Anselmi – nuori ihmissusi (2014) arvostelu – Karvaa ja mielialanvaihteluita

Ajaudun säännöllisin väliajoin tilanteisiin, joissa keskustellaan suomalaisesta kauhuelokuvasta ja siitä, onko sitä olemassa. Syventymättä tällä erää tämän moneen kertaan läpikäydyn aiheen yksityiskohtiin voin tiivistäen todeta, että niitä on joitakuita, mutta kuitenkin niin vähän, että jokainen uusi suomalainen kauhuelokuva on omassa lajityypissään kiinnostava ja mahdollisesti suuntaa näyttävä tapaus. En ole mikään suuri kauhuelokuvan ystävä, mutta kotimainen genresäätö kiinnostaa melkein aina.

Anselmi poster
Anselmi -nuori ihmissusi (2014)

Myös Anselmi – nuori ihmissusi (Suomi 2014) vaikutti kiinnostavalta elokuvalta – niinkin kiinnostavalta, että kävin katsomassa leffan teatterikierroksella. Luonnostelin tämän tekstin jo teatterikierroksen aikaan, ja suunnittelin pistäväni tämän linjoille vasta, kun elokuvasta ilmestyy DVD. Vasta nyt hoksasin, että sehän on julkaistu jo viime joulun tienoilla. Uutispimentoni johtui lähinnä siitä, että tallennetta ei ilmeisesti ole saatavilla täkäläisestä ”kahdesta suuresta” eli Cdonilta tai Discshopista, joiden valikoimia itse lähinnä seuraan. Sen sijaan tallennetta saa elokuvan omasta putiikista. Nyt hei haloo, oikeasti. En tiedä, kenen vastentahtoisuudesta tässä on kyse – yleisenä sääntönä voidaan kyllä pitää sitä, että elokuvantekijän etu on mahdollisimman monipuolisten levityskanavien käyttö. Elokuvaa ei ole järkevää tehdä, ellei se tavoita yleisöjään, eivätkä ne yleisöt kovin helposti tavoitu myymällä tallennetta (pelkästään?) suoraan tekijöiltä katsojille.

Elokuvan traileri ja nimi viittaavat kauhuelokuvan lajityyppiin. Loppujen lopuksi kauhuelementit jäävät kuitenkin niin vähäisiksi, että Anselmia voi nimittää kauhuelokuvaksi vain pitkin hampain. Pikemminkin kyse on klassisesta kasvutarinasta, jossa on mukana joitakin mytologian ja kauhun suuntaa nyökkäileviä elementtejä. Eletään vuotta 1988. Teini-ikäinen Anselmi (Aleksi Holkko) asuu isänsä kanssa pientä taloa Etelä-Pohjanmaalla. Murrosiän koettelemukset polttelevat, Jallu kuluu käsissä ja hevi soi kasettimankassa. Kylälle on saatu uusi nuorisopappi Sampsa (Sami Alho), joka ohjaa Anselmia ja muita rippinuoria kirkon oppien äärelle. Hänellä on apunaan isonen Milla (Reetta Kankare), johon Anselmi alkaa luoda pitkiä ja lämpimiä silmäyksiä.

Anselmi_Promo_012_Rippikoulu
Riparilla viihdytään. Vasemmalla Anselmi, oikealla nimettömäksi jäävä Suomen söpöin heviteini.

Perustarinan loman nivotaan kaksi muutakin juonilinjaa. Kun Anselmi kärvistelee nuoruuden tunne- ja hormonimyrskyjen keskellä, vaeltelee lähimetsissä tutkija ja hänen apulaisensa. Tutkija tahtoo löytää olennon, josta kyläläiset puhuvat kuiskien ja peloissaan. Näiden tarinalinjojen lisäksi nähdään vuoteen 1975 sijoittuva kuvaus siitä, kuinka Anselmi on saanut alkunsa ja kuinka hänen äitinsä on pian pojan syntymän jälkeen kadonnut. Kun otetaan huomioon, että elokuvalla on pituutta vain 80 minuuttia, voisi olettaa, että luvassa on ahdas ja sekava kokonaisuus. Eri tarinalinjat pysyvät kuitenkin selkeästi toisistaan erillään — ehkä vähän liiankin erillään: tutkijan ja apurin rooli kokonaisuudessa jää niin pieneksi, että on hieman vaikea ymmärtää, miksi heitä ylipäätään roikotetaan elokuvassa mukana.

Jo elokuvan nimi kertoo, että päähenkilö Anselmi ei ole aivan tavallinen poika. Muodonmuutos rinnastuu Anselmin puhkeavaan seksuaalisuuteen ja miehuuteen. ”Sehän on ihan normaalia, karvat ja äänenmurros ja mielialanvaihtelut”, toteaa kylän pastori (Pauli Hanhiniemi). Sekä vampyyrit että ihmissudet on tahdottu perinteisesti nähdä seksuaalisuuden vertauskuvina, joten mitään uutta tässä ei sinänsä ole. Mielleyhtymät johtavat tällä kertaa ennen kaikkea Aino Kallaksen Sudenmorsian-romaaniin (1928).

Sudenmorsiamen tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Hiidenmaalle Viroon, Anselmi taas elelee suloista 80-luvun loppua Etelä-Pohjanmaalla. Ilmeisesti 80-luku alkaa olla jo myyttistä menneisyyttä, jonne hirviötarinoita voi sijoittaa ilman teennäisen ajankohtaisuuspyrkimyksen leimaa. Kasariviittaukset putkinäyttötietokoneineen ja Stone-julisteineen tuntuvat paikoin hieman turhan alleviivaavilta. Päällimmäiseksi tunteeksi itselleni jäi nuorten farkkurotseista ja hevileteistä armoton nostalgia – nostalgia ajasta, josta en itse muista mitään. Kun sellainenkin katsoja, jolla ei ole ajankohtaan henkilökohtaista tarttumapintaa, saa otteen elokuvan nostalgisesta jylystä, ovat elokuvan tekijät onnistuneet ainakin jossain. Tästä pisteitä myös Anselmille.

Anselmi_Promo_048_Milla2
Älä kokeile tätä kotona: kasarikliseet ovat kohdillaan Millan meikkityylissä. Nudehuulipuna tosin taisi tulla muotiin vasta 90-luvulla. Ja mistä ihmeestä puvustaja on mahtanut löytää nuo korvakorut?

Sudenmorsianta ja Anselmia yhdistävät myös tapahtumapaikan luonne. Molemmissa tapahtumat keskittyvät kylään, jonka laitamilla — suolla, metsässä — liikkuu jokin outo ja pelottava. Molemmissa viitataan vanhaan kauhutarinaan, joka kiertää kyläläisten keskuudessa ja jonka tosipohjaisuudesta kukaan ei tahdo sanoa oikein mitään.

Anselmin tapahtumat eskaloituvat nimenomaan luonnon helmassa, ennen kaikkea kylän lähellä olevalla suolla. Eikä ihme, onhan suo epäilyttävä ja hieman pelottava ympäristö, jonne ihmisellä ei ole juuri asiaa. Tästä löytyykin kytkös pari vuotta vanhaan artikkeliin, jossa Pekka Lehtosaari mainitsee niistä mahdollisuuksista, joita Lappi ja siihen liitetyt tarut voisivat kauhuelokuvalle tarjota: ”[Lehtosaari] ottaisi oman Lappi-kauhunsa elementeiksi shamanismin ja pohjoisen ihmisen luontosuhteen”.

Hmm. Minusta suomalaiselle kauhulle (jos sellaista nyt on olemassa) on juuri ominaista se, että täällä kauhu tapahtuu aina luonnon ympäröimänä. Ns. urbaani kauhu puuttuu meiltä käytännössä kokonaan. Lähes jokainen näkemäni kauhuelementtejä sisältävä suomalainen elokuva on vahvasti kytköksissä luontoon, aina Noita palaa elämään -elokuvasta Saunaan. Olisi ehkä liioiteltua sanoa, että nämä elokuvat olisivat suoranaisesti käsitelleet suomalaisten luontosuhdetta, mutta sivuttu sitä kyllä on ahkerasti. Näin tehdään myös Anselmissa. Siksi pidän Lehtosaaren kommenttia hieman erikoisena: en näe, että suomalaisessa luontosuhteessa olisi oikeastaan enää kaluttavaa kauhuelokuvien materiaaliksi.

Anselmi_Promo_021_Anselmi_vene
Myös Anselmi viihtyy luonnon helmassa.

Elokuvalla on mittaa alle puolitoista tuntia. Pituus johtunee lähinnä budjettisyistä. (Kiinnostavaa muuten on, että tässä produktiossa ei ole Elokuvasäätiön tukea sentin senttiä. En tiedä, onko säätiön tukea haettu. Toivottavasti ei, sillä olisi ikävä kuulla säätiön evänneen tukensa tällaiselta tuotannolta. En tarkoita tällä, että pitäisin Anselmia erinomaisen mahtavana elokuvana – pointtini on se, että toivon Säätiön tukevan elokuvaa mahdollisimman laajalla skaalalla. On hyvä, että Suomessa tehdään myös Anselmin kaltaista elokuvaa.) Maltillisessa mitassa pitäytyminen on tehnyt kokonaisuudelle hyvää. Jokainen voi tykönään miettiä, kuinka monta kertaa on toivonut, että elokuva olisi loppunut edes vähän nopeammin, ja toisaalta kuinka monen elokuvan olisi toivonut kestävän kauemmin. Esimerkkejä ensinnä mainitusta keksin lukemattomia, jälkimmäisiä vain muutaman.

Anselmi_Promo_024_Anselmi_ja_Kirkkoherra
Anselmi konsultoi kirkkoherraa.

Anselmi on kokonaisuutena varsin siloinen, ja onkin yllättävää, että tuotannon taustalta löytyy lähinnä ensiaskeleitaan elokuva-alalla ottavia tekijöitä. Molemmat ohjaaja-käsikirjoittajat ovat ensi kertaa asialla, samoin tuottaja. Suurin osa keskeisistä näyttelijöistä tekee Anselmissa näyttelijädebyyttinsä, ja kokeneidenkin näyttelijöiden menneiden töiden lista on vaatimaton. Poikkeuksen tähän tekevät Pauli Hanhiniemi ja Ron Jeremy. Vaikka Jeremy vilahtaa elokuvassa vain ohimennen, on hänen mukanaolonsa hauska elokuvan tekijöiden ja yleisön välinen vitsi, joka ei aukea, elleivät Jeremyn naama ja henkilöhahmo ole katsojalle ennalta tuttuja.

Vielä maininta elokuvan löysistä puolista. Lyhyt ja ylimalkainen viittaus Anselmin isän Manun (Sami Palovaara) lapsuustraumaan jää kovin irralliseksi kokonaisuudesta – itse asiassa niinkin irralliseksi, että epäilen tekijöiden vain halunneen tekosyyn pukea Manu isänsä univormuun ja heilua aseen kanssa. Etenkin vormussaan Manu tuo kiusallisen voimakkaasti mieleen valtakunnanjohtaja Pekka Siitoimen, joka tykkäsi Manun tavoin pukeutua sotilaallisesti ja ammuskella pihamaalla.

Anselmi_Promo_045_Manu_ase
Tähän tyyliin: magnumit aina valmiina.

*****

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s