Penny Dreadful, arvostelu tuotantokausista 2–3

Penny Dreadful arvostelu
Penny Dreadful (2014-2016)

Penny Dreadful (2014–2016) kuuluu niihin sarjoihin, jotka ovat liian massiivisia saadakseen yhden tuotantokauden mittaan kylliksi ilmaa siipiensä alle. Sarjan henkilöhahmot ovat niin monimutkaisia, että ensimmäinen tuotantokausi hujahti pelkästään heihin tutustuessa. Sarjan alku on karkea, kerronnallisesti rosoinen ja jopa naiivi. Toisella tuotantokaudella kaikki on kuitenkin toisin: sarja on kypsynyt ja kasvanut. – Olen kirjoittanut tämän tekstin sillä ajatuksella, etten spoilaa toista tai kolmatta tuotantokautta. Mainitsen joitakin yksityiskohtia tuotantokausien tapahtumista, mutta pidän maininnat sen verran suppeina, etteivät ne mielestäni spoilaa tarinaa. Luet kuitenkin tekstin omalla vastuullasi.

Toisella tuotantokaudella Vanessa kumppaneineen saa kimppuunsa uudenlaisia pimeyden olentoja: häntä jahtaa joukko noitia, jotka vannovat uskollisuuttaan Luciferille. Nämä yön morsiamiksi kutsutut noidat johdattavat katsojan Englannin maaseudun syrjäisille nummille.

Ballentreen noita suojelee Vanessaa.

Sarjassa keskitytään kokonaisen jakson ajaksi siihen, kuinka Vanessa on nuoruudessaan tutustunut Ballentreen nummilla ankaraan mutta lempeään ”valkoiseen” noitaan. Hän ottaa Vanessan hoteisiinsa ja auttaa häntä etsimään vastauksia kysymyksiin: Miksi paholainen on Vanessasta niin kovin kiinnostunut? Kuinka Vanessa voi suojautua pahuutta vastaan?

Flashback Vanessan nuoruuteen syventää hahmoa entisestään. Samalla nummien hyvästä noidasta kehkeytyy vahva, kiinnostava ja sympaattinen hahmo. Vaikka hänet nähdään vain yhdessä jaksossa, ulottuu hänen vaikutuksensa paljon laajemmalle sarjan tarinakulkuihin.

Myös sarjan kolmannella kaudella saamme nähdä yhden jakson, joka koostuu käytännössä kokonaan Vanessan menneisyyden kuvauksesta. Tällä kertaa menneeseen matkustetaan (esi)modernin psykologian ja hypnoosin keinoin. Jo ensimmäisellä tuotantokaudella selvisi, että Vanessa on viettänyt nuorempana aikaa mielisairaalassa. Takaumajaksossa saamme tietää lisää Vanessan sairaala-ajasta. Jakso on toisaalta yksitoikkoinen, toisaalta hyvin kiinnostava ja avartava. Erityisesti kohtaus, jossa Vanessa yrittää vietellä sairaala-apulaisen, on kaikessa vähäeleisyydessään upea kuvaus läheisyydenkaipuusta ja viettelyksestä.

Vanessa opettaa Frankensteinin hirviötä tanssin saloihin.

Poloinen Frankensteinin hirviö aka John Clare etsii edelleen paikkaansa maailmassa. Päällisin puolin Claren tarina kiertää ympyrää: hän luulee löytäneensä elämälleen kiintopisteen – jalansijan, josta ponnistaa. Juuri kun luottamus on syntynyt, hänet petetään. Samat vaiheet seuraavat toisiaan – mutta samalla tapahtuu myös kehitystä: Clare muuttuu jatkuvasti inhimillisemmäksi. Penny Dreadfulissa kuvattu Frankenstein hirviö heijastelee Mary Shelleyn luomuksen psykologista ja emotionaalista monikerroksisuutta paremmin kuin mikään aikaisemmin näkemäni Frankenstein-tulkinta. Rory Kinnear tekee Frankensteinin hirviönä luultavasti elämänsä parhaan roolin.

Lily neuvoo nuorta Justinea puolustamaan itseään. Dorian Gray ihmettelee vieressä.

Toisen tuotantokauden yllättäjä on Lily Frankenstein, joka tunnettiin ensimmäisellä tuotantokaudella epäselvästi puhuvana prostituoituna nimeltä Brona Croft. Suorastaan vihasin Croftin hahmoa – mutta kas, tästä kapisesta hupakosta kuoriutuukin jälleensyntymän myötä upea, kiinnostava nainen.

Lilyssä elävät ja ilmenevät samat naiseuteen ja valtaan liittyvät teemat, jotka ovat läsnä myös Vanessan hahmossa. Vanessa kapinoi viktoriaanisen ajan naisihannetta vastaan ja kieltäytyy olemasta siisti kapistus, jollaista miehet haluavat aviovaimokseen. Lilyn (tai Bronan) kohdalla kyse on vallankäytöstä ja alistumisesta paljon äärimmäisemmässä muodossa. Hän on kohdannut hyväksikäyttöä ja väkivaltaa, ja siksi myös hänen vihansa on paljon suurempaa kuin Vanessan. Lilyn tarina saa heppoisen sulkeuman sarjan lopussa, mutta hänen kohtalonsa lanka jää silti roikkumaan vapaana.

Naisten emansipaatiosta on kyse myös tohtori Florence Sewardin hahmossa. Etsittyään turhaan yksin ratkaisua ongelmiinsa Vanessa hakeutuu psykiatrin vastaanotolle. Psykiatria näyttelee Patti LuPone, joka esittää myös Ballentreen nummien noitaa. Roolitusratkaisu on paljonpuhuva: tohtori Seward on eräänlainen modernin ajan noita. Hahmo on mukaelma Bram Stokerin Dracula-romaanissa esiintyvästä tohtori John Sewardista.

Ydinjengiin liittyy aivan viime tingassa myös simpsakka ja toimintavalmis Catriona Hartdegen. Catriona ehtii kuitenkin olla mukana vain neljässä jaksossa, eikä katsoja siksi ehdi tulla sinuiksi hänen kanssaan.

Tohtori Sewardin ja Catrionan tie Vanessan luo kulkee Bedlamin mielisairaalan käytävien kautta.

Kaikkein etäisimmäksi sarjan hahmoista jää kuitenkin alusta lähtien mukana ollut Dorian Gray, jonka syvimmästä luonteesta en oikein koskaan päässyt selville. Dorian on sarjan heittopussi: häntä viskellään tarinalinjasta toiseen sen mukaan, missä tarvitaan hieman täytettä. Hänen tarinansa ei saa minkäänlaista sulkeumaa. Myös Dorianin Angelique-rakastajattaren tarinalinjaa voidaan pitää jokseenkin epätyydyttävänä.

Toisen ja kolmannen tuotantokauden myötä mukaan otetaan jälleen uusia kytköksiä kaunokirjallisuuden klassikoihin. Tutustumme hahmoon, jonka yhdennäköisyys Oopperan kummituksen nimihahmoon on huomattava. Tähän olentoon ei kuitenkaan syvennytä, ja hän putoaakin melko pian pois hahmokavalkadista.

Penny Dreadfulin esteettisesti eheä linja kantaa viimeiseen jaksoon asti.

Kirjallisuudesta on tuttu myös toinen uusi tulokas eli Victor Frankensteinin nuoruudenystävä tohtori Henry Jekyll. Toisin kuin kuolleiden eloon herättämisestä kiinnostunut Frankenstein, Jekyll keskittyy ammatissaan ihmisen päänsisäisiin ongelmiin. Hän on kehittänyt seerumin, jonka avulla raivoavasta mielipuolesta voidaan tehdä silmänräpäyksessä lauhkea kuin lammas. – Jekyllille on luotu kiinnostava taustatarina: hänen isänsä on työskennellyt brittien valloittamassa Intiassa ja saanut lapsen intialaisnaisen kanssa. Jekyll on perinyt äidiltään tumman ihon ja suklaanruskeat silmät – ja saa ulkomuotonsa vuoksi kokea syrjintää ja väheksyntää. Valitettavasti tohtori Jekyllin hahmon käsittely jää vaillinaiseksi. Sarja loppuu kesken myös hänen osaltaan.

Penny Dreadfulin ilmiasu on upea. Lavastusta, puvustusta ja maskeerausta voi vain ylistää. Erityisesti Vanessan asut on suunniteltu huolellisesti. Moitteen sijaa löytyy ainoastaan yön morsiamien yliampuvasta lookista ja heidän asumuksestaan, joka tuo mieleen aivan liian vahvasti Alchemy Gothicin halvat helyt. Miinusta myös sarjan ihmissusien kitschiä huokuvasta ulkoasusta.

Ymmärrän, että ihmissuden ulkoasun suunnittelu on muita mörköjä vaikeampi pala – mutta olisi Penny Dreadfulin maskeeraustiimissä voitu yrittää edes vähän enemmän.

Tarinan kulku ei kaikilta osiltaan ole johdonmukainen. Etenkin kolmannen tuotantokauden viimeisissä jaksoissa käsikirjoittajat ovat tarinaa juonellistaessaan tyytyneet puolivillaisiin ratkaisuihin. Myöskään sarjan pääosin tasokas dialogi ei ole aina priimaa – mukaan mahtuu myös kompastuksia.

Mutta viis pikkuasioista. Penny Dreadful on samanaikaisesti synkkä, romanttinen ja tyylikäs – aivan kuten sarjan esikuvat eli 1800-luvun goottilaiset romaanit ja kauhukertomukset. Se kuvaa todella onnistuneesti henkilöhahmojen ehdotonta yksinäisyyttä ja kaiken kauniin katoavaisuutta. Olisin viihtynyt sen maailmassa mielelläni paljon pidempäänkin.

Tätä sarjaa tulee vielä ikävä.

*****

Anselmi – nuori ihmissusi (2014) arvostelu – Karvaa ja mielialanvaihteluita

Ajaudun säännöllisin väliajoin tilanteisiin, joissa keskustellaan suomalaisesta kauhuelokuvasta ja siitä, onko sitä olemassa. Syventymättä tällä erää tämän moneen kertaan läpikäydyn aiheen yksityiskohtiin voin tiivistäen todeta, että niitä on joitakuita, mutta kuitenkin niin vähän, että jokainen uusi suomalainen kauhuelokuva on omassa lajityypissään kiinnostava ja mahdollisesti suuntaa näyttävä tapaus. En ole mikään suuri kauhuelokuvan ystävä, mutta kotimainen genresäätö kiinnostaa melkein aina.

Anselmi poster
Anselmi -nuori ihmissusi (2014)

Myös Anselmi – nuori ihmissusi (Suomi 2014) vaikutti kiinnostavalta elokuvalta – niinkin kiinnostavalta, että kävin katsomassa leffan teatterikierroksella. Luonnostelin tämän tekstin jo teatterikierroksen aikaan, ja suunnittelin pistäväni tämän linjoille vasta, kun elokuvasta ilmestyy DVD. Vasta nyt hoksasin, että sehän on julkaistu jo viime joulun tienoilla. Uutispimentoni johtui lähinnä siitä, että tallennetta ei ilmeisesti ole saatavilla täkäläisestä ”kahdesta suuresta” eli Cdonilta tai Discshopista, joiden valikoimia itse lähinnä seuraan. Sen sijaan tallennetta saa elokuvan omasta putiikista. Nyt hei haloo, oikeasti. En tiedä, kenen vastentahtoisuudesta tässä on kyse – yleisenä sääntönä voidaan kyllä pitää sitä, että elokuvantekijän etu on mahdollisimman monipuolisten levityskanavien käyttö. Elokuvaa ei ole järkevää tehdä, ellei se tavoita yleisöjään, eivätkä ne yleisöt kovin helposti tavoitu myymällä tallennetta (pelkästään?) suoraan tekijöiltä katsojille.

Elokuvan traileri ja nimi viittaavat kauhuelokuvan lajityyppiin. Loppujen lopuksi kauhuelementit jäävät kuitenkin niin vähäisiksi, että Anselmia voi nimittää kauhuelokuvaksi vain pitkin hampain. Pikemminkin kyse on klassisesta kasvutarinasta, jossa on mukana joitakin mytologian ja kauhun suuntaa nyökkäileviä elementtejä. Eletään vuotta 1988. Teini-ikäinen Anselmi (Aleksi Holkko) asuu isänsä kanssa pientä taloa Etelä-Pohjanmaalla. Murrosiän koettelemukset polttelevat, Jallu kuluu käsissä ja hevi soi kasettimankassa. Kylälle on saatu uusi nuorisopappi Sampsa (Sami Alho), joka ohjaa Anselmia ja muita rippinuoria kirkon oppien äärelle. Hänellä on apunaan isonen Milla (Reetta Kankare), johon Anselmi alkaa luoda pitkiä ja lämpimiä silmäyksiä.

Anselmi_Promo_012_Rippikoulu
Riparilla viihdytään. Vasemmalla Anselmi, oikealla nimettömäksi jäävä Suomen söpöin heviteini.

Perustarinan loman nivotaan kaksi muutakin juonilinjaa. Kun Anselmi kärvistelee nuoruuden tunne- ja hormonimyrskyjen keskellä, vaeltelee lähimetsissä tutkija ja hänen apulaisensa. Tutkija tahtoo löytää olennon, josta kyläläiset puhuvat kuiskien ja peloissaan. Näiden tarinalinjojen lisäksi nähdään vuoteen 1975 sijoittuva kuvaus siitä, kuinka Anselmi on saanut alkunsa ja kuinka hänen äitinsä on pian pojan syntymän jälkeen kadonnut. Kun otetaan huomioon, että elokuvalla on pituutta vain 80 minuuttia, voisi olettaa, että luvassa on ahdas ja sekava kokonaisuus. Eri tarinalinjat pysyvät kuitenkin selkeästi toisistaan erillään — ehkä vähän liiankin erillään: tutkijan ja apurin rooli kokonaisuudessa jää niin pieneksi, että on hieman vaikea ymmärtää, miksi heitä ylipäätään roikotetaan elokuvassa mukana.

Jo elokuvan nimi kertoo, että päähenkilö Anselmi ei ole aivan tavallinen poika. Muodonmuutos rinnastuu Anselmin puhkeavaan seksuaalisuuteen ja miehuuteen. ”Sehän on ihan normaalia, karvat ja äänenmurros ja mielialanvaihtelut”, toteaa kylän pastori (Pauli Hanhiniemi). Sekä vampyyrit että ihmissudet on tahdottu perinteisesti nähdä seksuaalisuuden vertauskuvina, joten mitään uutta tässä ei sinänsä ole. Mielleyhtymät johtavat tällä kertaa ennen kaikkea Aino Kallaksen Sudenmorsian-romaaniin (1928).

Sudenmorsiamen tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Hiidenmaalle Viroon, Anselmi taas elelee suloista 80-luvun loppua Etelä-Pohjanmaalla. Ilmeisesti 80-luku alkaa olla jo myyttistä menneisyyttä, jonne hirviötarinoita voi sijoittaa ilman teennäisen ajankohtaisuuspyrkimyksen leimaa. Kasariviittaukset putkinäyttötietokoneineen ja Stone-julisteineen tuntuvat paikoin hieman turhan alleviivaavilta. Päällimmäiseksi tunteeksi itselleni jäi nuorten farkkurotseista ja hevileteistä armoton nostalgia – nostalgia ajasta, josta en itse muista mitään. Kun sellainenkin katsoja, jolla ei ole ajankohtaan henkilökohtaista tarttumapintaa, saa otteen elokuvan nostalgisesta jylystä, ovat elokuvan tekijät onnistuneet ainakin jossain. Tästä pisteitä myös Anselmille.

Anselmi_Promo_048_Milla2
Älä kokeile tätä kotona: kasarikliseet ovat kohdillaan Millan meikkityylissä. Nudehuulipuna tosin taisi tulla muotiin vasta 90-luvulla. Ja mistä ihmeestä puvustaja on mahtanut löytää nuo korvakorut?

Sudenmorsianta ja Anselmia yhdistävät myös tapahtumapaikan luonne. Molemmissa tapahtumat keskittyvät kylään, jonka laitamilla — suolla, metsässä — liikkuu jokin outo ja pelottava. Molemmissa viitataan vanhaan kauhutarinaan, joka kiertää kyläläisten keskuudessa ja jonka tosipohjaisuudesta kukaan ei tahdo sanoa oikein mitään.

Anselmin tapahtumat eskaloituvat nimenomaan luonnon helmassa, ennen kaikkea kylän lähellä olevalla suolla. Eikä ihme, onhan suo epäilyttävä ja hieman pelottava ympäristö, jonne ihmisellä ei ole juuri asiaa. Tästä löytyykin kytkös pari vuotta vanhaan artikkeliin, jossa Pekka Lehtosaari mainitsee niistä mahdollisuuksista, joita Lappi ja siihen liitetyt tarut voisivat kauhuelokuvalle tarjota: ”[Lehtosaari] ottaisi oman Lappi-kauhunsa elementeiksi shamanismin ja pohjoisen ihmisen luontosuhteen”.

Hmm. Minusta suomalaiselle kauhulle (jos sellaista nyt on olemassa) on juuri ominaista se, että täällä kauhu tapahtuu aina luonnon ympäröimänä. Ns. urbaani kauhu puuttuu meiltä käytännössä kokonaan. Lähes jokainen näkemäni kauhuelementtejä sisältävä suomalainen elokuva on vahvasti kytköksissä luontoon, aina Noita palaa elämään -elokuvasta Saunaan. Olisi ehkä liioiteltua sanoa, että nämä elokuvat olisivat suoranaisesti käsitelleet suomalaisten luontosuhdetta, mutta sivuttu sitä kyllä on ahkerasti. Näin tehdään myös Anselmissa. Siksi pidän Lehtosaaren kommenttia hieman erikoisena: en näe, että suomalaisessa luontosuhteessa olisi oikeastaan enää kaluttavaa kauhuelokuvien materiaaliksi.

Anselmi_Promo_021_Anselmi_vene
Myös Anselmi viihtyy luonnon helmassa.

Elokuvalla on mittaa alle puolitoista tuntia. Pituus johtunee lähinnä budjettisyistä. (Kiinnostavaa muuten on, että tässä produktiossa ei ole Elokuvasäätiön tukea sentin senttiä. En tiedä, onko säätiön tukea haettu. Toivottavasti ei, sillä olisi ikävä kuulla säätiön evänneen tukensa tällaiselta tuotannolta. En tarkoita tällä, että pitäisin Anselmia erinomaisen mahtavana elokuvana – pointtini on se, että toivon Säätiön tukevan elokuvaa mahdollisimman laajalla skaalalla. On hyvä, että Suomessa tehdään myös Anselmin kaltaista elokuvaa.) Maltillisessa mitassa pitäytyminen on tehnyt kokonaisuudelle hyvää. Jokainen voi tykönään miettiä, kuinka monta kertaa on toivonut, että elokuva olisi loppunut edes vähän nopeammin, ja toisaalta kuinka monen elokuvan olisi toivonut kestävän kauemmin. Esimerkkejä ensinnä mainitusta keksin lukemattomia, jälkimmäisiä vain muutaman.

Anselmi_Promo_024_Anselmi_ja_Kirkkoherra
Anselmi konsultoi kirkkoherraa.

Anselmi on kokonaisuutena varsin siloinen, ja onkin yllättävää, että tuotannon taustalta löytyy lähinnä ensiaskeleitaan elokuva-alalla ottavia tekijöitä. Molemmat ohjaaja-käsikirjoittajat ovat ensi kertaa asialla, samoin tuottaja. Suurin osa keskeisistä näyttelijöistä tekee Anselmissa näyttelijädebyyttinsä, ja kokeneidenkin näyttelijöiden menneiden töiden lista on vaatimaton. Poikkeuksen tähän tekevät Pauli Hanhiniemi ja Ron Jeremy. Vaikka Jeremy vilahtaa elokuvassa vain ohimennen, on hänen mukanaolonsa hauska elokuvan tekijöiden ja yleisön välinen vitsi, joka ei aukea, elleivät Jeremyn naama ja henkilöhahmo ole katsojalle ennalta tuttuja.

Vielä maininta elokuvan löysistä puolista. Lyhyt ja ylimalkainen viittaus Anselmin isän Manun (Sami Palovaara) lapsuustraumaan jää kovin irralliseksi kokonaisuudesta – itse asiassa niinkin irralliseksi, että epäilen tekijöiden vain halunneen tekosyyn pukea Manu isänsä univormuun ja heilua aseen kanssa. Etenkin vormussaan Manu tuo kiusallisen voimakkaasti mieleen valtakunnanjohtaja Pekka Siitoimen, joka tykkäsi Manun tavoin pukeutua sotilaallisesti ja ammuskella pihamaalla.

Anselmi_Promo_045_Manu_ase
Tähän tyyliin: magnumit aina valmiina.

*****