy jatkuvasti. Myönnän, että olen kuunnellut näistä albumeista vain noin puolet. On selvää, että näin kovalla julkaisuvauhdilla yksittäisten levyjen laatu ei ole kovin korkea, ja soisin Bucketheadin jo hidastavan tahtia. (Hallintapaneelin luonnoksissa on muhinut jo pitkään teksti, jossa yritän selittää sekä itselleni että lukijoille, miksi ylipäätään pidän Bucketheadista. Saa nähdä, valmistuuko tuo teksti koskaan.)

Neofolk, (black) metal, goottirock ja (dark) ambient ovat minulle hyvin yhteisöllisiä musiikkigenrejä. Tarkoitan tällä sitä, että merkittävä osa tuttavapiiristäni on enemmän tai vähemmän leimautunut edellä mainittujen genrejen kuulijakuntaan. Lisäksi keikkatapahtumat vahvistavat sitä heimoutumisen kokemusta, joka näihin genreihin liittyy. Bucketheadia saan kuitenkin hehkuttaa yksin. Hänen musiikkiinsa liittyy voimakas nostalgialataus, enkä usko että saisin konseptista koppia, jos tutustuisin miehen tuotantoon ensi kertaa nyt.

Kuunnelluimpien bändien ja kappaleiden kärkijoukosta pysyy väkisinkin perillä, nämä listat kun näkyvät automaattisesti profiilin etusivulla. Sen sijaan kuunnelluimpien albumien kärki tuli minulle (osittain) yllätyksenä.

1. Yann Tiersen — Le Fabuleux Destin d’Amélie Poulain
2. :Of the Wand & the Moon: — Sonnenheim
3. Coil — The Ape of Naples
4. Rome — Nera
5. Ulver — Shadows of the Sun
6. Death in June — But, What Ends When the Symbols Shatter?
7. Von Thronstahl — Imperium Internum
8. Nature and Organisation — Beauty Reaps the Blood of Solitude
9. :Of the Wand & the Moon: — Emptiness Emptiness Emptiness
10. Les Joyaux de la Princesse — Aux petits Enfants de France

En uskoakseni ole kuunnellut Yann Tiersenin Amélie-soundtrackia alusta loppuun sitten vuoden 2007, enkä voi mitenkään ymmärtää, kuinka se edelleenkin keikkuu listan ykkösenä. Myös listan toinen sija on yllätys; :Of the Wand and the Moon:in Sonnenheim on hyvä levy, mutten olisi uskonut sen yltävän listalla näin ylös. Ja mitä kummaa, Romen Nera….? En erityisemmin pidä koko levystä. Coilin The Ape of Naples sen sijaan ei yllätä, ei myöskään Ulverin Shadows of the Sun. Ylipäätään albumilistan kärki on melko neofolk-painotteinen, kuten arvata saattoi.

Tapani kuunnella musiikkia on hyvin kappalevetoinen. Etenkin silloin, kun olen liikkeellä mp3-soitin taskussani, en juuri koskaan kuuntele kokonaisia levyjä – en ainakaan silloin, jos todella keskityn musiiikin kuunteluun. Siksi halusin tehdä hieman paremmin selkoa kaikkien aikojen kuunnelluimpien kappaleiden kärkikymmeniköstä. Siivosin listan kärjestä Les Joyaux de la Princessen ja Nature and Organisationin Untitled-sijoitukset, jotka pitävät tosiasiassa sisällään useita eri kappaleita, sekä LJDLP:n ja Regard Extrêmen Weisse Blätter -kollaboraatioraidan, koska sitä ei löydy Youtubesta tai muista vastaavista palveluista. Käydäänpä nämä läpi käänteisessä järjestyksessä.

10. Spiritual Front – No Kisses On The Mouth

Tämän lähemmäs valtavirtapoppia kappaleiden topkympissä ei päästä. Spiritual Frontin No Kisses On The Mouthista liikkuu pariakin eri versiota, joista tämä Armageddon Gigolo’ -albumilla (2006) julkaistu on oma suosikkini. Tässä kappaleessa nähdään jälleen kerran, kuinka omituinen bändi Spiritual Front on: periaatteessa kappale menee hyvinkin tavanomaisesta pop-rock-balladista, mutta kun lyriikoita ja levyn/singlen kantta alkaa tarkastella hieman perusteellisemmin, esille nousee elementtejä, jotka eivät listapoppiin istu.

9. Death in June – Disappear in Every Way

Minun olisi varmaankin kannattanut katkaista lista Nagorny KarabachiinDisappear in Every Wayn sanat ja Youtube-tiedostossa näkyvä levynkansi saattavat olla omiaan herättämään hämmennystä tai jopa pahennusta niissä, joille Death in Junen konsepti, tausta ja maneerit eivät ole tuttuja. Asiaa sen pidemmälti analysoimatta voin kuitenkin vakuuttaa, että kyse ei ole millään tavoin vaarallisesta tai edes poliittisesti epäkorrektista sisällöstä. Google kertonee kiinnostuneille, miksi Douglas-setä pahoitti mielensä niin kovasti, että koki tarpeelliseksi tehdä tällaisen albumin.

Puolisoni – joka ei ole suurikaan neofolkin ystävä – luonnehti taannoin neofolkia ”musiikiksi, joka kuulostaa kuolleelta”. Disappear in Every Wayhyn ja oikeastaan koko All Pigs Must Die -albumiin tämä luonnehdinta sopii erinomaisesti. Kappaleen karkea viehätysvoima luultavasti avautuu ainoastaan niille, jotka jo ennestään tuntevat hyvin Death in Junen tuotannon ja minimalistisen ysärityylin perinpohjaisesti.

8. Einstürzende Neubauten – Nagorny Karabach

Meinaan nykyään unohtaa, kuinka tavattoman tärkeä bändi Einstürzende Neubauten oli minulle vielä viime vuosikymmenellä. Paradoksaalista kyllä, etääntymiseni bändistä juontaa juurensa niihin kahteen livekeikkaan, joita olen päässyt todistamaan. Kyse ei ole siitä, että keikat olisivat olleet huonoja – päin vastoin: keikkojen myötä tajusin, mitä kaikkea jää huomaamatta, kun Neubautenia kuunnellaan kotiolosuhteissa. Livenä Neubauten on kokovartaloelämys. Bändin itse rakentamien, erikoisten soittimien (”soittimien”) tarkastelu ja niiden mekaniikan oivaltaminen on yhtä tärkeää kuin se, millainen ääni vempaimista kuuluu. Tästä alkaa saada hajua vain silloin, kun bändin näkee keikalla. Tulkaa taas Suomeen, Neubauten! Viime kerrasta on jo vuosia.

Nagorny Karabach on Neubatenia helpoimmasta päästä. Katupora on jätetty studion ulkopuolelle, ja jopa rytmisoittimet ovat varsin kuulijaystävällisiä. Musiikkivideosta voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä bändi näyttää keikalla.

7. Nature and Organisation – Wicker Man Song

Sain viime kesänä kuulla eräissä juhlissa upean kohteliaisuuden: muistutan kuulemma Rose McDowallia, joka laulaa tässä kappaleessa. Ihana Rose on tehnyt yhteistyötä monien tässäkin postauksessa mainittujen/mainittavien bändien kanssa: Current 93, Coil, Death in June. On oikeus ja kohtuus, että hänkin on päässyt eniten kuunneltujen biisien topkymppiin.

Nature and Organisation on eräänlainen neofolkin pieni suuri bändi. Se tunnetaan ennen kaikkea Current 93:n kitaristin eli Michael Cashmoren sooloprojektina. On sinänsä sääli, että Nature and Organisation elää edelleen C93:n varjossa – etenkin siksi, että bändin tuotanto on keskimäärin huomattavasti tasokkaampaa kuin C93:n. (Let’s face it: niin ihana bändi kuin C93 onkin, on bändin nimen alla julkaistu myös paljon päätöntä häröilyä ja tylsää ininää.) Kukin voi keskenään sitten miettiä, kuinka suuri Cashmoren (ja häntä ennen Douglas P:n) panos on Current 93:n sävellystyöhön ollut.

Wicker Man Song on lainattu The Wicker Man -kauhuklassikosta, ja se tunnetaan myös nimellä Willow’s Song. Kohtaus, jossa Britt Eklandin esittämä Willow laulaa kappaleen, on kaikessa hämmentävyydessään vaikuttava.

6. :Of the Wand and the Moon: – My Devotion Will Never Fade

Tämä kappale menee nykyään suoraan guilty pleasure -laariin. En viittaa nyt :OTWATM:in musiikkiin yleisesti, vaan ainoastaan tähän nimenomaiseen raitaan. Nuorempana pidin My Devotion Will Never Fadea kauniina ja vilpittömänä kappaleena. Nykyään biisin lyriikka kuulostaa lapselliselta, yltiöromanttiselta ja yliampuvalta. :OTWATM:illa on paljon parempiakin biisejä.

5. Triarii – Heaven and Hell

Myös tämä menee sukkana guilty pleasure -osastoon. Triarii on superöveriä, mahtipontista ja yliampuvaa. Jos Triarii olisi elokuva, se olisi Iron Sky ilman scifielementtejä. Muistan elävästi, miten hyvä olo minulla oli, kun kuulin Pièce héroïque -albumin ensimmäistä kertaa – se oli kuin huumetta. Kuuntelin Heaven and Helliä kymmeniä ja kymmeniä kertoja repeatilla, kunnes osasin ulkoa kappaleen pienimmätkin detaljit. Ei muuta sanottavaa. Kuunnelkoon ken uskaltaa!

4. Death in June & Les Joyaux de la Princesse – Östenmarsch

Tämän kappaleen olen linkittänyt blogiin aiemminkin. Östenmarsch oli ennen last.fm-aikaa minulle pelkkä suuri kysymysmerkki; tietokoneeni musiikkikansioon oli eksynyt outo kappale, jonka tiedostonimessä mainittiin Death in Junen nimi eikä juuri muuta. Tunnistin kappaleesta Douglas P:n äänen, mutta muutoin se ei muistuttanut vähääkään Death in Junen muuta tuotantoa. Myöhemmin kappaleen tausta alkoi valjeta – kyse oli Death in Junen ja Les Joyaux de la Princessen Östenbräun-kollaboraatioalbumilla julkaistusta kappaleesta. Siitä se sitten hiljalleen alkoi: ihastukseni Les Joyaux de la Princesseen.

Monen korvaan Östenmarsch kuulostaa varmaankin karmealta syntikkapuurolta, jossa on nolo new age -viba. Minusta se on kaikessa nuhjuisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan kaunis. Myös lyyrisesti kappale on kiinnostava – tai niin ainakin luulisin: olen kaikkien näiden vuosien jälkeen yhä ymmälläni Östenmarschin sanoitusten suhteen.

3. Current 93 – Calling for the Vanished Faces II

Current 93 on tehnyt tästä kappaleesta useamman version; ylle on upotettu se, johon alun perin tutustuin ja ihastuin (eli All the Pretty Little Horsies -albumilla julkaistu versio). Nyttemmin olen alkanut tosin pitää enemmän An Introduction to Suffering -levyllä julkaistusta versiosta, joka on tätä varhaisempaa versiota reippaampi ja särmikkäämpi. En ole erityisen ihastunut David Tibetin spoken word -vaikutteiseen ilmaisuun, mutta tässä kappaleessa hän todella loistaa. Kappaleessa kiteytyy se uniikki ilon ja kivun yhdistelmä, joka tekee Current 93:sta kiinnostavan yhtyeen.

2. Von Thronstahl – Brechen muss der Schwarze Bann

Eräs ystäväni kertoi vuosia sitten jättäneensä Brechen muss der Schwarze Bannin soimaan repeatilla unimusiikiksi monena yönä peräkkäin. Ilmeisesti kappale rauhoitti häntä. Olin tuolloin tullut jo hyvin tutuiksi Von Thronstahlin koko (siihenastisen) tuotannon kanssa, eikä tämä kappale ollut erottunut joukosta hyvässä tai pahassa. Päätin kuitenkin tutustua biisiin paremmin – ja aloin hiljalleen ymmärtää, miksi ystäväni piti siitä niin paljon.

Brechen muss der Schwarze Bann kuulostaa Von Thronstahlin särmikkäämpien ja kovaäänisempien levyjen jälkeen vaisulta, eikä siihen kaiken mökän keskellä tule kiinnittäneeksi erityistä huomiota. Kappale ei olekaan musiikillisesti järin kiinnostava. Itse olen ihastunut ennen kaikkea sen jäätävään, unenomaiseen tunnelmaan. Pidän nimenomaan kappaleen alkuperäisestä, vuonna 2002 julkaistusta versiosta. Vuoden 2010 versio on minun makuuni liian tuotettu ja sliipattu. (En ylipäätään ole järin ihastunut Von Thronstahlin skarpeilla soundeilla nauhoitettuihin huu-haa-hee-uusintaversioihin vanhoista kappaleista. Poikkeuksena täytyy mainita Joy Division -cover Dressed in Black Uniforms, joka on mielestäni paljon parempi kuin Von Thronstahlin aiempi versio tai Joy Divisionin alkuperäisversio.)

1. Coil – Batwings (A Limnal Hymn)

”Kuuntele sitten koko biisi, älä pelkästään alkua”, ystäväni vannotti lähettäessään Batwingsin minulle Messenger-keskustelussa noin kymmenen vuotta sitten. ”Se ei ole pelkkää piipitystä alusta loppuun.”

Batwings oli ensimmäinen Coilin kappale, johon ihastuin, ja pidän sitä edelleen yhtenä bändin kauneimmista teoksista. Miellyin kappaleeseen niin paljon, että ompelin lukioikäisenä koululaukkuni kylkeen itse askarrellun plakaatin, johon oli kirjoitettu kappaleen avaava sitaatti: The Key to Joy is Disobedience. (En tuolloin tiennyt, että sitaatti oli lainattu Aleister Crowleylta, ja vaikka olisin tiennytkin, tuskin asia olisi minua häirinnyt.) Vietin tuolloin paljon valveaikaa öisin, ja siksi assosioin Batwingsin keskikesän valoisiin, lämpimiin ja yksinäisiin öihin sekä termospullossa jo hieman väljähtyneen kahvin tuoksuun.

On hämmentävää, kuinka näinkin yksinkertaisista elementeistä – parista ärsyttävästä ääniefektistä, neljästä kökköcasiosävelestä ja John Balancen spoken word -vokaaleista – on saatu aikaan näin maaginen kappale. Myös alkemistista kuvastoa sivuavan lyriikkansa puolesta kappale kuuluu Coilin ehdottomaan parhaimmistoon. Batwings on paljon enemmän kuin outojen elementtiensä summa – a wideness opening and closing to keep the darkness sealed within.

Se, mikä ei koskaan muutu

Ystäväni pyysi minua seurakseen CMX:n keikalle. En ole koskaan päässyt sisälle kyseisen bändin musiikkiin, joten mietin aluksi, etten lähde. Päätin kuitenkin kuunnella ensin kokeeksi ties kuinka monetta kertaa pari bändin kokoelmalevyä ja kieltäytyä vasta sitten. Yllätyksekseni huomasin pitäväni bändin biiseistä.

Se tuntui jotenkin väärältä. Täytin tänä vuonna 27. Eikö ole jo liian myöhäistä alkaa tykätä CMX:stä? Eikö tämä olisi pitänyt kokea, sanotaanko, 10 vuotta sitten?

Aloin kuunnella myös Nine Inch Nailsia vasta vuosi tai puolitoista sitten. (Miten siinä näin kävi, onkin pitkä juttu, ja ihmiskunta saa muuttua roimasti avarakatseisemmaksi ennen kuin alan tehdä tästä tarinasta julkisesti selkoa.) Se vasta kriisin paikka oli. Ei sillä, etten olisi kokeillut aikaisemmin; yritin tykätä The Downward Spiralista jo teininä ja vieläpä moneen otteeseen. Ei onnistunut silloin. Nyt onnistui. Aikansa kaikella.

Mitä tästä pitäisi päätellä: ilmeisesti teini-ikä ei minun kohdallani ole vieläkään päättynyt. Saisi jo riittää minun puolestani.

Leikki sikseen… En yritä sanoa tällä mitään CMX:stä tai Nine Inch Nailsista tai näiden bändien kuuntelijakunnasta. Yritän kai sanoa, että tällaisten pienten asioiden kautta sitä huomaa yhä useammin, ettei ole enää niin nuori kuin ennen. Että välillä kokee asioita, jotka olisi ”pitänyt” jo kokea – asioita, jotka eivät ”sovi” ”minun ikäiselleni”.

Ehkä kyse ei olekaan venähtäneestä teini-iästä vaan hieman liian aikaisin saapuvasta kolmenkympin kriisistä. Parempi se on kai kokea etuajassa?

Kriisejä tulee ja menee, numerot pyörivät mittarissa. Jotkin asiat eivät kuitenkaan muutu: uuden, hyvän musiikin löytäminen on aina yhtä mahtavaa. Illan tunnit venyvät liian pitkiksi ja aamulla väsyttää, koska sen yhden biisin haluaisi kuunnella vielä kerran. Kotiväki meinaa menettää järkensä, kun samaa levyä kuunnellaan repeatilla kolmatta viikkoa putkeen. Niiden levyjen & biisien, joiden vuoksi on jossakin vaiheessa elämäänsä jaksanut valvoa myöhään illalla ja herätä aikaisin aamulla, lista on jo pitkä: Nature and Organisationin A Dozen Winters of Loneliness, Von Thronstahlin Brechen muss der Schwarze Bann, Urfaustin Dämmert, Gelähmt und Mit Scheinbar Erloschenem GeistRomen Querkraft, Nargarothin Seven Tears Are Flowing to the River, Coilin Batwings (A Limnal Hymn) (John Balancen kuolinpäivä muuten lähestyy taas), Lady Gagan Alejandro (ale-ale-jandro-ale-ale-jandro), Arvo Pärtin My Heart is in the Highlands (oikein hyvän tenorin tai kontratenorin esittämänä), Laibachin Rossiya….

Ehkä parempi ajatella vähemmän ja mennä vain katsomaan CMX:ää. Ehkei asiasta kannata tehdä sen monimutkaisempaa.

Alejandro (2009) – Lady Gaga ja Lucifer

Miten tässä meni näin kauan? Jo ennen blogin perustamista mietin, että kirjoitan joskus… jonnekin… tämän tekstin aiheena olevasta musiikkivideosta. En tiedä, onko tässä jutussa tällaisenaan oikein mitään tolkkua, ja onkin mahdollista ellei suorastaan todennäköistä, että tämä teksti aiheuttaa lukijoissa lähinnä hämmennystä. No, menköön nyt, en muuten saa tätä ikinä julkaistuksi.

Alkuun vähän tarinaa minusta ja Lady Gagasta. Suhtaudun artistiin pitkään välinpitämättömästi. Poker Face jytisi radiossa kivasti, samoin Alejandro, muttei sen enempää. En ollut vaivautunut katsomaan neidon musiikkivideoita enkä kuuntelemaan musiikkia kotona. Tämä lähinnä sen vuoksi, etten ole erityisen kiinnostunut tämän päivän popmusiikista. Kuuntelen lähinnä melko marginaalisia genrejä ja menneen maailman valtavirtaa edustavaa musiikkia, eikä Gaga tuntunut liittyvän kumpaankaan näistä lokeroista mitenkään.

Sitten tapahtui jotain outoa. Törmäsin loppukesästä 2011 The Vigilant Citizenin artikkeliin Lady Gaga’s “Alejandro”: The Occult Meaning. Tästä alkoi kaksi pitkäaikaista etäsuhdetta: 1) rakastuin Lady Gagan musiikkivideoihin, ja 2) aloin seurata The Vigilant Citizeniä. Aloin huomata ensin Lady Gagan musiikkivideoiden kuvakielessä jotain todella kummallista. Sitten merkillisiä havaintoja alkoi tulla muistakin tämän vuosituhannen videoista. Samalla ymmärsin, miksi niin moni satanismista ja/tai black metalista kiinnostunut tuttuni kuunteli myös Lady Gagaa.

VC:n artikkeli Alejandrosta on niin tyhjentävä, että sen jälkeen on oikeastaan turha kirjoittaa mitään. Voin vain antaa linkit VC:iin ja Alejandro-videoon, that’s it.

No, jos minä nyt kuitenkin kirjoitan jotain. Vähänkin enemmän okkulttiseen traditioon kuuluvaa kuvastoa tuntevat voivat kuitenkin lopettaa lukemisen tähän, sillä asiaan edes pintapuolisesti perehtyneille lopputeksti sisältää pelkkiä itsestäänselvyyksiä.

Tiivistelmä VC:in artikkelista kärsimättömille: Videon alussa nähtävä hautajaiskulkue ja Gagan kantama Pyhä sydän symboloivat jotakin, mikä on kuollut Gagan sisällä, todennäköisesti hänen rakkauttaan Alejandroon. Fernando ja Roberto eivät suinkaan ole New Yorkin yön Diegoja, vaan muodostavat yhdessä Alejandron kanssa Pyhän kolminaisuuden, josta Gaga sanoutuu irti (”Don’t call my name, Alejandro, I’m not your babe, Fernando”). Tämän jälkeen Gaga antautuu Luciferille eroottisen initiaation myötä. Samalla Gaga vilauttelee kaikkinäkevää silmää, jotta kaikille varmasti tulee selväksi, että hän on illuminatin sätkynukke. Videon kuvasto viittaa kokonaisuudessaan transhumanistiseen poliisivaltioon ja illuminatin harjoittamaan aivopesuun. Tuttua juttua kaikille, jotka ovat VC:in artikkeleita lukeneet.

ALEJANDRO-one-eye
Näitä yksinäisiä silmiä löytyy kaikista Gagan videioista aivan järkyttäviä määriä.

VC:in tekstissä sanotaan videon symboliikasta oikeastaan kaikki olennainen, enkä ala sitä tässä toistaa. Kaikkinäkevä silmä vilkkuu tämän tästä. Ylösalaisia ristejä ja niiden yhteyttä fallossymboliikkaan on aika vaikea olla huomaamatta. Alejandro, Roberto ja Fernando Pyhän Kolminaisuuden on oikeastaan ihan järkeenkäypää. Joo.

ALEJANDRO-heitto
Jos tuo ei ole fallos, minä en ole nainen.

Illuminatihöpö ja totalistarismivaltiojutut ovat sitten asioita erikseen.

VC:illä on agenda: saada kaikki näkemään joka paikassa piilotettua masonisti- ja NWO-symboliikkaa. Juttu alkaa tehota minuunkin. Kuvittelen usein näkeväni kulutuskulttuurin sumua glorifioivaa aivopesua siellä, missä sitä ei ole. Sitten hieraisen silmiäni ja näen taas sen, mikä on olennaista ja totta.

VC:in kirjoittajalta on jäänyt kai huomaamatta, että Lady Gaga nimenomaan riisuu videon loppupuolella ”luciferisen papittaren” kaavun. En ole ihan varma, mitä se jälkeen tapahtuu. Sulautuuko hän ihanasti kemiallisissa häissä läsnä olevaan miessukupuoleen, vai raiskataanko hänet? (Eräänlaiset kemialliset häät kai nekin…?) Kaavun riisuminen viestii juuri symboliikasta ja ruumiista irrottautumisesta. Raamattu kuvaa, kuinka ihminen saa Eedenissä ”nahkavaatteet” – Gaga on korvannut nahan katu-uskottavalla lateksilla. Yhtyessään absoluuttiin ihminen hylkää niin kehonsa, kaapunsa, kristinuskon kuin luciferisminkin. On vain valo.

ALEJANDRO-naku
Mitäköhän Christian Rosenkreutz tästä sanoisi…

VC näkee kohdan, jossa Gaga nielee ristin ja rukousnauhan, satanistisena eleenä – tekona, jossa jumaluutta tavoitellaan omin avuin. Tässä unohtuu aika jännästi, että seurakunnissa mutustetaan säännöllisesti Kristuksen ruumista ehtoollisleivän muodossa. En osaa nähdä rukousnauhan syömistä tämän kummoisempana asiana. Koko kristinyhteisön yleisesti harjoittama kannibalismi on sinänsä aika pelottavaa, mutta kuitenkin hyväksytty osa kyseisen tradition ritualistiikkaa.

Ylipäätään Gagan vaatteet ja asusteet painavat videon merkityskokonaisuudessa paljon. Aluksi mennään omituisessa mustassa puvussa, johon kuuluvat hassut gogglesit. Sitten vilahtaakin jo punavalkoinen nunnankaapu. Sen jälkeen ihonväriset alusvaatteet, joilla luodaan illuusiota alastomuudesta. Sitten nähdään punavalkoinen kaapu, johon on ommeltu useita ylösalaisia ristejä. Sitten palataan mustaan: on varsin miehekäs liivi-housuyhdistelmä, sitten konekivääririntsikka-housuyhdistelmä.

ALEJANDRO-tykit
Tälleensä.

Punaista, valkoista ja mustaa. Jännä värivalikoima. Alkemistisessa symboliikassa värivaiheet kulkevat valkoisesta punaisen ja mustan kautta kultaan. Kultaa ei tässä videossa nähdä, mutta ehkäpä sen voi kuvitella tuohon aivan loppuun. Ei liene sattumaa, että nunnanpuku ja ”lucifeerinen viitta” koostuvat samoista väreistä. Ne ovat ikään kuin toistensa negatiiveja: nunnankaavussa punainen väri on voitolla, valkoinen taas on mukana korostusvärinä. Lucifer-kaavussa värit on aseteltu päinvastoin.

Kun musta palaa kuvioon, on Gagan pukeutumistyylistä tullut melkeinpä miehekäs: on puvun liiviä ja housua. Vaikutelma on androgyyni. Vastapainoksi housuihin pukeutuneelle naiselle videossa juoksee melkoinen määrä miehiä korkokengissä. Ylipäätään perinteiset sukupuoliroolit näyttävät menneen videossa pahemman kerran sekaisin – etenkin kohdassa, jossa Gaga ”raiskaa” sänkyihin sidottuja miehiä.

Ja siitähän tässä kaikessa on kyse, eikö? Näennäisten vastakohtien sulautumisesta yhdeksi. Mieheyden ja naiseuden. Jumalan ja ”Luciferin”. Mustan ja valkoisen. Valon ja pimeyden. Tätä symboloi myös Salomonin sinetti, joka nähdään siluettina aivan videon alussa. Samassa yhteydessä nähdään muuten myös kolmio, joka vilahtelee Gagan videoissa aika usein… Mutta siitä ehkä lisää joskus myöhemmin.

ALEJANDRO-sinetti
Kolmio vasemmalla, sinetti oikealla.

Militaarisymboliikka taitaa olla mukana vain eräänlaisena mieheyden äärimmäisenä muotona, joka lopulta yhtyy ja sulautuu naiseuteen. Sitten kaikilla on kivaa. Sitä ennen nähdään vähän miehistä pöhinää ja räjähtelyä – sellaisia te miehet välillä olette. Ottaisitte vähän iisimmin.

Mutta hei, mikä on tuo videon loppupuolella Gagan ja mikkiständin takana vilahteleva hirsipuun ja ristin sekamuoto on?

ALEJANDRO-hirsi
Siis tämä.

Ylitulkinnan uhallakin mainitsen ensimmäisestä ja ainoasta assosiaatiosta, joka mieleeni tulee. Kristillisessä traditiossa Kristus uhrattiin ristiinnaulitsemisen myötä. Skandinaavisessa mytologiassa Odin puolestaan hirttäytyi. Riiputtiin ristillä tai hirressä, merkitys on sama: ristiinnaulitsemisen taustalla häämöttää ns. neljäs initaatio, jossa yksilö vapautuu yhä selkeämmin persoonallisen, materiaalisen elämän ja katsantokannan rajoitteista.

En ihan oikeasti väitä tai luule, että Lady Gaga tai edes videon ohjannut Steven Klein tietäisi jotain länsimaisen esoterismin tai mystiikan symbolikielestä. Kuinka kaikki tämä roina on videoon sitten päätynyt, se ei ole minun mielestäni erityisen kiinnostavaa enkä käsittele sitä tässä. En ole kiinnostunut selittämisestä, vaan tulkinnoista. Jostain tämä varsin voimakkaita merkityksiä kantava symboliikka silti kantautuu. True Detective -sarjan Rustin Cohle varmaankin käyttäisi ilmiöstä ilmaisua psykosfääri, psychosphere.

Alejandron ja Vigilant Citizenin myötä 2000-luvun populaarien musiikkivideoiden maailma aukesi aivan uudella tavalla minulle, joka miellän (tai haluaisin mieltää) itseni edelleen varsin unpop-henkiseksi ihmiseksi, mitä musiikkiin tulee. Tajusin, että maailmassa on valtava määrä upeita musiikkivideoita, ja niistä varsin monesta mieleni tekisi myös kirjoittaa Taikalyhtyyn.