Penny Dreadful (2014–2016) kuuluu niihin sarjoihin, jotka ovat liian massiivisia saadakseen yhden tuotantokauden mittaan kylliksi ilmaa siipiensä alle. Sarjan henkilöhahmot ovat niin monimutkaisia, että ensimmäinen tuotantokausi hujahti pelkästään heihin tutustuessa. Sarjan alku on karkea, kerronnallisesti rosoinen ja jopa naiivi. Toisella tuotantokaudella kaikki on kuitenkin toisin: sarja on kypsynyt ja kasvanut. – Olen kirjoittanut tämän tekstin sillä ajatuksella, etten spoilaa toista tai kolmatta tuotantokautta. Mainitsen joitakin yksityiskohtia tuotantokausien tapahtumista, mutta pidän maininnat sen verran suppeina, etteivät ne mielestäni spoilaa tarinaa. Luet kuitenkin tekstin omalla vastuullasi.

Toisella tuotantokaudella Vanessa kumppaneineen saa kimppuunsa uudenlaisia pimeyden olentoja: häntä jahtaa joukko noitia, jotka vannovat uskollisuuttaan Luciferille. Nämä yön morsiamiksi kutsutut noidat johdattavat katsojan Englannin maaseudun syrjäisille nummille.

Sarjassa keskitytään kokonaisen jakson ajaksi siihen, kuinka Vanessa on nuoruudessaan tutustunut Ballentreen nummilla ankaraan mutta lempeään ”valkoiseen” noitaan. Hän ottaa Vanessan hoteisiinsa ja auttaa häntä etsimään vastauksia kysymyksiin: Miksi paholainen on Vanessasta niin kovin kiinnostunut? Kuinka Vanessa voi suojautua pahuutta vastaan?

Flashback Vanessan nuoruuteen syventää hahmoa entisestään. Samalla nummien hyvästä noidasta kehkeytyy vahva, kiinnostava ja sympaattinen hahmo. Vaikka hänet nähdään vain yhdessä jaksossa, ulottuu hänen vaikutuksensa paljon laajemmalle sarjan tarinakulkuihin.

Myös sarjan kolmannella kaudella saamme nähdä yhden jakson, joka koostuu käytännössä kokonaan Vanessan menneisyyden kuvauksesta. Tällä kertaa menneeseen matkustetaan (esi)modernin psykologian ja hypnoosin keinoin. Jo ensimmäisellä tuotantokaudella selvisi, että Vanessa on viettänyt nuorempana aikaa mielisairaalassa. Takaumajaksossa saamme tietää lisää Vanessan sairaala-ajasta. Jakso on toisaalta yksitoikkoinen, toisaalta hyvin kiinnostava ja avartava. Erityisesti kohtaus, jossa Vanessa yrittää vietellä sairaala-apulaisen, on kaikessa vähäeleisyydessään upea kuvaus läheisyydenkaipuusta ja viettelyksestä.

Poloinen Frankensteinin hirviö aka John Clare etsii edelleen paikkaansa maailmassa. Päällisin puolin Claren tarina kiertää ympyrää: hän luulee löytäneensä elämälleen kiintopisteen – jalansijan, josta ponnistaa. Juuri kun luottamus on syntynyt, hänet petetään. Samat vaiheet seuraavat toisiaan – mutta samalla tapahtuu myös kehitystä: Clare muuttuu jatkuvasti inhimillisemmäksi. Penny Dreadfulissa kuvattu Frankenstein hirviö heijastelee Mary Shelleyn luomuksen psykologista ja emotionaalista monikerroksisuutta paremmin kuin mikään aikaisemmin näkemäni Frankenstein-tulkinta. Rory Kinnear tekee Frankensteinin hirviönä luultavasti elämänsä parhaan roolin.

Toisen tuotantokauden yllättäjä on Lily Frankenstein, joka tunnettiin ensimmäisellä tuotantokaudella epäselvästi puhuvana prostituoituna nimeltä Brona Croft. Suorastaan vihasin Croftin hahmoa – mutta kas, tästä kapisesta hupakosta kuoriutuukin jälleensyntymän myötä upea, kiinnostava nainen.

Lilyssä elävät ja ilmenevät samat naiseuteen ja valtaan liittyvät teemat, jotka ovat läsnä myös Vanessan hahmossa. Vanessa kapinoi viktoriaanisen ajan naisihannetta vastaan ja kieltäytyy olemasta siisti kapistus, jollaista miehet haluavat aviovaimokseen. Lilyn (tai Bronan) kohdalla kyse on vallankäytöstä ja alistumisesta paljon äärimmäisemmässä muodossa. Hän on kohdannut hyväksikäyttöä ja väkivaltaa, ja siksi myös hänen vihansa on paljon suurempaa kuin Vanessan. Lilyn tarina saa heppoisen sulkeuman sarjan lopussa, mutta hänen kohtalonsa lanka jää silti roikkumaan vapaana.

Naisten emansipaatiosta on kyse myös tohtori Florence Sewardin hahmossa. Etsittyään turhaan yksin ratkaisua ongelmiinsa Vanessa hakeutuu psykiatrin vastaanotolle. Psykiatria näyttelee Patti LuPone, joka esittää myös Ballentreen nummien noitaa. Roolitusratkaisu on paljonpuhuva: tohtori Seward on eräänlainen modernin ajan noita. Hahmo on mukaelma Bram Stokerin Dracula-romaanissa esiintyvästä tohtori John Sewardista.

Ydinjengiin liittyy aivan viime tingassa myös simpsakka ja toimintavalmis Catriona Hartdegen. Catriona ehtii kuitenkin olla mukana vain neljässä jaksossa, eikä katsoja siksi ehdi tulla sinuiksi hänen kanssaan.

Kaikkein etäisimmäksi sarjan hahmoista jää kuitenkin alusta lähtien mukana ollut Dorian Gray, jonka syvimmästä luonteesta en oikein koskaan päässyt selville. Dorian on sarjan heittopussi: häntä viskellään tarinalinjasta toiseen sen mukaan, missä tarvitaan hieman täytettä. Hänen tarinansa ei saa minkäänlaista sulkeumaa. Myös Dorianin Angelique-rakastajattaren tarinalinjaa voidaan pitää jokseenkin epätyydyttävänä.

Toisen ja kolmannen tuotantokauden myötä mukaan otetaan jälleen uusia kytköksiä kaunokirjallisuuden klassikoihin. Tutustumme hahmoon, jonka yhdennäköisyys Oopperan kummituksen nimihahmoon on huomattava. Tähän olentoon ei kuitenkaan syvennytä, ja hän putoaakin melko pian pois hahmokavalkadista.

Kirjallisuudesta on tuttu myös toinen uusi tulokas eli Victor Frankensteinin nuoruudenystävä tohtori Henry Jekyll. Toisin kuin kuolleiden eloon herättämisestä kiinnostunut Frankenstein, Jekyll keskittyy ammatissaan ihmisen päänsisäisiin ongelmiin. Hän on kehittänyt seerumin, jonka avulla raivoavasta mielipuolesta voidaan tehdä silmänräpäyksessä lauhkea kuin lammas. – Jekyllille on luotu kiinnostava taustatarina: hänen isänsä on työskennellyt brittien valloittamassa Intiassa ja saanut lapsen intialaisnaisen kanssa. Jekyll on perinyt äidiltään tumman ihon ja suklaanruskeat silmät – ja saa ulkomuotonsa vuoksi kokea syrjintää ja väheksyntää. Valitettavasti tohtori Jekyllin hahmon käsittely jää vaillinaiseksi. Sarja loppuu kesken myös hänen osaltaan.

Penny Dreadfulin ilmiasu on upea. Lavastusta, puvustusta ja maskeerausta voi vain ylistää. Erityisesti Vanessan asut on suunniteltu huolellisesti. Moitteen sijaa löytyy ainoastaan yön morsiamien yliampuvasta lookista ja heidän asumuksestaan, joka tuo mieleen aivan liian vahvasti Alchemy Gothicin halvat helyt. Miinusta myös sarjan ihmissusien kitschiä huokuvasta ulkoasusta.

Tarinan kulku ei kaikilta osiltaan ole johdonmukainen. Etenkin kolmannen tuotantokauden viimeisissä jaksoissa käsikirjoittajat ovat tarinaa juonellistaessaan tyytyneet puolivillaisiin ratkaisuihin. Myöskään sarjan pääosin tasokas dialogi ei ole aina priimaa – mukaan mahtuu myös kompastuksia.

Mutta viis pikkuasioista. Penny Dreadful on samanaikaisesti synkkä, romanttinen ja tyylikäs – aivan kuten sarjan esikuvat eli 1800-luvun goottilaiset romaanit ja kauhukertomukset. Se kuvaa todella onnistuneesti henkilöhahmojen ehdotonta yksinäisyyttä ja kaiken kauniin katoavaisuutta. Olisin viihtynyt sen maailmassa mielelläni paljon pidempäänkin.

Tätä sarjaa tulee vielä ikävä.

*****