Penny Dreadful, arvostelu tuotantokausista 2–3

Penny Dreadful arvostelu
Penny Dreadful (2014-2016)

Penny Dreadful (2014–2016) kuuluu niihin sarjoihin, jotka ovat liian massiivisia saadakseen yhden tuotantokauden mittaan kylliksi ilmaa siipiensä alle. Sarjan henkilöhahmot ovat niin monimutkaisia, että ensimmäinen tuotantokausi hujahti pelkästään heihin tutustuessa. Sarjan alku on karkea, kerronnallisesti rosoinen ja jopa naiivi. Toisella tuotantokaudella kaikki on kuitenkin toisin: sarja on kypsynyt ja kasvanut. – Olen kirjoittanut tämän tekstin sillä ajatuksella, etten spoilaa toista tai kolmatta tuotantokautta. Mainitsen joitakin yksityiskohtia tuotantokausien tapahtumista, mutta pidän maininnat sen verran suppeina, etteivät ne mielestäni spoilaa tarinaa. Luet kuitenkin tekstin omalla vastuullasi.

Toisella tuotantokaudella Vanessa kumppaneineen saa kimppuunsa uudenlaisia pimeyden olentoja: häntä jahtaa joukko noitia, jotka vannovat uskollisuuttaan Luciferille. Nämä yön morsiamiksi kutsutut noidat johdattavat katsojan Englannin maaseudun syrjäisille nummille.

Ballentreen noita suojelee Vanessaa.

Sarjassa keskitytään kokonaisen jakson ajaksi siihen, kuinka Vanessa on nuoruudessaan tutustunut Ballentreen nummilla ankaraan mutta lempeään ”valkoiseen” noitaan. Hän ottaa Vanessan hoteisiinsa ja auttaa häntä etsimään vastauksia kysymyksiin: Miksi paholainen on Vanessasta niin kovin kiinnostunut? Kuinka Vanessa voi suojautua pahuutta vastaan?

Flashback Vanessan nuoruuteen syventää hahmoa entisestään. Samalla nummien hyvästä noidasta kehkeytyy vahva, kiinnostava ja sympaattinen hahmo. Vaikka hänet nähdään vain yhdessä jaksossa, ulottuu hänen vaikutuksensa paljon laajemmalle sarjan tarinakulkuihin.

Myös sarjan kolmannella kaudella saamme nähdä yhden jakson, joka koostuu käytännössä kokonaan Vanessan menneisyyden kuvauksesta. Tällä kertaa menneeseen matkustetaan (esi)modernin psykologian ja hypnoosin keinoin. Jo ensimmäisellä tuotantokaudella selvisi, että Vanessa on viettänyt nuorempana aikaa mielisairaalassa. Takaumajaksossa saamme tietää lisää Vanessan sairaala-ajasta. Jakso on toisaalta yksitoikkoinen, toisaalta hyvin kiinnostava ja avartava. Erityisesti kohtaus, jossa Vanessa yrittää vietellä sairaala-apulaisen, on kaikessa vähäeleisyydessään upea kuvaus läheisyydenkaipuusta ja viettelyksestä.

Vanessa opettaa Frankensteinin hirviötä tanssin saloihin.

Poloinen Frankensteinin hirviö aka John Clare etsii edelleen paikkaansa maailmassa. Päällisin puolin Claren tarina kiertää ympyrää: hän luulee löytäneensä elämälleen kiintopisteen – jalansijan, josta ponnistaa. Juuri kun luottamus on syntynyt, hänet petetään. Samat vaiheet seuraavat toisiaan – mutta samalla tapahtuu myös kehitystä: Clare muuttuu jatkuvasti inhimillisemmäksi. Penny Dreadfulissa kuvattu Frankenstein hirviö heijastelee Mary Shelleyn luomuksen psykologista ja emotionaalista monikerroksisuutta paremmin kuin mikään aikaisemmin näkemäni Frankenstein-tulkinta. Rory Kinnear tekee Frankensteinin hirviönä luultavasti elämänsä parhaan roolin.

Lily neuvoo nuorta Justinea puolustamaan itseään. Dorian Gray ihmettelee vieressä.

Toisen tuotantokauden yllättäjä on Lily Frankenstein, joka tunnettiin ensimmäisellä tuotantokaudella epäselvästi puhuvana prostituoituna nimeltä Brona Croft. Suorastaan vihasin Croftin hahmoa – mutta kas, tästä kapisesta hupakosta kuoriutuukin jälleensyntymän myötä upea, kiinnostava nainen.

Lilyssä elävät ja ilmenevät samat naiseuteen ja valtaan liittyvät teemat, jotka ovat läsnä myös Vanessan hahmossa. Vanessa kapinoi viktoriaanisen ajan naisihannetta vastaan ja kieltäytyy olemasta siisti kapistus, jollaista miehet haluavat aviovaimokseen. Lilyn (tai Bronan) kohdalla kyse on vallankäytöstä ja alistumisesta paljon äärimmäisemmässä muodossa. Hän on kohdannut hyväksikäyttöä ja väkivaltaa, ja siksi myös hänen vihansa on paljon suurempaa kuin Vanessan. Lilyn tarina saa heppoisen sulkeuman sarjan lopussa, mutta hänen kohtalonsa lanka jää silti roikkumaan vapaana.

Naisten emansipaatiosta on kyse myös tohtori Florence Sewardin hahmossa. Etsittyään turhaan yksin ratkaisua ongelmiinsa Vanessa hakeutuu psykiatrin vastaanotolle. Psykiatria näyttelee Patti LuPone, joka esittää myös Ballentreen nummien noitaa. Roolitusratkaisu on paljonpuhuva: tohtori Seward on eräänlainen modernin ajan noita. Hahmo on mukaelma Bram Stokerin Dracula-romaanissa esiintyvästä tohtori John Sewardista.

Ydinjengiin liittyy aivan viime tingassa myös simpsakka ja toimintavalmis Catriona Hartdegen. Catriona ehtii kuitenkin olla mukana vain neljässä jaksossa, eikä katsoja siksi ehdi tulla sinuiksi hänen kanssaan.

Tohtori Sewardin ja Catrionan tie Vanessan luo kulkee Bedlamin mielisairaalan käytävien kautta.

Kaikkein etäisimmäksi sarjan hahmoista jää kuitenkin alusta lähtien mukana ollut Dorian Gray, jonka syvimmästä luonteesta en oikein koskaan päässyt selville. Dorian on sarjan heittopussi: häntä viskellään tarinalinjasta toiseen sen mukaan, missä tarvitaan hieman täytettä. Hänen tarinansa ei saa minkäänlaista sulkeumaa. Myös Dorianin Angelique-rakastajattaren tarinalinjaa voidaan pitää jokseenkin epätyydyttävänä.

Toisen ja kolmannen tuotantokauden myötä mukaan otetaan jälleen uusia kytköksiä kaunokirjallisuuden klassikoihin. Tutustumme hahmoon, jonka yhdennäköisyys Oopperan kummituksen nimihahmoon on huomattava. Tähän olentoon ei kuitenkaan syvennytä, ja hän putoaakin melko pian pois hahmokavalkadista.

Penny Dreadfulin esteettisesti eheä linja kantaa viimeiseen jaksoon asti.

Kirjallisuudesta on tuttu myös toinen uusi tulokas eli Victor Frankensteinin nuoruudenystävä tohtori Henry Jekyll. Toisin kuin kuolleiden eloon herättämisestä kiinnostunut Frankenstein, Jekyll keskittyy ammatissaan ihmisen päänsisäisiin ongelmiin. Hän on kehittänyt seerumin, jonka avulla raivoavasta mielipuolesta voidaan tehdä silmänräpäyksessä lauhkea kuin lammas. – Jekyllille on luotu kiinnostava taustatarina: hänen isänsä on työskennellyt brittien valloittamassa Intiassa ja saanut lapsen intialaisnaisen kanssa. Jekyll on perinyt äidiltään tumman ihon ja suklaanruskeat silmät – ja saa ulkomuotonsa vuoksi kokea syrjintää ja väheksyntää. Valitettavasti tohtori Jekyllin hahmon käsittely jää vaillinaiseksi. Sarja loppuu kesken myös hänen osaltaan.

Penny Dreadfulin ilmiasu on upea. Lavastusta, puvustusta ja maskeerausta voi vain ylistää. Erityisesti Vanessan asut on suunniteltu huolellisesti. Moitteen sijaa löytyy ainoastaan yön morsiamien yliampuvasta lookista ja heidän asumuksestaan, joka tuo mieleen aivan liian vahvasti Alchemy Gothicin halvat helyt. Miinusta myös sarjan ihmissusien kitschiä huokuvasta ulkoasusta.

Ymmärrän, että ihmissuden ulkoasun suunnittelu on muita mörköjä vaikeampi pala – mutta olisi Penny Dreadfulin maskeeraustiimissä voitu yrittää edes vähän enemmän.

Tarinan kulku ei kaikilta osiltaan ole johdonmukainen. Etenkin kolmannen tuotantokauden viimeisissä jaksoissa käsikirjoittajat ovat tarinaa juonellistaessaan tyytyneet puolivillaisiin ratkaisuihin. Myöskään sarjan pääosin tasokas dialogi ei ole aina priimaa – mukaan mahtuu myös kompastuksia.

Mutta viis pikkuasioista. Penny Dreadful on samanaikaisesti synkkä, romanttinen ja tyylikäs – aivan kuten sarjan esikuvat eli 1800-luvun goottilaiset romaanit ja kauhukertomukset. Se kuvaa todella onnistuneesti henkilöhahmojen ehdotonta yksinäisyyttä ja kaiken kauniin katoavaisuutta. Olisin viihtynyt sen maailmassa mielelläni paljon pidempäänkin.

Tätä sarjaa tulee vielä ikävä.

*****

Penny Dreadful, 1. tuotantokausi (2014) arvostelu

PD poster
Penny Dreadful, 1. kausi (2014)

Penny Dreadful (Yhdysvallat/Iso-Britannia 2014–) on hyvin nimetty sarja. Penny dreadful viittaa 1800-luvun kirjallisen kauhun sarjajulkaisuihin, ja nimen voisi suomentaa vaikkapa ”pennin kauhujutuksi”. Sarjan nimi kertoo, että nyt liikutaan kevyen ironian sävyttämällä alueella: penny dreadful on terminä läheistä sukua pulpille ja viittaa nimenomaan halpaan kirjallisuuteen, jopa roskaan.

Penny Dreadfulin juuret on työnnetty syvälle länsimaisen kauhukirjallisuuden klassikoiden lomaan. Taustamateriaalina on käytetty ennen kaikkea Mary Shelleyn Frankensteinia (1818), Bram Stokerin Draculaa (1897) ja Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa (1891). Näiden lisäksi sarjassa viitataan hienovaraisesti Viiltäjä-Jackiin, joka on oikeastaan nykyään laajalti tunnettu pop-kulttuurin hahmo siinä missä Dracula tai Frankensteinin hirviökin. – Hauska detalji on, että ensimmäisen kauden tapahtumat alkavat vuodesta 1891 – siis ajankohdasta, jolloin kukaan ei vielä tiennyt Bram Stokerista tai hänen Draculastaan yhtään mitään.

Penny Dreadful tekee siis samaa kuin kirjalliset penny dreadfulit aikanaan: lainaa ja imee vaikutteita ”vakavammasta kauhukirjallisuudesta”. Se ottaa klassisten teosten henkilöhahmot nimbukseensa ja jalostaa niitä nykyajan tarpeisiin. Syntyy siistiä ja salonkikelpoista televisiokauhua – viihdettä, jota voidaan pitää 2010-luvun audiovisuaalisena vastineena 1800-luvun halvoille kauhutarinasarjoille.

PD-rukous
Vanessa Ives rukoilee päättömästi.

Penny Dreadful sijoittuu pääasiassa viktoriaanisen ajan Lontooseen. Voimakastahtoinen neiti Vanessa Ives (Eva Green) lähestyy näytösampujana työskentelevää Ethan Chandleria (Josh Hartnett) ja tarjoaa tälle työtä. Kotimaastaan Yhdysvalloista paennut Chandler päättää epäröiden ottaa työtarjouksen vastaan ja tutustuu neiti Ivesin yhteystyökumppaniin, Sir Malcolm Murrayhyn (Timothy Dalton). Sir Malcolmin ja neiti Ivesin suhde vaikuttaa heti alusta lähtien hieman kummalliselta: ovatko he isä ja tytär vai pelkkiä kollegoita? Rakastavaisia he eivät ainakaan vaikuta ainakaan olevan.

Pian selviää, että neiti Ives ja Sir Malcolm ovat kunnostautuneet jonkinlaisena viktoriaanisen maailman Ghostbusters-ryhmänä. Jaksojen rullatessa eteenpäin todellisuus paljastuu hieman monimutkaisemmaksi: neiti Ives ja Sir Malcolm etsivät jotakuta, johon kummallakin on kiinteä ja läheinen suhde. Tämä joku on joutunut muinaisen hirviön kaappaamaksi. Ja kun peruskuvio on hahmottunut, hirviötä ja hänen saalistaan metsästetään pitkin Lontoon katuja ja komeroita.

PD-kopla
Koko kopla jännän äärellä: tohtori Frankenstein, herra Chandler, neiti Ives ja Sir Malcolm.

Ethan Chandleria pyydetään apuun hänen erinomaisen ampumataitonsa vuoksi. Chandler tuo kokonaisuuteen ripauksen villiä länttä ja lainsuojattoman kulkijan bradpittmaista charmia. Koplaan tarvitaan myös lääkäriä, jollainen löytyy patologiaan erikoistuneesta nuoresta Viktor Frankensteinista (Harry Treadaway). Syntyy ryhmä, joka toimii kaikkea muuta kuin yhtenäisesti ja järjestelmällisesti ja jonka jokainen jäsen kantaa mukanaan raskasta menneisyyden taakkaa. Heillä on yhteinen päämäärä, mutta toimet sen saavuttamiseksi ovat haparoivia ja satunnaisia.

Kaikki lepää neiti Ivesin poikkeuksellisten kykyjen varassa. On vähän vaikea selvittää, onko neiti Ives meedio, riivattu vai hullu – kaipa hän on niitä kaikkia. Joka tapauksessa hänen asemansa ei ole kadehdittava. Suomen kieli on näiden asioiden suhteen hieman vajavainen: englannin kieli tuntee meedion (medium) lisäksi myös ns. psyykikon (psychic) käsitteen, joka on tyystin eri asia kuin meedio (vaikka se meedioksi usein suomennetaan). Meedio on tahdoton ja passiivinen välikappale, objekti, kun taas psyykikko on toimiva subjekti. En ole aivan varma, mikä neiti Ives lopulta on naisiaan, mutta psyykikko hän ei ainakaan ole: hän ei hallitse suustaan löriseviä purkauksia tai tuhoa, joka hänen ympärillään silloin tällöin jyllää.

PD-hyst
Neiti Ives ei ole aivan oma itsensä. Dorian Gray istuu vieressä ja ihmettelee.

Neiti Ives on ristiriitainen hahmo. Toisinaan hän esiintyy äärimmäisen hillittynä, tahdikkaana ja sosiaalisesti taitavana, toisinaan taas säälittävänä ja alistettuna ihmisressuna, jota Joku Toinen käyttää asiansa kanavointiin. Tällaista voimakasta persoonallista dualismia olisi voinut hyödyntää todella tehokkaan ja kypsän hahmon luomiseksi. Tuon Jonkun Toisen harrastama riepottelu ja siihen liittyvät nöyryytykset eivät sarjan alussa näytä jättäneen neiti Ivesiin minkäänlaista jälkeä, mikä ei todellakaan ole omiaan luomaan vaikutelmaa hahmon psykologisesta uskottavuudesta. Penny Dreadfulin myöhemmillä tuotantokausilla hahmo kuitenkin täyteläistyy.

Sivumennen on sanottava, että alan tykätä Eva Greenin tähtikuvasta. Hänen filmografiaansa näyttää valikoituvan yleensä enemmän tai vähemmän traagisia ja usein jotensakin maskuliinisia rooleja. Tykkään.

Jos sarjasta voisi – vajaaksi jäävän henkilöhahmojen kehittelyn lisäksi – osoittaa yksittäisen aspektin, joka olisi kaivannut huolellisempaa työskentelyotetta, olisi se leikkaus. Mukana on muutamia pahasti töksähtäviä leikkausratkaisuja. Toisinaan leikkaus luo tahatonta komiikkaa: dramaattiseksi tarkoitettu lause kuulostaakin kornilta, koska se on leikattu asiayhteyteen miten sattuu. Myöskään elokuvan sensaationhakuisiin seksikohtauksiin ja yllättävänä purskahtelevaan väkivaltaan en ollut erityisen ihastunut. Etenkin neiti Ivesin makuukammaripersoona lipsahtaa pahasti kliseen puolelle. Väkivallassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se ryöppyää elokuvassa ikävästi nytkähdellen.

PD-brona
Ensimmäisen kauden ankein hahmo: prostituoitu maahanmuuttaja Brona Croft (Billie Piper).

Penny Dreadfulin perusidea on hyvä, mutta toteutuksessa – erityisesti hahmojen kehittelyn ja käsikirjoituksen suhteen – ei saavuteta ihan kaikkea, mitä näissä raameissa olisi voitu saavuttaa. Onneksi sarja paranee loppua kohden: tsekkaa toki myös Penny Dreadfulin toisesta ja kolmannesta tuotantokaudesta kertova juttu.

*****

Yövieraat (1986) arvostelu – Pintapuolinen painajainen (ja pieni myyttiekskursio)

gothic
Yövieraat (1986)

Yövieraat (Gothic, Iso-Britannia 1986) on elokuva englantilaisen (myöhäis)romanttisen kirjallisuuden keskushahmoista. Se pohjautuu hyvin höllästi tositapahtumiin: Vuonna 1816 runoilija Percy Shelley matkusti nuoren vaimonsa Mary Shelleyn kanssa Geneve-järven rannalla sijaitsevaan Villa Diodatiin tapaamaan runoilijan ystävää, lordi Byronia. Paikalla oli myös Byronin henkilääkäri John Polidori. Eräänä iltana seurueessa syntyi ajatus tarinankerrontakilpailusta: jokainen pyrkisi kertomaan seurueelle mahdollisimman pelottavan kauhutarinan. Byron sai aikaiseksi ihan kiinnostavan vampyyrikertomuksen. Sen pohjalta Polidori myöhemmin työsti oman Vampyyri-novellinsa (1819), jota voidaan pitää nykyaikaisen vampyyrikirjallisuuden esiasteena. (Vertailun vuoksi: Bram Stokerin Dracula ilmestyi vuonna 1897, siis lähes 80 vuotta Polidorin Vampyyrin jälkeen. Vastoin yleistä harhaluuloa Dracula ei siis ole mikään vampyyriaiheen pioneeriteksti – sen merkitys ja ansiot ovat jossakin aivan muualla.)

Kaikkein tunnetuin Villa Diodatin kerrontakilpailun hedelmä on kuitenkin Mary Shelleyn romaani Frankenstein (1818), jonka vaikutus tieteiskirjallisuuteen ja 1900-luvun kauhuelokuviin on järkyttävän suuri. Olen kuullut väitettävän, että Frankenstein olisi maailman elokuva-adaptoiduin romaani. Väite voi hyvin pitää paikkansa.

GOTHIC-seurue
Mary Shelley, Claire, Byron ja Percy Shelley.

Yövieraat ei kuitenkaan kerro varsinaisesti siitä, kuinka nämä tarinat syntyvät, vaan tarjoaa eräänlaisen tulkinnan siitä, millaisissa olosuhteissa ne luotiin. Tarinoiden kertomiseen kyllä viitataan dialogissa, mutta varsinaisten kerrontatilanteiden osuus jää kovin vähäiseksi. Sen sijaan keskitytään henkilöhahmojen välisten ristiriitojen ja heidän yksityisten ongelmiensa käsittelyyn. Ja niitähän riittää: Mary (Natasha Richardson) on vastikään menettänyt pienen lapsensa, henkilääkäri Polidori (Timory Spall) on neuroottisempi tapaus kuin yksikään hoidettavistaan, Byron (Gabriel Byrne) leikittelee nuoren Clairen (Myriam Cyr) tunteilla, ja Percy Shelleyn (Julian Sands) mielenterveys kiikkuu muuten vain hataralla pohjalla. Ei mene kauaakaan, kun Villa Diodatin käytävät täyttyvät huudoista, juoksuaskelista ja harhanomaisista näyistä.

GOTHIC-katse
Claire näyttää mallia hypnoottis-magneettisesta katseesta.

Käsikirjoittajat ovat ottaneet varsin suuria vapauksia tapahtumien kulun suhteen. Tosiasioiden kustannuksella korostetaan romantiikan hengessä henkilöiden sisäisiä elämyksiä. Ohjaaja Ken Russell on myös muissa elokuvissaan kunnostautunut subjektiivisen, harhanomaisen kokemuksen ja objektiivisen maailman outouden yhdistämisessä, eikä Yövieraat tee tässä poikkeusta: usein on vaikea arvata, onko jokin asia henkilöhahmon kokemaa harhaa vai osa todellista tapahtumakulkua.

GOTHIC-ovet
Elokuvassa nähdään muutamia kohtauksia, joissa tunnekokemuksesta on saatu puristettu esiin kaikki oleellinen.

Yövieraat ei ole järin kiitollinen analysoitava. Syyt ja vaikutteet Mary Shelleyn suurromaanin synnyn taustalla esitetään ylimalkaisesti ja naiivein taustaoletuksin. Elokuva on leimallisesti modernin ajan tuote: näyttämöllepanosta ja näyttelijäntyöstä paistaa se tosiasia, että elokuvan henkilöhahmot, tapakulttuuri ja henki on ainoastaan naamioitu 1800-luvun malliin. Kauhuromantiikasta ja sille ominaisesta psyyken kompleksisuudesta elokuva ei onnistu kertomaan oikeastaan yhtään mitään.

Tämä on sinänsä pettymys. Odotin nimittäin elokuvan promomateriaalin, ennen kaikkea julisteen perusteella nimenomaan kauhuromantiikan sisäisyyden luotausta. Ei tarvitse olla kummoinenkaan taiteentuntija huomatakseen, että elokuvan juliste on pastissi romantikkotaiteilja Henry Fuselin The Nightmare -maalauksesta, jota arkkityyppisempää viittausta kauhuromantiikkaan saa etsiä.

THE NIGHTMARE
The Nightmare (1781)

Elokuvassa kyllä on maalausta jäljittelevä kohtaus, joka jää kuitenkin lähinnä pelkäksi nokkelaksi kuriositeetiksi. Sigmund Freud teki mielen tiedostamattomasta puolesta ehkä vähän liiankin keveän käsiteltävän, niin triviaaleiksi sen representaatiot tuntuvat nykykulttuurissa muodostuvan. (Ja nyt mennäänkin jo aika kauas itse aiheesta.)

The Nightmare -maalaukseen liittyy sanaleikki: nightmare on paitsi painajainen, myös night-mare eli yö-tamma (siksi vasemman laidan musta hevonen) ja yö-mara. Ai mikä? Mara on pohjoisissa kansantaruissa esiintyvä pahantahtoinen henkiolento, joka saa ihmiset näkemään painajaisia istumalla heidän rintakehänsä tai vatsansa päällä – aivan samalla tavalla kuin maalauksen ja elokuvajulisteen pikku-ukot. Hengittäminen vaikeutuu ja unesta tulee levotonta.

Itse asiassa monien eurooppalaisten kielten painajaista merkitsevät sanat – englannin nightmare, ruotsin mardröm, islannin martröð, norjan mareritt, tanskan mareridt – juontavat juurensa juuri maran nimestä. Kaksi viimeksi mainittua sanaa merkitsee kirjaimellisesti maran ratsastusta, mikä viittaa uskomukseen, jonka mukaan marat ratsastivat öisin talojen hevoset henkihieveriin. Ja mihinkäs ne hevoset länsimaisessa symboliperinteessä liitettäisiin, ellei juuri seksuaalisuuteen. Seksuaalisuuteen, joka muotoutuu sanoiksi ja kuviksi usein juuri unissa. – Myös buddalaisessa mytologiassa tunnetaan mara-demoni, joka lähetti kolme tytärtään kirvoittamaan Gautama Buddhassa märkiä unia. Se, onko buddhalaisella ja pohjoismaalaisella maralla jotain tekemistä keskenään, lienee melko tulkinnanvarainen detalji.

Entä suomen kielen painajainen? Sekin on kiinnostava sana. Suomalaisessa mytologiassa painajainen oli maran kaltainen olento, joka myös istuu painajaisunen aikana ihmisen rintakehän päällä, siis painaa tämän keuhkoja, jolloin henki ei tahdo kulkea. Painajainen on siis jokin, joka painaa.

Tästä kaikesta mieleeni tulee vahvasti pari vuotta sitten Suomessa festarikierroksella pyörähtänyt Borgman (Alankomaat/Belgia/Tanska 2013), jossa mara-aihetta on hyödynnetty järkyttävän kiinnostavalla tavalla. Tästäkin elokuvasta on tulossa juttua aivan pian, luultavasti Aseman puolelle.

Voi taivas, millaisille sivupoluille olen taas eksynyt. Annan vielä Yövieraille tähdet, sitten sinetöin tämän merkinnän.

*****