Penny Dreadful, arvostelu tuotantokausista 2–3

Penny Dreadful arvostelu
Penny Dreadful (2014-2016)

Penny Dreadful (2014–2016) kuuluu niihin sarjoihin, jotka ovat liian massiivisia saadakseen yhden tuotantokauden mittaan kylliksi ilmaa siipiensä alle. Sarjan henkilöhahmot ovat niin monimutkaisia, että ensimmäinen tuotantokausi hujahti pelkästään heihin tutustuessa. Sarjan alku on karkea, kerronnallisesti rosoinen ja jopa naiivi. Toisella tuotantokaudella kaikki on kuitenkin toisin: sarja on kypsynyt ja kasvanut. – Olen kirjoittanut tämän tekstin sillä ajatuksella, etten spoilaa toista tai kolmatta tuotantokautta. Mainitsen joitakin yksityiskohtia tuotantokausien tapahtumista, mutta pidän maininnat sen verran suppeina, etteivät ne mielestäni spoilaa tarinaa. Luet kuitenkin tekstin omalla vastuullasi.

Toisella tuotantokaudella Vanessa kumppaneineen saa kimppuunsa uudenlaisia pimeyden olentoja: häntä jahtaa joukko noitia, jotka vannovat uskollisuuttaan Luciferille. Nämä yön morsiamiksi kutsutut noidat johdattavat katsojan Englannin maaseudun syrjäisille nummille.

Ballentreen noita suojelee Vanessaa.

Sarjassa keskitytään kokonaisen jakson ajaksi siihen, kuinka Vanessa on nuoruudessaan tutustunut Ballentreen nummilla ankaraan mutta lempeään ”valkoiseen” noitaan. Hän ottaa Vanessan hoteisiinsa ja auttaa häntä etsimään vastauksia kysymyksiin: Miksi paholainen on Vanessasta niin kovin kiinnostunut? Kuinka Vanessa voi suojautua pahuutta vastaan?

Flashback Vanessan nuoruuteen syventää hahmoa entisestään. Samalla nummien hyvästä noidasta kehkeytyy vahva, kiinnostava ja sympaattinen hahmo. Vaikka hänet nähdään vain yhdessä jaksossa, ulottuu hänen vaikutuksensa paljon laajemmalle sarjan tarinakulkuihin.

Myös sarjan kolmannella kaudella saamme nähdä yhden jakson, joka koostuu käytännössä kokonaan Vanessan menneisyyden kuvauksesta. Tällä kertaa menneeseen matkustetaan (esi)modernin psykologian ja hypnoosin keinoin. Jo ensimmäisellä tuotantokaudella selvisi, että Vanessa on viettänyt nuorempana aikaa mielisairaalassa. Takaumajaksossa saamme tietää lisää Vanessan sairaala-ajasta. Jakso on toisaalta yksitoikkoinen, toisaalta hyvin kiinnostava ja avartava. Erityisesti kohtaus, jossa Vanessa yrittää vietellä sairaala-apulaisen, on kaikessa vähäeleisyydessään upea kuvaus läheisyydenkaipuusta ja viettelyksestä.

Vanessa opettaa Frankensteinin hirviötä tanssin saloihin.

Poloinen Frankensteinin hirviö aka John Clare etsii edelleen paikkaansa maailmassa. Päällisin puolin Claren tarina kiertää ympyrää: hän luulee löytäneensä elämälleen kiintopisteen – jalansijan, josta ponnistaa. Juuri kun luottamus on syntynyt, hänet petetään. Samat vaiheet seuraavat toisiaan – mutta samalla tapahtuu myös kehitystä: Clare muuttuu jatkuvasti inhimillisemmäksi. Penny Dreadfulissa kuvattu Frankenstein hirviö heijastelee Mary Shelleyn luomuksen psykologista ja emotionaalista monikerroksisuutta paremmin kuin mikään aikaisemmin näkemäni Frankenstein-tulkinta. Rory Kinnear tekee Frankensteinin hirviönä luultavasti elämänsä parhaan roolin.

Lily neuvoo nuorta Justinea puolustamaan itseään. Dorian Gray ihmettelee vieressä.

Toisen tuotantokauden yllättäjä on Lily Frankenstein, joka tunnettiin ensimmäisellä tuotantokaudella epäselvästi puhuvana prostituoituna nimeltä Brona Croft. Suorastaan vihasin Croftin hahmoa – mutta kas, tästä kapisesta hupakosta kuoriutuukin jälleensyntymän myötä upea, kiinnostava nainen.

Lilyssä elävät ja ilmenevät samat naiseuteen ja valtaan liittyvät teemat, jotka ovat läsnä myös Vanessan hahmossa. Vanessa kapinoi viktoriaanisen ajan naisihannetta vastaan ja kieltäytyy olemasta siisti kapistus, jollaista miehet haluavat aviovaimokseen. Lilyn (tai Bronan) kohdalla kyse on vallankäytöstä ja alistumisesta paljon äärimmäisemmässä muodossa. Hän on kohdannut hyväksikäyttöä ja väkivaltaa, ja siksi myös hänen vihansa on paljon suurempaa kuin Vanessan. Lilyn tarina saa heppoisen sulkeuman sarjan lopussa, mutta hänen kohtalonsa lanka jää silti roikkumaan vapaana.

Naisten emansipaatiosta on kyse myös tohtori Florence Sewardin hahmossa. Etsittyään turhaan yksin ratkaisua ongelmiinsa Vanessa hakeutuu psykiatrin vastaanotolle. Psykiatria näyttelee Patti LuPone, joka esittää myös Ballentreen nummien noitaa. Roolitusratkaisu on paljonpuhuva: tohtori Seward on eräänlainen modernin ajan noita. Hahmo on mukaelma Bram Stokerin Dracula-romaanissa esiintyvästä tohtori John Sewardista.

Ydinjengiin liittyy aivan viime tingassa myös simpsakka ja toimintavalmis Catriona Hartdegen. Catriona ehtii kuitenkin olla mukana vain neljässä jaksossa, eikä katsoja siksi ehdi tulla sinuiksi hänen kanssaan.

Tohtori Sewardin ja Catrionan tie Vanessan luo kulkee Bedlamin mielisairaalan käytävien kautta.

Kaikkein etäisimmäksi sarjan hahmoista jää kuitenkin alusta lähtien mukana ollut Dorian Gray, jonka syvimmästä luonteesta en oikein koskaan päässyt selville. Dorian on sarjan heittopussi: häntä viskellään tarinalinjasta toiseen sen mukaan, missä tarvitaan hieman täytettä. Hänen tarinansa ei saa minkäänlaista sulkeumaa. Myös Dorianin Angelique-rakastajattaren tarinalinjaa voidaan pitää jokseenkin epätyydyttävänä.

Toisen ja kolmannen tuotantokauden myötä mukaan otetaan jälleen uusia kytköksiä kaunokirjallisuuden klassikoihin. Tutustumme hahmoon, jonka yhdennäköisyys Oopperan kummituksen nimihahmoon on huomattava. Tähän olentoon ei kuitenkaan syvennytä, ja hän putoaakin melko pian pois hahmokavalkadista.

Penny Dreadfulin esteettisesti eheä linja kantaa viimeiseen jaksoon asti.

Kirjallisuudesta on tuttu myös toinen uusi tulokas eli Victor Frankensteinin nuoruudenystävä tohtori Henry Jekyll. Toisin kuin kuolleiden eloon herättämisestä kiinnostunut Frankenstein, Jekyll keskittyy ammatissaan ihmisen päänsisäisiin ongelmiin. Hän on kehittänyt seerumin, jonka avulla raivoavasta mielipuolesta voidaan tehdä silmänräpäyksessä lauhkea kuin lammas. – Jekyllille on luotu kiinnostava taustatarina: hänen isänsä on työskennellyt brittien valloittamassa Intiassa ja saanut lapsen intialaisnaisen kanssa. Jekyll on perinyt äidiltään tumman ihon ja suklaanruskeat silmät – ja saa ulkomuotonsa vuoksi kokea syrjintää ja väheksyntää. Valitettavasti tohtori Jekyllin hahmon käsittely jää vaillinaiseksi. Sarja loppuu kesken myös hänen osaltaan.

Penny Dreadfulin ilmiasu on upea. Lavastusta, puvustusta ja maskeerausta voi vain ylistää. Erityisesti Vanessan asut on suunniteltu huolellisesti. Moitteen sijaa löytyy ainoastaan yön morsiamien yliampuvasta lookista ja heidän asumuksestaan, joka tuo mieleen aivan liian vahvasti Alchemy Gothicin halvat helyt. Miinusta myös sarjan ihmissusien kitschiä huokuvasta ulkoasusta.

Ymmärrän, että ihmissuden ulkoasun suunnittelu on muita mörköjä vaikeampi pala – mutta olisi Penny Dreadfulin maskeeraustiimissä voitu yrittää edes vähän enemmän.

Tarinan kulku ei kaikilta osiltaan ole johdonmukainen. Etenkin kolmannen tuotantokauden viimeisissä jaksoissa käsikirjoittajat ovat tarinaa juonellistaessaan tyytyneet puolivillaisiin ratkaisuihin. Myöskään sarjan pääosin tasokas dialogi ei ole aina priimaa – mukaan mahtuu myös kompastuksia.

Mutta viis pikkuasioista. Penny Dreadful on samanaikaisesti synkkä, romanttinen ja tyylikäs – aivan kuten sarjan esikuvat eli 1800-luvun goottilaiset romaanit ja kauhukertomukset. Se kuvaa todella onnistuneesti henkilöhahmojen ehdotonta yksinäisyyttä ja kaiken kauniin katoavaisuutta. Olisin viihtynyt sen maailmassa mielelläni paljon pidempäänkin.

Tätä sarjaa tulee vielä ikävä.

*****

Dracula Untold (2014) arvostelu – Sankareita ja hirviöitä

DraculaUntold
Dracula Untold (2014)

Kylillä liikkuu huhuja, että Dracula Untold (Yhdysvallat 2014) ei ole kummoinen tekele. Jätin teatterikierroksen väliin ja odottelin DVD:tä.

Noh. Olen minä huonompiakin Dracula-elokuvia nähnyt. Elokuvassa yhdistetään kaksi Draculan nimeen kytkettyä, toisistaan perinteisesti erillään pidettyä legendaa: historiallinen Vlad III Tepes aka Vlad Dracula ja Bram Stokerin popularisoima vampyyrihahmo. On yllättävää, ettei legendoja ole lyöty yhteen aikaisemmin – vai onko sittenkin? Kuka tietää, mitä kaikkea kulttielokuvien ja halpojen bulkkikauhujen upottavista laareista löytyy.

Dracula Untoldin alussa Transilvanian ja Valakian prinssi Vlad III Tepes (Luke Evans) on jo ansainnut Seivästäjä-lisänimen taisteltuaan nuorena miehenä ottomaanien joukoissa. Sittemmin hän on palannut hallitsemaan maitaan rauhanomaisesti, ottanut vaimokseen kauniin Mirenan (Sarah Gadon) ja saanut tämän kanssa Ingeras-pojan (Art Parkinson). Vladin auvoa saapuu kuitenkin häiritsemään ottomaanien lähettiläs, joka vaatii sulttaanin armeijaan tuhatta valakialaispoikaa janitsaarikoulutusta varten. Vlad ei tahdo taipua vaatimukseen, mutta vaihtoehdot ovat vähissä.

DraculaUntold-impaled
Seivästäjä on nimensä ansainnut.

Läheisessä luolassa asuu verenhimoinen ja varjomainen olento (Charles Dance), jonka juttusille Vlad suuntaa. Kuinka hän hoksaa pyytää neuvoa luolan varjo-olennolta, se jää hieman hämäräksi – mutta mitäs pienistä, pääasiahan on, että apu löytyy. Luolan asukki on nimittäin vampyyri, ja häneltä Vlad saa voimaa vastustaa ottomaanien armeijaa. Kuten arvata voi, avulla on hintansa.

Itse kuulun niihin hölmöihin, jotka elokuvan ennakkomarkkinoinnin perusteella ounastelivat, että kyseessä olisi kauhuelokuva. Kun elokuvan nimessä on sana ”Dracula” ja markkinointimateriaali on sävyltään tummaa, on katsoja nähdäkseni oikeutettu tällaisen oletuksen tekemään. Metsään meni: kyse on toimintafantasiasta, jossa on hentoinen epookkivire. Kauhua on korkeintaan nimeksi. Markkinointiväen kannattaisi tällaisessa tapauksessa mennä hetkeksi itseensä ja miettiä, olisiko homman voinut hoitaa jotenkin paremmin.

DraculaUntold-mirena-vlad
Perheonnea Draculan tapaan: Mirena ja Vlad.

Dracula Untoldin  visuaalinen tyyli ja osin myös tarina tuovat mieleeni 300-elokuvat. Niin Dracula Untoldin kuin 300-elokuvien tarinoissa puolustaudutaan alivoimalla väkevän vihollisen hyökkäyksiä vastaan. Hyökkäävänä osapuolena on ilkeä itä (ottomaanit, Persia), puolustautuvana puolena taas lempeä länsi (Valakia, Kreikka). Visuaalinen ilme rakennetaan hidastuksien, vahvojen kontrastien ja vähän liiankin silotellun CGI:n varaan. Dracula Untoldin lopussa nähdään otos, joka on melkeinpä yksi yhteen ensimmäisen 300-elokuvan lopusta löytyvän otoksen kanssa. (Laittaisin kuvakaappauksen, ellei se spoilaisi loppua. Ne, jotka ovat nähneet molemmat elokuvat, varmaankin tietävät, mihin viittaan.)

300 herätti aikanaan paheksuntaa sen vuoksi, että persialaiset kuvataan elokuvassa varsin negatiivisessa valossa. Elokuvaa syytettiin jopa rasistiseksi – pöh, sanon minä. Jos oikein kovasti yrittää, myös Dracula Untoldissa voisi ehkä nähdä ajankohtaisuutta Wienin porttien hengessä, joskaan idästä saapuvien hyökkääjien kuvaus ei ole yhtä petomaista kuin 300:ssa. Ottomaanien valtakuntaa ei enää ole olemassa eikä kukaan todennäköisesti suunnittele Euroopan aseellista valloittamista, mutta jaottelu kristittyyn, läntiseen kulttuuripiiriin ja islamilaiseen itään elää ja voi hyvin.

DraculaUntold-ingeras-vlad
Ingeras ja Vlad

Kiinnostavinta elokuvassa on sen temaattinen sisältö, josta olisi voinut tehdä hyvin toisentyyppisenkin elokuvan. Tarkoitan nyt sotaa käyvän miehen kaksoisroolia. Sotaa käydään rakkaudesta – perhettä, kotimaata, omaa elinpiiriä kohtaan. Samalla sota edellyttää taistelijoilta myös hirviömäisiä piirteitä. Tähän viittaa myös elokuvan markkinoinnissa tiheään toistettu lause: ”Sometimes the world doesn’t need another hero, sometimes what it needs is a monster”. Vaikka mainoslauseessa sankarit ja hirviöt nähdään erillisinä kategorioina, itse tarina alleviivaa hirviöiden ja sankareiden yhtäläisyyttä. Tämä kulminoituu erityisesti elokuvan loppupuolen kohtauksessa, jossa Draculan Ingeras-poika näkee isänsä taistelukentällä. Kuinka esiteini-ikäinen lapsi käsittelee näyn, jossa hänen oma isänsä riehuu silmittömän sotaraivon vallassa? Kohtaus kuuluu elokuvan parhaimpiin hetkiin.

Elokuva on visuaalisesti pääosin näyttävä. Erityisesti Draculan yliluonnollisia kykyjä (ja heikkouksia) konkretisoivat kohtaukset näyttävät komeilta. Ainoa oikeasti häiritsevä visuaalinen elementti on Draculan mukahieno haarniska, joka näyttää vain ja ainoastaan muovilta (mitä se luultavasti onkin).

DraculaUntold-master
Dracula Untoldin mestarivampyyri vie kalseudessaan voiton jopa saman näyttelijän esittämästä Tywin Lannisterista (Game of Thrones).

Sananen alla olevasta trailerista: Tapa, jolla Lorden Everybody Wants to Rule the World -versiota käytetään ääniraidalla, on minusta harvinaisen häiritsevä. Ärtymykseni voi johtua puhtaasti siitä, että assosioin Lorden version Assassin’s Creed Unityyn, jonka trailerissa sitä niin ikään käytetään – tai siitä, etten pidä siitä lievästi puhevikaisesta efektistä, joka Lorden laulua kappaleessa riivaa. Lorden versio tuotettiin alun perin yhtä Nälkäpeli-elokuvasarjan osaa varten, ja onpa sitä tässä mainittujen yhteyksien lisäksi käytetty muidenkin audiovisuaalisten tuotteiden markkinoinnissa. Herää kysymys: mikä tolkku tässä saman biisin loputtomassa kierrättämisessä on? Melkein sama olisi, jos Chanel, Dior ja YSL käyttäisivät kausikokoelmansa markkinoinnissa yhtä ja samaa editorial-kuvaa.

Myöskään kappaleen alkuperäinen versio ei erityisemmin lämmitä sydäntäni: Tears for Fearsin uuden aallon soundimaailmalle ominaisella tavalla tönkössä versiossa biisin melodinen potentiaali ei oikein pääse esiin. (Millaisia kokemuksia Dracula Untoldin ja ACUn trailerit mahtaisivat muuten olla, jos niissä olisi käytetty tätä Tears for Fearsin versiota? Heh.) Patti Smithin versio puolestaan on pattismithmäiseen tapaan letkeä ja kaikessa harmittomuudessaan mitäänsanomaton. Samaa voi sanoa myös Mike Violan versiosta. Everybody Wants to Rule the World on ongelmallinen kappale: hyvä biisi, josta on olemassa vain kehnoja versioita. Tears for Fearsin väännös on puutteistaan huolimatta oma suosikkini.

(Mitä ihmettä: kun blogissa kerrankin on pientä kävijäpiikkiä toissaviikkoisen elokuvablogien topkymppisijoittumisen johdosta, mitä teen? Satuilen ummet ja lammet trailerien musiikkivalinnoista, neofolkista, huonosta kirjallisuudesta ja taas neofolkista. Satunnaiskävijät varmasti ihmettelevät, mikä ihmeen elokuvablogi se tällainen muka on. Myönnettävä on, että lokakuulle sattuu poikkeuksellisen paljon musiikkiaiheisia postauksia, mutta eiköhän sen jälkeen palata taas leffavetoisemmalle linjalle.)

*****

Dracula Untold DVD @ Discshop
Dracula Untold BD @ Discshop
Dracula Untold VOD @ Discshop
Dracula Untold VOD HD @ Discshop

Juha-Pekka Koskinen: Paholaisen vasara (2011) arvostelu

paholaisen vasara
Paholaisen vasara (2011)

Juha-Pekka Koskinen: Paholaisen vasara (2011)
Lukuhaasterasti: 49. Jännityskirja tai dekkari
Mistä saatu: lainattu kirjastosta.

On mukavaa, että kotimaisten kirjailijoiden joukosta löytyy sellainen tyyppi kuin Juha-Pekka Koskinen. ”Sellaisella tyypillä” tarkoitan kirjailijaa, joka yhdistää ennakkoluulottomasti vakavasti otettavaan proosaan sellaisia elementtejä, joita usein pidetään ”halvan” kirjallisuuden ominaisuuksina. No, onhan noita kotimaassa muitakin (jätetään mainitsematta nimeltä), mutta olen kokenut että suurella osalla heistä on tarve jotenkin salonkikelpoistaa genrekirjallisuutta, jolloin sen pistävin kärki tuppaa katkeamaan.

Minusta tällainen nöyristelevä lähestymistapa se ei ole tarpeen. Antakaamme genrekirjojen olla niin räävittömiä kuin ne ovat, älkäämme alistako sitä räntäsadedraaman ikeeseen.

Niin paljon kuin Koskisen ”kirjailijaideasta” pidänkin, olen lukenut tämän tekstin aiheena olevan kirjan lisäksi vain yhden teoksen hänen tuotannostaan: Ystäväni Rasputin -romaanin (2013), joka oli taannoin myös Finlandia-ehdokkaana. Myös hänen varhaisempi tuotantonsa kiinnostaa aiheiden puolesta: on pyhiinvaellusta (Ristin ja raudan tie, 2004), temppeliherroja (Seitsemäs temppeliherra, 2007) ja kristillisen tarinaperinteen variointia (Viisi todistajaa, 2005). Tyyppihän on aihevalintojensa puolesta melkein kuin Umberto Eco…! Koskisen myöhempi tuotanto painottuu hieman tuoreempaan historiaan, eivätkä nuo teokset juurikaan kiinnosta minua. Koskisella on myös blogi. Hän on tällä hetkellä ainoa kirjailija, jonka blogia jaksan lukea edes epäsäännöllisen säännöllisesti.

Paholaisen vasara löytyi kirjaston kauhuhyllystä, mutta ruksaan tällä nyt jännityskirjarastin – minusta tämä nimittäin edustaa pikemminkin jännitystä kuin varsinaista kauhua. Kirjan taustatarina liittyy ainakin nimeltä hyvin tunnettuun hahmoon, nimittäin Vlad Draculaan tai, jos ryhdymme pedantisteiksi, prinssi Vlad III Draculiin. Kaikki, jotka ovat lapsena selailleet Noidan käsikirja -klassikkoteosta, tuntevat hahmon tarinan pääpiirteittäin. Paholaisen vasaran henkilöhahmoista moni osoittaa pohjatonta tietämättömyyttä historiallisen Draculan hahmon suhteen – ilmeisesti se ei sitten kuulu länsimaiseen yleissivistykseen? Ehkä se, että edes esitän tällaisen kysymyksen, kertoo enemmän minusta kuin Paholaisen vasarasta tai Draculasta.

Romaanin päähenkilö Matias Rakola puurtaa psykologian väitöskirjan parissa. Hän saa yllättäen soiton entiseltä opiskelukaveriltaan Petralta, joka on kohonnut helsinkiläisen mielisairaalan johtoon. Tämä ilmoittaa, että taloon on otettu hyvin eriskummallisesta harhasta kärsivä potilas, jonka haastatteleminen saattaisi kiinnostaa Matiasta. Ja Matiastahan kiinnostaa. Haastattelujen myötä hänelle selviää, että tämä Lauriksi nimitetty potilas uskoo olevansa itse Vlad Dracula.

Haastattelujen lomassa esiin alkavat nousta Matiaksen oman elämän ongelmat. Hän on menettänyt äitinsä nuorena eikä ole koskaan päässyt täysin yli tästä traumasta. Äidittä eläneen nuoren miehen osattomuus heijastuu myös isäsuhteeseen. Välit taiteilija-av(i?)ovaimo Annaan ovat väljähtyneet. Hengailtuaan aikansa Petran johtaman mielisairaalan tiloissa Matias huomaa, että ruoho todella on vihreämpää (mielisairaalan) aidan toisella puolen.

Löydän kirjasta kaksi keskeistä ongelmaa. Ensimmäinen on se, että henkilöhahmojen tahdon suunta epäselvä. Matiaksen epätietoisuus siitä, mitä tehdä ja minne mennä, häiritsee. Päähenkilö, joka ei tiedä mitä tahtoo, on tylsä päähenkilö. Matias kyllä haluaisi saada väitöskirjansa valmiiksi, mutta työ ei oikein tunnu etenevän, eikä koko projekti oikeastaan herätä Matiaksessa intohimoja suuntaan tai toiseen. Naisrintamallakin hänen tahtomisensa on pitkään epäselvä. Hän vain ajelehtii ja ottaa vastaan sen, mitä hänen eteensä tuodaan. Toinen ongelma liittyy sekin epäselvyyteen: en kirjan suljettuani ollut aivan varma, millaiset kausaaliyhteydet tarinassa tarkalleen ottaen vallitsivat. Tiedä, että viimeiset luvut olisi pitänyt lukea vähän hitaammin ja sulatella tekstiä enemmän, mutta valitettavasti en koskaan malta hiljentää tahtia romaanin viimeisten lukujen kohdalla.

Bram Stokerin Dracula (1897) taitaa nykyään olla ”kirjallisuusihmisten” keskuudessa jotenkin tavattoman huonossa maineessa. Kyse voi olla vain omasta mutustani, mutta tällaista nyt vaan tuntuu olevan ilmassa. Kirjan henkilöhahmoista ainakin Vlad ja Matias ilmaisevat jotensakin yliolkaista suhtautumista Stokerin luomaan Draculaan. Tottahan on, että historiallisella ja Stokerin luomalla Draculalla ei ole kauhean paljon tekemistä keskenään ja että historialliseen Draculaan liitetyt tarut ovat oikeastaan paljon hurjempia (ja mahdollisesti aivan yhtä fiktiivisiä) kuin Stokerin Draculan edesottamukset.

Itse arvostan Stokeria lähinnä siksi, että hän onnistuu romaanissaan kuvaamaan ihan kiinnostavalla tavalla tilannetta, jossa tiukan tieteellinen maailmakuva kyseenalaistuu. Tohtori Abraham van Helsing pystyy hylkäämään tarpeen tulleen ahtaan lääketieteellisen näkökulman, johon hänen oppilaansa, tohtori John Seward puolestaan takertuu kuin lapsi uniriepuun. Hieman samankaltaista asetelmaa kyhäillään myös Paholaisen vasarassa: psykologian ammattilaiset Matias ja Petra kohtaavat jotain, mikä ei mahdu heidän käsitykseensä siitä, kuinka maailma toimii. Tämän teeman kehittely kuitenkin tavallaan surkastuu loppua kohden, mihin itse olin pettynyt.

Vasta tätä kirjaa lukiessani tajusin kunnolla, miten upea etymologinen tausta Dracula-erisnimellä onkaan. ”Dracul” oli prinssi Vlad III:n isälle annettu liikanimi, joka periytyi myös pojalle. Nimi viittaa Societas Draconistarum -järjestöön, johon sekä isä- että poika-Dracul kuuluivat. ”Draconistarum” on monikon genetiivi latinan sanasta draco, lohikäärme. Olen tiennyt tämän ennenkin, mutta vasta Koskisen kirjaa lukiessani aloin pohtia asian laajempia merkityskytköksiä. Societas Draconistarum pyrki suojelemaan kristittyä länttä ottomaanien hyökkäyksiä vastaan – mutta miksi ihmeessä he valitsivat symbolikseen lohikäärmeen, joka on kristillisessä symboliikassa yleensä tulkittu Saatanan edustajaksi? Olivatko järjestön jäsenet vasemman käden polun kulkijoita? Järjestön ouroborusta muistuttava symbolikin (siitä löytyy kuva esimerkiksi Wikipediasta) on aika kiinnostava.

Huomaa, että Koskinen tuntee hyvin sen tarinaston, johon hän on romaaninsa liittänyt. Sitä on pakko arvostaa ja kunnioittaa. Historiallisen tai historiallisia tapahtumia sivuavan romaanin uskottavuus kärsii saman tien, jos lukija huomaa, ettei kirjoittaja tiedä mistä kirjoittaa. Tulen varmasti tarttumaan Koskisen kirjoihin (lähinnä varhaistuotantoon) uudestaankin.

Adlibris, kovakantinen / Pokkari