Penny Dreadful, 1. tuotantokausi (2014) arvostelu

PD poster
Penny Dreadful, 1. kausi (2014)

Penny Dreadful (Yhdysvallat/Iso-Britannia 2014–) on hyvin nimetty sarja. Yleisnimenä penny dreadful viittaa 1800-luvun kirjallisen kauhun sarjajulkaisuihin, ja nimen voisi suomentaa vaikkapa ”pennin kauhujutuksi”. Sarjan nimi kertoo, että nyt liikutaan kevyen ironian sävyttämällä alueella: penny dreadful on terminä läheistä sukua pulpille ja viittaa nimenomaan halpaan kirjallisuuteen, jopa roskaan.

Sarjan juuret on ängetty syvälle länsimaisen kauhukirjallisuuden klassikoiden lomaan. Sarja ei suoranaisesti adaptoi mitään, vaan lainaa ja kopioi. Taustamateriaalina on käytetty ennen kaikkea Mary Shelleyn Frankensteinia (1818), Bram Stokerin Draculaa (1897) ja Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa (1891). Näiden lisäksi sarjassa viitataan hienovaraisesti Viiltäjä-Jackiin, joka on oikeastaan nykyään laajalti tunnettu pop-kulttuurin hahmo siinä missä Dracula tai Frankensteinin hirviökin. Sarjan nimeä voisi pitää harhaanjohtavana, sillä Frankenstein, Dracula ja Dorian Gray eivät suinkaan edusta penny dreadfulia. Julkaisuajankohtanaan näitä teoksia on pidetty kenties kiistanalaisina, muttei kuitenkaan kioskikirjallisuutena. Oikeastaan varsinaiset penny dreadfulit olivat velkaa näiden romaanien kaltaisille kirjoille – paino sanalla kaltaisille, sillä Dorian Grayn ja Draculan ilmestyessä penny dreadfulien aikakausi alkoi olla jo ohi. Sen sijaan Frankensteinilla varmasti oli oma vaikutuksensa tähän ”halvan kirjallisuuden” lajiin. (Hauska detalji on, että ensimmäisen kauden tapahtumat alkavat vuodesta 1891 – siis ajankohdasta, jolloin kukaan ei vielä tiennyt Bram Stokerista tai hänen Draculastaan yhtään mitään.)

Television Penny Dreadful tekee siis samaa kuin kirjalliset penny dreadfulit aikanaan: lainaa ja imee vaikutteita ”vakavammasta kauhukirjallisuudesta”. Se ottaa klassisten teosten henkilöhahmot nimbukseensa ja jauhaa ja jalostaa niitä nykyajan tarpeisiin. Syntyy siistiä ja salonkikelpoista televisiokauhua – viihdettä, jota voidaan pitää 2010-luvun audiovisuaalisena vastineena 1800-luvun halvoille kauhutarinasarjoille.

PD-rukous
Vanessa Ives rukoilee päättömästi.

Sarjassa sijoittuu viktoriaanisen ajan Lontooseen. Nuori, kaunis ja voimakastahtoinen neiti Vanessa Ives (Eva Green) lähestyy näytösampujana työskentelevää Ethan Chandleria (Josh Hartnett) ja tarjoaa tälle työtä. Kotimaastaan Yhdysvalloista paennut Chandler päättää epäröiden ottaa työtarjouksen vastaan ja tutustuu neiti Ivesin yhteystyökumppaniin, Sir Malcolm Murrayhyn (Timothy Dalton). Sir Malcolmin ja neiti Ivesin suhde vaikuttaa heti alusta lähtien hieman kummalliselta: ovatko he isä ja tytär vai pelkkiä kollegoita? Rakastavaisia he eivät vaikuta ainakaan olevan.

Neiti Ives ja Sir Malcolm näyttävät kunnostautuneen jonkinlaisena viktoriaanisen maailman Ghostbusters-ryhmänä. Jaksojen rullatessa eteenpäin todellisuus paljastuu hieman monimutkaisemmaksi: neiti Ives ja Sir Malcolm etsivät jotakuta, johon kummallakin on kiinteä ja läheinen suhde. Tämä joku on joutunut muinaisen hirviön kaappaamaksi. Ja kun peruskuvio on hahmottunut, hirviötä ja hänen saalistaan metsästetään pitkin Lontoon katuja ja komeroita. Samaan aikaan toisella puolella Lontoota tapahtuu raakoja nuorten naisten murhia.

PD-kopla
Koko kopla jännän äärellä: tohtori Frankenstein, herra Chandler, neiti Ives ja Sir Malcolm.

Ethan Chandleria pyydetään apuun hänen erinomaisen ampumataitonsa vuoksi. Chandler tuo kokonaisuuteen ripauksen villiä länttä ja lainsuojattoman kulkijan bradpittmaista charmia. Koplaan tarvitaan myös lääkäriä, jollainen löytyy patologiaan erikoistuneesta nuoresta Viktor Frankensteinista (Harry Treadaway). Syntyy ryhmä, joka toimii kaikkea muuta kuin yhtenäisesti ja järjestelmällisesti ja jonka jokainen jäsen kantaa mukanaan raskasta menneisyyden taakkaa. Heillä on yhteinen päämäärä, mutta toimet sen saavuttamiseksi ovat haparoivia ja satunnaisia.

Kaikki lepää neiti Ivesin poikkeuksellisten kykyjen varassa. On vähän vaikea selvittää, onko neiti Ives meedio, riivattu vai hullu – tavallaan hän on niitä kaikkia. Joka tapauksessa hänen asemansa ei ole kadehdittava. Suomen kieli on näiden asioiden suhteen hieman vajavainen: englannin kieli tuntee meedion (medium) lisäksi myös ns. psyykikon (psychic), joka on tyystin eri asia kuin meedio (vaikka se meedioksi usein suomennetaan). Meedio on tahdoton ja passiivinen välikappale, objekti, kun taas psyykikko on toimiva subjekti. En ole aivan varma, mikä neiti Ives lopulta on naisiaan, mutta psyykikko hän ei ainakaan ole: hän ei hallitse suustaan löriseviä purkauksia tai tuhoa, joka hänen ympärillään silloin tällöin jyllää.

PD-hyst
Neiti Ives ei ole aivan oma itsensä. Dorian Gray istuu vieressä ja ihmettelee.

Neiti Ives on ristiriitainen hahmo. Toisinaan hän esiintyy äärimmäisen hillittynä, tahdikkaana ja sosiaalisesti taitavana, toisinaan taas säälittävänä ja alistettuna ihmisressuna, jota Joku Toinen käyttää asiansa kanavointiin. Tällaista voimakasta persoonallista dualismia olisi voinut hyödyntää todella tehokkaan ja kypsän hahmon luomiseksi – mutta kun ei. Tuon Jonkun Toisen harrastama riepottelu ja siihen liittyvät nöyryytykset eivät näytä jättäneen neiti Ivesiin minkäänlaista jälkeä, mikä ei todellakaan ole omiaan luomaan vaikutelmaa hahmon psykologisesta uskottavuudesta. Harmi: neiti Ivesistä olisi voitu saada todella täyteläinen ja kiinnostava hahmo. (Sivumennen on sanottava, että alan tykätä Eva Greenin tähtikuvasta. Hänen filmografiaansa näyttää valikoituvan yleensä enemmän tai vähemmän traagisia ja usein jotensakin maskuliinisia rooleja. Tykkään.)

Jos sarjasta voisi – vajaaksi jäävän henkilöhahmojen kehittelyn lisäksi – osoittaa yksittäisen aspektin, joka olisi kaivannut huolellisempaa työskentelyotetta, olisi se leikkaus. Mukana on muutamia pahasti töksähtäviä leikkausratkaisuja. Toisinaan leikkaus luo tahatonta komiikkaa: dramaattiseksi tarkoitettu lause kuulostaakin kornilta, koska se on leikattu asiayhteyteensä vähän miten sattuu. Myöskään elokuvan sensaationhakuisiin seksikohtauksiin ja yllättävänä purskahtelevaan väkivaltaan en ollut erityisen ihastunut. Etenkin neiti Ivesin makuukammaripersoona lipsahtaa pahasti kliseen puolelle. Väkivallassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se ryöppyää elokuvassa ikävästi nytkähdellen.

PD-brona
Ensimmäisen kauden ankein hahmo: prostituoitu maahanmuuttaja Brona Croft (Billie Piper).

Jos Penny Dreadfulin väkivaltaisuus on luonteeltaan pompahtelevaa, niin on myös tämän tekstin kulku. En nimittäin malta olla palaamatta vielä noihin alkuperäisiin penny dreadfuleihin. Eräs tunnetuimmista penny dreadful -sarjoista on vuosina 1845–1847 julkaistu Varney the Vampire; or The Feast of Blood. Moni jo tunnistikin tätä varmaankin tuttuja elementtejä: minulle kovin rakkaan Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows -yhtyeen keulahahmo Anna-Varney nappasi tästä sarjasta taiteilijanimensä ja nimesi yhden bändin debyyttialbumin kappaleista The Feast of Bloodiksi. (Pidän kyseistä biisiä ehkäpä koko bändin kehnoimpana kappaleena.) Lisäksi Anna-Varney suunnitteli taannoin The Adventures of Ms Penny Dreadful -nimistä EP-julkaisua. Ilmeisesti kyseisen julkaisun konsepti muuttui työstöprosessin aikana sen verran, että nimikin piti vaihtaa – se julkaistiin lopulta nimellä Flowers in Formaldehyde (2004). Hyvä EP, muuten. Suosittelen.

Penny Dreadfulin perusidea on hyvä, mutta toteutuksessa – erityisesti hahmojen kehittelyn ja käsikirjoituksen suhteen – ei saavuteta ihan kaikkea, mitä näissä raameissa olisi voitu saavuttaa. Sarjasta on tehty myös toinen tuotantokausi, jonka Yhdysvaltojen-esityskierros lähenee jo loppuaan. Enköhän katso kakkoskaudenkin sitten, kun se kotimaisille ilmaiskanaville ilmestyy. Edit: Joo, tsekkaa vaan myös kakkoskaudesta kertova juttu.

*****

Penny Dreadful, 1. kausi, DVD @ Discshop
Penny Dreadful, 1. kausi, BD @ Discshop
Penny Dreadful, 1. kausi, DVD (import) @ Discshop
Penny Dreadful, 1. kausi, BD (import) @ Discshop

2 kommenttia artikkeliin ”Penny Dreadful, 1. tuotantokausi (2014) arvostelu

  1. Pardicie

    Onko sulla näkyvissä kakkoskauden arvostelu? Itse katsoin sen heti ykköskauden perään Netflixistä ja tykkäsin vielä enemmän kuin ekasta. Juoni ja henkilögalleria pitivät sisällään pari yllätystä (tai ainakin mulle olivat yllättäviä vetoja), mutta en niitä tässä avaa etten spoilaa.

    Tykkää

    1. Heini L.

      Valitettavasti ei. Kakkoskausi on minulta toistaiseksi katsomatta, samoin luonnollisesti kolmonen. Katsoin parin vuoden sisään niin paljon Netflix-kauhusarjoja, että niistä tuli lopulta ns. maha täyteen.

      Ostin alkuvuodesta pariksi kuukaudeksi Netflixiä ja silloin harkitsin, pitäisikö Penny Dreadfulin parissa jatkaa. Jäi toistaiseki hyllylle, katsotaan uudestaan syksyllä. :) Kiitos kuitenkin kommentista, tämä innostaa kyllä jatkamaan sarjan parissa.

      Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s