Penny Dreadful, arvostelu tuotantokausista 2–3

Penny Dreadful arvostelu
Penny Dreadful (2014-2016)

Penny Dreadful (2014–2016) kuuluu niihin sarjoihin, jotka ovat liian massiivisia saadakseen yhden tuotantokauden mittaan kylliksi ilmaa siipiensä alle. Sarjan henkilöhahmot ovat niin monimutkaisia, että ensimmäinen tuotantokausi hujahti pelkästään heihin tutustuessa. Sarjan alku on karkea, kerronnallisesti rosoinen ja jopa naiivi. Toisella tuotantokaudella kaikki on kuitenkin toisin: sarja on kypsynyt ja kasvanut. – Olen kirjoittanut tämän tekstin sillä ajatuksella, etten spoilaa toista tai kolmatta tuotantokautta. Mainitsen joitakin yksityiskohtia tuotantokausien tapahtumista, mutta pidän maininnat sen verran suppeina, etteivät ne mielestäni spoilaa tarinaa. Luet kuitenkin tekstin omalla vastuullasi.

Toisella tuotantokaudella Vanessa kumppaneineen saa kimppuunsa uudenlaisia pimeyden olentoja: häntä jahtaa joukko noitia, jotka vannovat uskollisuuttaan Luciferille. Nämä yön morsiamiksi kutsutut noidat johdattavat katsojan Englannin maaseudun syrjäisille nummille.

Ballentreen noita suojelee Vanessaa.

Sarjassa keskitytään kokonaisen jakson ajaksi siihen, kuinka Vanessa on nuoruudessaan tutustunut Ballentreen nummilla ankaraan mutta lempeään ”valkoiseen” noitaan. Hän ottaa Vanessan hoteisiinsa ja auttaa häntä etsimään vastauksia kysymyksiin: Miksi paholainen on Vanessasta niin kovin kiinnostunut? Kuinka Vanessa voi suojautua pahuutta vastaan?

Flashback Vanessan nuoruuteen syventää hahmoa entisestään. Samalla nummien hyvästä noidasta kehkeytyy vahva, kiinnostava ja sympaattinen hahmo. Vaikka hänet nähdään vain yhdessä jaksossa, ulottuu hänen vaikutuksensa paljon laajemmalle sarjan tarinakulkuihin.

Myös sarjan kolmannella kaudella saamme nähdä yhden jakson, joka koostuu käytännössä kokonaan Vanessan menneisyyden kuvauksesta. Tällä kertaa menneeseen matkustetaan (esi)modernin psykologian ja hypnoosin keinoin. Jo ensimmäisellä tuotantokaudella selvisi, että Vanessa on viettänyt nuorempana aikaa mielisairaalassa. Takaumajaksossa saamme tietää lisää Vanessan sairaala-ajasta. Jakso on toisaalta yksitoikkoinen, toisaalta hyvin kiinnostava ja avartava. Erityisesti kohtaus, jossa Vanessa yrittää vietellä sairaala-apulaisen, on kaikessa vähäeleisyydessään upea kuvaus läheisyydenkaipuusta ja viettelyksestä.

Vanessa opettaa Frankensteinin hirviötä tanssin saloihin.

Poloinen Frankensteinin hirviö aka John Clare etsii edelleen paikkaansa maailmassa. Päällisin puolin Claren tarina kiertää ympyrää: hän luulee löytäneensä elämälleen kiintopisteen – jalansijan, josta ponnistaa. Juuri kun luottamus on syntynyt, hänet petetään. Samat vaiheet seuraavat toisiaan – mutta samalla tapahtuu myös kehitystä: Clare muuttuu jatkuvasti inhimillisemmäksi. Penny Dreadfulissa kuvattu Frankenstein hirviö heijastelee Mary Shelleyn luomuksen psykologista ja emotionaalista monikerroksisuutta paremmin kuin mikään aikaisemmin näkemäni Frankenstein-tulkinta. Rory Kinnear tekee Frankensteinin hirviönä luultavasti elämänsä parhaan roolin.

Lily neuvoo nuorta Justinea puolustamaan itseään. Dorian Gray ihmettelee vieressä.

Toisen tuotantokauden yllättäjä on Lily Frankenstein, joka tunnettiin ensimmäisellä tuotantokaudella epäselvästi puhuvana prostituoituna nimeltä Brona Croft. Suorastaan vihasin Croftin hahmoa – mutta kas, tästä kapisesta hupakosta kuoriutuukin jälleensyntymän myötä upea, kiinnostava nainen.

Lilyssä elävät ja ilmenevät samat naiseuteen ja valtaan liittyvät teemat, jotka ovat läsnä myös Vanessan hahmossa. Vanessa kapinoi viktoriaanisen ajan naisihannetta vastaan ja kieltäytyy olemasta siisti kapistus, jollaista miehet haluavat aviovaimokseen. Lilyn (tai Bronan) kohdalla kyse on vallankäytöstä ja alistumisesta paljon äärimmäisemmässä muodossa. Hän on kohdannut hyväksikäyttöä ja väkivaltaa, ja siksi myös hänen vihansa on paljon suurempaa kuin Vanessan. Lilyn tarina saa heppoisen sulkeuman sarjan lopussa, mutta hänen kohtalonsa lanka jää silti roikkumaan vapaana.

Naisten emansipaatiosta on kyse myös tohtori Florence Sewardin hahmossa. Etsittyään turhaan yksin ratkaisua ongelmiinsa Vanessa hakeutuu psykiatrin vastaanotolle. Psykiatria näyttelee Patti LuPone, joka esittää myös Ballentreen nummien noitaa. Roolitusratkaisu on paljonpuhuva: tohtori Seward on eräänlainen modernin ajan noita. Hahmo on mukaelma Bram Stokerin Dracula-romaanissa esiintyvästä tohtori John Sewardista.

Ydinjengiin liittyy aivan viime tingassa myös simpsakka ja toimintavalmis Catriona Hartdegen. Catriona ehtii kuitenkin olla mukana vain neljässä jaksossa, eikä katsoja siksi ehdi tulla sinuiksi hänen kanssaan.

Tohtori Sewardin ja Catrionan tie Vanessan luo kulkee Bedlamin mielisairaalan käytävien kautta.

Kaikkein etäisimmäksi sarjan hahmoista jää kuitenkin alusta lähtien mukana ollut Dorian Gray, jonka syvimmästä luonteesta en oikein koskaan päässyt selville. Dorian on sarjan heittopussi: häntä viskellään tarinalinjasta toiseen sen mukaan, missä tarvitaan hieman täytettä. Hänen tarinansa ei saa minkäänlaista sulkeumaa. Myös Dorianin Angelique-rakastajattaren tarinalinjaa voidaan pitää jokseenkin epätyydyttävänä.

Toisen ja kolmannen tuotantokauden myötä mukaan otetaan jälleen uusia kytköksiä kaunokirjallisuuden klassikoihin. Tutustumme hahmoon, jonka yhdennäköisyys Oopperan kummituksen nimihahmoon on huomattava. Tähän olentoon ei kuitenkaan syvennytä, ja hän putoaakin melko pian pois hahmokavalkadista.

Penny Dreadfulin esteettisesti eheä linja kantaa viimeiseen jaksoon asti.

Kirjallisuudesta on tuttu myös toinen uusi tulokas eli Victor Frankensteinin nuoruudenystävä tohtori Henry Jekyll. Toisin kuin kuolleiden eloon herättämisestä kiinnostunut Frankenstein, Jekyll keskittyy ammatissaan ihmisen päänsisäisiin ongelmiin. Hän on kehittänyt seerumin, jonka avulla raivoavasta mielipuolesta voidaan tehdä silmänräpäyksessä lauhkea kuin lammas. – Jekyllille on luotu kiinnostava taustatarina: hänen isänsä on työskennellyt brittien valloittamassa Intiassa ja saanut lapsen intialaisnaisen kanssa. Jekyll on perinyt äidiltään tumman ihon ja suklaanruskeat silmät – ja saa ulkomuotonsa vuoksi kokea syrjintää ja väheksyntää. Valitettavasti tohtori Jekyllin hahmon käsittely jää vaillinaiseksi. Sarja loppuu kesken myös hänen osaltaan.

Penny Dreadfulin ilmiasu on upea. Lavastusta, puvustusta ja maskeerausta voi vain ylistää. Erityisesti Vanessan asut on suunniteltu huolellisesti. Moitteen sijaa löytyy ainoastaan yön morsiamien yliampuvasta lookista ja heidän asumuksestaan, joka tuo mieleen aivan liian vahvasti Alchemy Gothicin halvat helyt. Miinusta myös sarjan ihmissusien kitschiä huokuvasta ulkoasusta.

Ymmärrän, että ihmissuden ulkoasun suunnittelu on muita mörköjä vaikeampi pala – mutta olisi Penny Dreadfulin maskeeraustiimissä voitu yrittää edes vähän enemmän.

Tarinan kulku ei kaikilta osiltaan ole johdonmukainen. Etenkin kolmannen tuotantokauden viimeisissä jaksoissa käsikirjoittajat ovat tarinaa juonellistaessaan tyytyneet puolivillaisiin ratkaisuihin. Myöskään sarjan pääosin tasokas dialogi ei ole aina priimaa – mukaan mahtuu myös kompastuksia.

Mutta viis pikkuasioista. Penny Dreadful on samanaikaisesti synkkä, romanttinen ja tyylikäs – aivan kuten sarjan esikuvat eli 1800-luvun goottilaiset romaanit ja kauhukertomukset. Se kuvaa todella onnistuneesti henkilöhahmojen ehdotonta yksinäisyyttä ja kaiken kauniin katoavaisuutta. Olisin viihtynyt sen maailmassa mielelläni paljon pidempäänkin.

Tätä sarjaa tulee vielä ikävä.

*****

Dracula Untold (2014) arvostelu – Sankareita ja hirviöitä

DraculaUntold
Dracula Untold (2014)

Kylillä liikkuu huhuja, että Dracula Untold (Yhdysvallat 2014) ei ole kummoinen tekele. Jätin teatterikierroksen väliin ja odottelin DVD:tä.

Noh. Olen minä huonompiakin Dracula-elokuvia nähnyt. Elokuvassa yhdistetään kaksi Draculan nimeen kytkettyä, toisistaan perinteisesti erillään pidettyä legendaa: historiallinen Vlad III Tepes aka Vlad Dracula ja Bram Stokerin popularisoima vampyyrihahmo. On yllättävää, ettei legendoja ole lyöty yhteen aikaisemmin – vai onko sittenkin? Kuka tietää, mitä kaikkea kulttielokuvien ja halpojen bulkkikauhujen upottavista laareista löytyy.

Dracula Untoldin alussa Transilvanian ja Valakian prinssi Vlad III Tepes (Luke Evans) on jo ansainnut Seivästäjä-lisänimen taisteltuaan nuorena miehenä ottomaanien joukoissa. Sittemmin hän on palannut hallitsemaan maitaan rauhanomaisesti, ottanut vaimokseen kauniin Mirenan (Sarah Gadon) ja saanut tämän kanssa Ingeras-pojan (Art Parkinson). Vladin auvoa saapuu kuitenkin häiritsemään ottomaanien lähettiläs, joka vaatii sulttaanin armeijaan tuhatta valakialaispoikaa janitsaarikoulutusta varten. Vlad ei tahdo taipua vaatimukseen, mutta vaihtoehdot ovat vähissä.

DraculaUntold-impaled
Seivästäjä on nimensä ansainnut.

Läheisessä luolassa asuu verenhimoinen ja varjomainen olento (Charles Dance), jonka juttusille Vlad suuntaa. Kuinka hän hoksaa pyytää neuvoa luolan varjo-olennolta, se jää hieman hämäräksi – mutta mitäs pienistä, pääasiahan on, että apu löytyy. Luolan asukki on nimittäin vampyyri, ja häneltä Vlad saa voimaa vastustaa ottomaanien armeijaa. Kuten arvata voi, avulla on hintansa.

Itse kuulun niihin hölmöihin, jotka elokuvan ennakkomarkkinoinnin perusteella ounastelivat, että kyseessä olisi kauhuelokuva. Kun elokuvan nimessä on sana ”Dracula” ja markkinointimateriaali on sävyltään tummaa, on katsoja nähdäkseni oikeutettu tällaisen oletuksen tekemään. Metsään meni: kyse on toimintafantasiasta, jossa on hentoinen epookkivire. Kauhua on korkeintaan nimeksi. Markkinointiväen kannattaisi tällaisessa tapauksessa mennä hetkeksi itseensä ja miettiä, olisiko homman voinut hoitaa jotenkin paremmin.

DraculaUntold-mirena-vlad
Perheonnea Draculan tapaan: Mirena ja Vlad.

Dracula Untoldin  visuaalinen tyyli ja osin myös tarina tuovat mieleeni 300-elokuvat. Niin Dracula Untoldin kuin 300-elokuvien tarinoissa puolustaudutaan alivoimalla väkevän vihollisen hyökkäyksiä vastaan. Hyökkäävänä osapuolena on ilkeä itä (ottomaanit, Persia), puolustautuvana puolena taas lempeä länsi (Valakia, Kreikka). Visuaalinen ilme rakennetaan hidastuksien, vahvojen kontrastien ja vähän liiankin silotellun CGI:n varaan. Dracula Untoldin lopussa nähdään otos, joka on melkeinpä yksi yhteen ensimmäisen 300-elokuvan lopusta löytyvän otoksen kanssa. (Laittaisin kuvakaappauksen, ellei se spoilaisi loppua. Ne, jotka ovat nähneet molemmat elokuvat, varmaankin tietävät, mihin viittaan.)

300 herätti aikanaan paheksuntaa sen vuoksi, että persialaiset kuvataan elokuvassa varsin negatiivisessa valossa. Elokuvaa syytettiin jopa rasistiseksi – pöh, sanon minä. Jos oikein kovasti yrittää, myös Dracula Untoldissa voisi ehkä nähdä ajankohtaisuutta Wienin porttien hengessä, joskaan idästä saapuvien hyökkääjien kuvaus ei ole yhtä petomaista kuin 300:ssa. Ottomaanien valtakuntaa ei enää ole olemassa eikä kukaan todennäköisesti suunnittele Euroopan aseellista valloittamista, mutta jaottelu kristittyyn, läntiseen kulttuuripiiriin ja islamilaiseen itään elää ja voi hyvin.

DraculaUntold-ingeras-vlad
Ingeras ja Vlad

Kiinnostavinta elokuvassa on sen temaattinen sisältö, josta olisi voinut tehdä hyvin toisentyyppisenkin elokuvan. Tarkoitan nyt sotaa käyvän miehen kaksoisroolia. Sotaa käydään rakkaudesta – perhettä, kotimaata, omaa elinpiiriä kohtaan. Samalla sota edellyttää taistelijoilta myös hirviömäisiä piirteitä. Tähän viittaa myös elokuvan markkinoinnissa tiheään toistettu lause: ”Sometimes the world doesn’t need another hero, sometimes what it needs is a monster”. Vaikka mainoslauseessa sankarit ja hirviöt nähdään erillisinä kategorioina, itse tarina alleviivaa hirviöiden ja sankareiden yhtäläisyyttä. Tämä kulminoituu erityisesti elokuvan loppupuolen kohtauksessa, jossa Draculan Ingeras-poika näkee isänsä taistelukentällä. Kuinka esiteini-ikäinen lapsi käsittelee näyn, jossa hänen oma isänsä riehuu silmittömän sotaraivon vallassa? Kohtaus kuuluu elokuvan parhaimpiin hetkiin.

Elokuva on visuaalisesti pääosin näyttävä. Erityisesti Draculan yliluonnollisia kykyjä (ja heikkouksia) konkretisoivat kohtaukset näyttävät komeilta. Ainoa oikeasti häiritsevä visuaalinen elementti on Draculan mukahieno haarniska, joka näyttää vain ja ainoastaan muovilta (mitä se luultavasti onkin).

DraculaUntold-master
Dracula Untoldin mestarivampyyri vie kalseudessaan voiton jopa saman näyttelijän esittämästä Tywin Lannisterista (Game of Thrones).

Sananen alla olevasta trailerista: Tapa, jolla Lorden Everybody Wants to Rule the World -versiota käytetään ääniraidalla, on minusta harvinaisen häiritsevä. Ärtymykseni voi johtua puhtaasti siitä, että assosioin Lorden version Assassin’s Creed Unityyn, jonka trailerissa sitä niin ikään käytetään – tai siitä, etten pidä siitä lievästi puhevikaisesta efektistä, joka Lorden laulua kappaleessa riivaa. Lorden versio tuotettiin alun perin yhtä Nälkäpeli-elokuvasarjan osaa varten, ja onpa sitä tässä mainittujen yhteyksien lisäksi käytetty muidenkin audiovisuaalisten tuotteiden markkinoinnissa. Herää kysymys: mikä tolkku tässä saman biisin loputtomassa kierrättämisessä on? Melkein sama olisi, jos Chanel, Dior ja YSL käyttäisivät kausikokoelmansa markkinoinnissa yhtä ja samaa editorial-kuvaa.

Myöskään kappaleen alkuperäinen versio ei erityisemmin lämmitä sydäntäni: Tears for Fearsin uuden aallon soundimaailmalle ominaisella tavalla tönkössä versiossa biisin melodinen potentiaali ei oikein pääse esiin. (Millaisia kokemuksia Dracula Untoldin ja ACUn trailerit mahtaisivat muuten olla, jos niissä olisi käytetty tätä Tears for Fearsin versiota? Heh.) Patti Smithin versio puolestaan on pattismithmäiseen tapaan letkeä ja kaikessa harmittomuudessaan mitäänsanomaton. Samaa voi sanoa myös Mike Violan versiosta. Everybody Wants to Rule the World on ongelmallinen kappale: hyvä biisi, josta on olemassa vain kehnoja versioita. Tears for Fearsin väännös on puutteistaan huolimatta oma suosikkini.

(Mitä ihmettä: kun blogissa kerrankin on pientä kävijäpiikkiä toissaviikkoisen elokuvablogien topkymppisijoittumisen johdosta, mitä teen? Satuilen ummet ja lammet trailerien musiikkivalinnoista, neofolkista, huonosta kirjallisuudesta ja taas neofolkista. Satunnaiskävijät varmasti ihmettelevät, mikä ihmeen elokuvablogi se tällainen muka on. Myönnettävä on, että lokakuulle sattuu poikkeuksellisen paljon musiikkiaiheisia postauksia, mutta eiköhän sen jälkeen palata taas leffavetoisemmalle linjalle.)

*****

Dracula Untold DVD @ Discshop
Dracula Untold BD @ Discshop
Dracula Untold VOD @ Discshop
Dracula Untold VOD HD @ Discshop

Mortal Kombat X (2015), osa 4: Who’s next?

Viime viikkoina blogissa on käsitelty jo pariin otteeseen Mortal Kombatia X:ää: Mortal Kombat X, osa 1, Mortal Kombat X, osa 2: Hahmot ja Mortal Kombat X, osa 3: Suosikit ja inhokit. Jatketaan vielä yhden postauksen verran aiheen parissa.

On tavallaan väärin liittää Mortal Kombat X -nimi tämän tekstin otsikkoon, koska nyt siirryn miettimään pelisarjan seuraavaa osaa ja hahmoja, joita toivoisin siinä  näkeväni. Asiaa on ennenaikaista pohtia, sillä sarjan seuraavasta osasta ei ole kantautunut vielä minkäänlaisia uutisia (eikä ihme, onhan Mortal Kombat X:n julkaisusta ehtinyt kulua hädin tuskin puoli vuottakaan). Esitän silti muutamia toiveita. Rajaan tällä kertaa tekstin käsittelemään ainoastaan niitä hahmoja, jotka eivät esiintyneet Mortal Kombat X:ssä pelattavina hahmoina.

Kuka tahansa kytinn

MKX-dvorah-hatutta

D’Vorah (kuvassa) ei vaikuta kaipaavan rinnalleen kumppania. Olisi silti hienoa, jos pelin hahmogalleriaan saataisiin toinenkin kytinn-rodun edustaja – ehkä tällä kertaa miespuolinen. Rodun ominaispiirteistä ei toistaiseksi tiedetä kovinkaan paljoa, joten mahdollisuuksia olisi luoda fyysisiltä ominaisuuksiltaan ties minkälainen hahmo.

Jade

jadeJade syntyi alun perin Kitanan vihreänä värimuunnoksena ja kunnostautui sittemmin tämän ystävänä ja henkivartijana. Tiettävästi Jade viettää elelee revenanttina jossakin päin Neatherrealmia. Olen kokenut Jaden pehmoisen luonteen ja kauniin edenialaisen ulkomuodon kiehtovina, joten olisi mukava päästä kokeilemaan, millainen hän on taistelijana.

Sareena

sareenaSareena vilahtaa Mortal Kombat X:ssä cameoroolissa, mutta pelattavaksi hahmoksi  häntä ei tällä kertaa kelpuutettu. Sareena on demoni, joka toimi alun perin Quan Chin henkivartijana. Sittemmin Sareena on vapautunut Quan Chin palveluksesta ja saanut käyttöönsä ihmiskehon. Sareenassa on kiinnostavaa erityisesti jatkuva häilyminen hyvän ja pahan välillä. Hän on syntyjään Neatherrealmin palvelija, mutta silti hän kokee ilmeistä vetoa hyviin voimiin.

Skarlet

skarletMy scarlet woman confined in dreams, possess my soul and vanquish me. Skarlet on esiintynyt toistaiseksi vain yhdessä pelissä eli Mortal Kombatissa (2011), johon hänet sai halutessaan ladattua maksua vastaan. Hahmon historia yltää kuitenkin kauemmas. Skarlet alkoi muotoutua jo 90-luvun alussa, kun pelaajayhteisössä alkoi levitä huhu Mortal Kombat II -pelissä esiintyvästä, Skarlet-nimisestä piilohahmosta, joka vastaa ulkomuodoltaan Kitanan punaista värivariaatiota. Huhussa ei ollut perää, mutta pelin tekijätiimi otti ideasta kopin ja kehitteli sittemmin Skarletista oikean hahmon. Skarlet oli alun perin Outworldin (ex-)hallitsija Shao Kahnin luomus, joka on rakennettu lähinnä kuolleiden sotureiden verestä. Sittemin Shao Kahn on siirtynyt ajasta ikuisuuteen, joten Skarlet on periaatteessa vapaa nainen tekemään mitä tahtoo. Olisi kiinnostavaa nähdä, minne hänen tiensä vie.

Skarletin kohdalla ei voida välttää tiettyjä Aleister Crowley -assosiaatioita. En itse ole niin Crowleyn perään, mutta hänen ideoidensa pohjalta pulpahdelleet fiktiiviset punanaiset ovat yleensä olleet herttaisia. Eivät kuitenkaan aina.

Nitara

nitaraOn varmaankin tullut jo selväksi, että tykkään punaiseen pukeutuvista naishahmoista? Joo? Silläkin uhalla, että teitä siellä laajakaistan toisessa päässä jo kyllästyttää, mainitsen toivelistassani myös Nitara-vampyyrin. Hahmo muistuttaa Skarletia siinä mielessä, että heillä molemmilla on erityinen suhde vereen: Skarlet on muodostettu verestä, Nitara puolestaan tarvitsee verta elääkseen, vampyyri kun on. Nitarassa minua kiinnostaa lähinnä hänehn goottilainen habituksensa. Hahmoon liittyvää tarinallista potentiaalia ei ole käsittääkseni käytetty sarjan aiempien pelien tarinoissa kovinkaan kunnianhimoisesti hyväksi, ja toivoa voi, että tämä asia vielä muuttuu.

Meat

meatMeat on varmaankin absurdein hahmo Mortal Kombatin historiassa. Kyse on Shang Tsungin keskeneräiseksi jääneestä, geneettisen kokeen tuloksen syntyneestä olennosta, jolla ei ole persoonallisuutta, identiteettiä tai edes nimeä. Meat on pelkkää yksilöimätöntä lihaa. Hahmon taistelutekniikka on aivan älytön: hän pyrkii tuhoamaan vastustajansa lähinnä mutiloimalla itseään. Hahmon tunnetuimpiin liikkeisiin kuuluu muun muassa Head Roll, jossa Meat heittää vastustajaa omalla päällään. Tekijöillä on ollut tätä keksiessä hauskaa. (Myös Kotal Kahnilla on taipumusta itsetuhoon: hän tapaa silpoa veitsellä käsiään otteluiden aluksi ja päätteeksi. Hänen tapauksessaan oman veren vuodatuksella on kuitenkin pelkästään ritualistinen merkitys – hän ei siis yritä saada vastustajaansa esimerkiksi liukastumaan vereen, kuten Meat tekee.)

Ilmeisesti eksistentiaalinen kriisi koitui Meatin kohtaloksi: ”With the ability to become anyone, Meat lost his sense of identity and disappeared into obscurity”. Olin jo hyväksynyt hiljaa sen, että pelisarjan tekijät ovat hylänneet epäkelvon jauhelihaluomuksensa lopullisesti, kunnes netissä levisi huhu: Meat saattaa kuulua Mortal Kombat X:n toiseen Kombat Packiin. Huh! Elämme jännittäviä aikoja.

Noob Saibot

noob saibotTarvitseeko perustella? Noob Saibot on klassinen hahmo, jonka tarina on tuttu kaikille Mortal Kombatin pelaajille. Kerrataan silti: Noob Saibot tunnettiin ensimmäisessä Mortal Kombat -pelissä nimellä Sub-Zero. Sub-Zeron arkkivihollinen Scorpion kuitenkin surmasi hänet, minkä jälkeen hän nousi Neatherrealmista aaveena ja omaksui uuden taistelijaidentiteetin nimeltä Noob Saibot. – Myöhemmissä Mortal Kombat -peleissä esiintyvä Sub-Zero on itse asiassa alkuperäisen Sub-Zeron nuorempi veli, joka omaksui isoveljensä taistelijaidentiteetin kostaakseen tämän kuoleman. (Sekavaa? Kyllä.)

Noob Saibotissa minua kiinnostavat sekä hänen taustatarinansa että taistelutyylinsä. Hänen tärkein ominaisuutensa taistelijana on teleportaatiokyky, joka helpottaa sekä äkillisiä hyökkäyksiä että puolustautumista. Lisäksi hän kykenee luomaan varjostaan eräänlaisen kaksoiskappaleen itsestään, mikä tuo hahmon taistelutekniikkaan aivan uuden ulottuvuuden. Noob Saibotin tilille kuuluu koko pelisarjan kenties verisin fatality, joka tunnetaan nimellä Make a Wish ja jossa hahmon tuplakappaleen hyödyt käyvät ilmeisiksi.

Se Mortal Kombatista tällä erää! Jäämme odottamaan uutisia sarjan seuraavasta osasta.

Yövieraat (1986) arvostelu – Pintapuolinen painajainen (ja pieni myyttiekskursio)

gothic
Yövieraat (1986)

Yövieraat (Gothic, Iso-Britannia 1986) on elokuva englantilaisen (myöhäis)romanttisen kirjallisuuden keskushahmoista. Se pohjautuu hyvin höllästi tositapahtumiin: Vuonna 1816 runoilija Percy Shelley matkusti nuoren vaimonsa Mary Shelleyn kanssa Geneve-järven rannalla sijaitsevaan Villa Diodatiin tapaamaan runoilijan ystävää, lordi Byronia. Paikalla oli myös Byronin henkilääkäri John Polidori. Eräänä iltana seurueessa syntyi ajatus tarinankerrontakilpailusta: jokainen pyrkisi kertomaan seurueelle mahdollisimman pelottavan kauhutarinan. Byron sai aikaiseksi ihan kiinnostavan vampyyrikertomuksen. Sen pohjalta Polidori myöhemmin työsti oman Vampyyri-novellinsa (1819), jota voidaan pitää nykyaikaisen vampyyrikirjallisuuden esiasteena. (Vertailun vuoksi: Bram Stokerin Dracula ilmestyi vuonna 1897, siis lähes 80 vuotta Polidorin Vampyyrin jälkeen. Vastoin yleistä harhaluuloa Dracula ei siis ole mikään vampyyriaiheen pioneeriteksti – sen merkitys ja ansiot ovat jossakin aivan muualla.)

Kaikkein tunnetuin Villa Diodatin kerrontakilpailun hedelmä on kuitenkin Mary Shelleyn romaani Frankenstein (1818), jonka vaikutus tieteiskirjallisuuteen ja 1900-luvun kauhuelokuviin on järkyttävän suuri. Olen kuullut väitettävän, että Frankenstein olisi maailman elokuva-adaptoiduin romaani. Väite voi hyvin pitää paikkansa.

GOTHIC-seurue
Mary Shelley, Claire, Byron ja Percy Shelley.

Yövieraat ei kuitenkaan kerro varsinaisesti siitä, kuinka nämä tarinat syntyvät, vaan tarjoaa eräänlaisen tulkinnan siitä, millaisissa olosuhteissa ne luotiin. Tarinoiden kertomiseen kyllä viitataan dialogissa, mutta varsinaisten kerrontatilanteiden osuus jää kovin vähäiseksi. Sen sijaan keskitytään henkilöhahmojen välisten ristiriitojen ja heidän yksityisten ongelmiensa käsittelyyn. Ja niitähän riittää: Mary (Natasha Richardson) on vastikään menettänyt pienen lapsensa, henkilääkäri Polidori (Timory Spall) on neuroottisempi tapaus kuin yksikään hoidettavistaan, Byron (Gabriel Byrne) leikittelee nuoren Clairen (Myriam Cyr) tunteilla, ja Percy Shelleyn (Julian Sands) mielenterveys kiikkuu muuten vain hataralla pohjalla. Ei mene kauaakaan, kun Villa Diodatin käytävät täyttyvät huudoista, juoksuaskelista ja harhanomaisista näyistä.

GOTHIC-katse
Claire näyttää mallia hypnoottis-magneettisesta katseesta.

Käsikirjoittajat ovat ottaneet varsin suuria vapauksia tapahtumien kulun suhteen. Tosiasioiden kustannuksella korostetaan romantiikan hengessä henkilöiden sisäisiä elämyksiä. Ohjaaja Ken Russell on myös muissa elokuvissaan kunnostautunut subjektiivisen, harhanomaisen kokemuksen ja objektiivisen maailman outouden yhdistämisessä, eikä Yövieraat tee tässä poikkeusta: usein on vaikea arvata, onko jokin asia henkilöhahmon kokemaa harhaa vai osa todellista tapahtumakulkua.

GOTHIC-ovet
Elokuvassa nähdään muutamia kohtauksia, joissa tunnekokemuksesta on saatu puristettu esiin kaikki oleellinen.

Yövieraat ei ole järin kiitollinen analysoitava. Syyt ja vaikutteet Mary Shelleyn suurromaanin synnyn taustalla esitetään ylimalkaisesti ja naiivein taustaoletuksin. Elokuva on leimallisesti modernin ajan tuote: näyttämöllepanosta ja näyttelijäntyöstä paistaa se tosiasia, että elokuvan henkilöhahmot, tapakulttuuri ja henki on ainoastaan naamioitu 1800-luvun malliin. Kauhuromantiikasta ja sille ominaisesta psyyken kompleksisuudesta elokuva ei onnistu kertomaan oikeastaan yhtään mitään.

Tämä on sinänsä pettymys. Odotin nimittäin elokuvan promomateriaalin, ennen kaikkea julisteen perusteella nimenomaan kauhuromantiikan sisäisyyden luotausta. Ei tarvitse olla kummoinenkaan taiteentuntija huomatakseen, että elokuvan juliste on pastissi romantikkotaiteilja Henry Fuselin The Nightmare -maalauksesta, jota arkkityyppisempää viittausta kauhuromantiikkaan saa etsiä.

THE NIGHTMARE
The Nightmare (1781)

Elokuvassa kyllä on maalausta jäljittelevä kohtaus, joka jää kuitenkin lähinnä pelkäksi nokkelaksi kuriositeetiksi. Sigmund Freud teki mielen tiedostamattomasta puolesta ehkä vähän liiankin keveän käsiteltävän, niin triviaaleiksi sen representaatiot tuntuvat nykykulttuurissa muodostuvan. (Ja nyt mennäänkin jo aika kauas itse aiheesta.)

The Nightmare -maalaukseen liittyy sanaleikki: nightmare on paitsi painajainen, myös night-mare eli yö-tamma (siksi vasemman laidan musta hevonen) ja yö-mara. Ai mikä? Mara on pohjoisissa kansantaruissa esiintyvä pahantahtoinen henkiolento, joka saa ihmiset näkemään painajaisia istumalla heidän rintakehänsä tai vatsansa päällä – aivan samalla tavalla kuin maalauksen ja elokuvajulisteen pikku-ukot. Hengittäminen vaikeutuu ja unesta tulee levotonta.

Itse asiassa monien eurooppalaisten kielten painajaista merkitsevät sanat – englannin nightmare, ruotsin mardröm, islannin martröð, norjan mareritt, tanskan mareridt – juontavat juurensa juuri maran nimestä. Kaksi viimeksi mainittua sanaa merkitsee kirjaimellisesti maran ratsastusta, mikä viittaa uskomukseen, jonka mukaan marat ratsastivat öisin talojen hevoset henkihieveriin. Ja mihinkäs ne hevoset länsimaisessa symboliperinteessä liitettäisiin, ellei juuri seksuaalisuuteen. Seksuaalisuuteen, joka muotoutuu sanoiksi ja kuviksi usein juuri unissa. – Myös buddalaisessa mytologiassa tunnetaan mara-demoni, joka lähetti kolme tytärtään kirvoittamaan Gautama Buddhassa märkiä unia. Se, onko buddhalaisella ja pohjoismaalaisella maralla jotain tekemistä keskenään, lienee melko tulkinnanvarainen detalji.

Entä suomen kielen painajainen? Sekin on kiinnostava sana. Suomalaisessa mytologiassa painajainen oli maran kaltainen olento, joka myös istuu painajaisunen aikana ihmisen rintakehän päällä, siis painaa tämän keuhkoja, jolloin henki ei tahdo kulkea. Painajainen on siis jokin, joka painaa.

Tästä kaikesta mieleeni tulee vahvasti pari vuotta sitten Suomessa festarikierroksella pyörähtänyt Borgman (Alankomaat/Belgia/Tanska 2013), jossa mara-aihetta on hyödynnetty järkyttävän kiinnostavalla tavalla. Tästäkin elokuvasta on tulossa juttua aivan pian, luultavasti Aseman puolelle.

Voi taivas, millaisille sivupoluille olen taas eksynyt. Annan vielä Yövieraille tähdet, sitten sinetöin tämän merkinnän.

*****