Penny Dreadful (Yhdysvallat/Iso-Britannia 2014–) on hyvin nimetty sarja. Penny dreadful viittaa 1800-luvun kirjallisen kauhun sarjajulkaisuihin, ja nimen voisi suomentaa vaikkapa ”pennin kauhujutuksi”. Sarjan nimi kertoo, että nyt liikutaan kevyen ironian sävyttämällä alueella: penny dreadful on terminä läheistä sukua pulpille ja viittaa nimenomaan halpaan kirjallisuuteen, jopa roskaan.

Penny Dreadfulin juuret on työnnetty syvälle länsimaisen kauhukirjallisuuden klassikoiden lomaan. Taustamateriaalina on käytetty ennen kaikkea Mary Shelleyn Frankensteinia (1818), Bram Stokerin Draculaa (1897) ja Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa (1891). Näiden lisäksi sarjassa viitataan hienovaraisesti Viiltäjä-Jackiin, joka on oikeastaan nykyään laajalti tunnettu pop-kulttuurin hahmo siinä missä Dracula tai Frankensteinin hirviökin. – Hauska detalji on, että ensimmäisen kauden tapahtumat alkavat vuodesta 1891 – siis ajankohdasta, jolloin kukaan ei vielä tiennyt Bram Stokerista tai hänen Draculastaan yhtään mitään.

Penny Dreadful tekee siis samaa kuin kirjalliset penny dreadfulit aikanaan: lainaa ja imee vaikutteita ”vakavammasta kauhukirjallisuudesta”. Se ottaa klassisten teosten henkilöhahmot nimbukseensa ja jalostaa niitä nykyajan tarpeisiin. Syntyy siistiä ja salonkikelpoista televisiokauhua – viihdettä, jota voidaan pitää 2010-luvun audiovisuaalisena vastineena 1800-luvun halvoille kauhutarinasarjoille.

Penny Dreadful sijoittuu pääasiassa viktoriaanisen ajan Lontooseen. Voimakastahtoinen neiti Vanessa Ives (Eva Green) lähestyy näytösampujana työskentelevää Ethan Chandleria (Josh Hartnett) ja tarjoaa tälle työtä. Kotimaastaan Yhdysvalloista paennut Chandler päättää epäröiden ottaa työtarjouksen vastaan ja tutustuu neiti Ivesin yhteystyökumppaniin, Sir Malcolm Murrayhyn (Timothy Dalton). Sir Malcolmin ja neiti Ivesin suhde vaikuttaa heti alusta lähtien hieman kummalliselta: ovatko he isä ja tytär vai pelkkiä kollegoita? Rakastavaisia he eivät ainakaan vaikuta ainakaan olevan.

Pian selviää, että neiti Ives ja Sir Malcolm ovat kunnostautuneet jonkinlaisena viktoriaanisen maailman Ghostbusters-ryhmänä. Jaksojen rullatessa eteenpäin todellisuus paljastuu hieman monimutkaisemmaksi: neiti Ives ja Sir Malcolm etsivät jotakuta, johon kummallakin on kiinteä ja läheinen suhde. Tämä joku on joutunut muinaisen hirviön kaappaamaksi. Ja kun peruskuvio on hahmottunut, hirviötä ja hänen saalistaan metsästetään pitkin Lontoon katuja ja komeroita.

Ethan Chandleria pyydetään apuun hänen erinomaisen ampumataitonsa vuoksi. Chandler tuo kokonaisuuteen ripauksen villiä länttä ja lainsuojattoman kulkijan bradpittmaista charmia. Koplaan tarvitaan myös lääkäriä, jollainen löytyy patologiaan erikoistuneesta nuoresta Viktor Frankensteinista (Harry Treadaway). Syntyy ryhmä, joka toimii kaikkea muuta kuin yhtenäisesti ja järjestelmällisesti ja jonka jokainen jäsen kantaa mukanaan raskasta menneisyyden taakkaa. Heillä on yhteinen päämäärä, mutta toimet sen saavuttamiseksi ovat haparoivia ja satunnaisia.

Kaikki lepää neiti Ivesin poikkeuksellisten kykyjen varassa. On vähän vaikea selvittää, onko neiti Ives meedio, riivattu vai hullu – kaipa hän on niitä kaikkia. Joka tapauksessa hänen asemansa ei ole kadehdittava. Suomen kieli on näiden asioiden suhteen hieman vajavainen: englannin kieli tuntee meedion (medium) lisäksi myös ns. psyykikon (psychic) käsitteen, joka on tyystin eri asia kuin meedio (vaikka se meedioksi usein suomennetaan). Meedio on tahdoton ja passiivinen välikappale, objekti, kun taas psyykikko on toimiva subjekti. En ole aivan varma, mikä neiti Ives lopulta on naisiaan, mutta psyykikko hän ei ainakaan ole: hän ei hallitse suustaan löriseviä purkauksia tai tuhoa, joka hänen ympärillään silloin tällöin jyllää.

Neiti Ives on ristiriitainen hahmo. Toisinaan hän esiintyy äärimmäisen hillittynä, tahdikkaana ja sosiaalisesti taitavana, toisinaan taas säälittävänä ja alistettuna ihmisressuna, jota Joku Toinen käyttää asiansa kanavointiin. Tällaista voimakasta persoonallista dualismia olisi voinut hyödyntää todella tehokkaan ja kypsän hahmon luomiseksi. Tuon Jonkun Toisen harrastama riepottelu ja siihen liittyvät nöyryytykset eivät sarjan alussa näytä jättäneen neiti Ivesiin minkäänlaista jälkeä, mikä ei todellakaan ole omiaan luomaan vaikutelmaa hahmon psykologisesta uskottavuudesta. Penny Dreadfulin myöhemmillä tuotantokausilla hahmo kuitenkin täyteläistyy.

Sivumennen on sanottava, että alan tykätä Eva Greenin tähtikuvasta. Hänen filmografiaansa näyttää valikoituvan yleensä enemmän tai vähemmän traagisia ja usein jotensakin maskuliinisia rooleja. Tykkään.

Jos sarjasta voisi – vajaaksi jäävän henkilöhahmojen kehittelyn lisäksi – osoittaa yksittäisen aspektin, joka olisi kaivannut huolellisempaa työskentelyotetta, olisi se leikkaus. Mukana on muutamia pahasti töksähtäviä leikkausratkaisuja. Toisinaan leikkaus luo tahatonta komiikkaa: dramaattiseksi tarkoitettu lause kuulostaakin kornilta, koska se on leikattu asiayhteyteen miten sattuu. Myöskään elokuvan sensaationhakuisiin seksikohtauksiin ja yllättävänä purskahtelevaan väkivaltaan en ollut erityisen ihastunut. Etenkin neiti Ivesin makuukammaripersoona lipsahtaa pahasti kliseen puolelle. Väkivallassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se ryöppyää elokuvassa ikävästi nytkähdellen.

Penny Dreadfulin perusidea on hyvä, mutta toteutuksessa – erityisesti hahmojen kehittelyn ja käsikirjoituksen suhteen – ei saavuteta ihan kaikkea, mitä näissä raameissa olisi voitu saavuttaa. Onneksi sarja paranee loppua kohden: tsekkaa toki myös Penny Dreadfulin toisesta ja kolmannesta tuotantokaudesta kertova juttu.

*****