S. Albert Kivinen: Merkilliset kirjoitukset (1990) arvostelu

merkilliset kirjoitukset
Merkilliset kirjoitukset (1990)

S. Albert Kivisen Merkilliset kirjoitukset -kokoelman (1990) novellit tuovat H.P. Lovecraftin Cthulhu-mytologian suomalaisiin maisemiin. Luin teoksen novellit ensimmäistä kertaa jo ala-asteikäisenä. Kaikki Lovecraftin omat teokset ja moni muu kauhuklassikko oli varastettu pienen lähikirjastomme hyllystä. Merkilliset kirjoitukset oli kuitenkin säilynyt – kenties siksi, että se oli erikoisen sisältönsä vuoksi luokiteltu esseisiin eikä kaunokirjallisuuteen. Sinänsä hassua, sillä yli puolet teoksen sivumäärästä kuluu novellien parissa – esseiksi luokiteltavien juttujen osuus on paljon suppeampi.

Kiitos Lovecraftit kirjastosta pihistelleiden pitkäkyntisten, Kivisen novellit olivat luultavasti ensimmäinen kosketukseni Cthulhu-mytologiaan ja ns. kosmisen kauhun lajityyppiin. Kivisen kauhukertomukset eivät ole yhtään hullumpia. Näissä tarinoissa keskeiset henkilöt seikkailevat muun muassa Salossa, Helsingissä, Turussa ja Ikaalisissa Pirkanmaalla.

Tuulta tallova itikka on pieni ja näppärä novelli pariskunnasta, joka lähtee kesänviettoon aurinkoiseen Hämeeseen. Pariskunnan vuokraaman vanhan kansakoulun tienoilla alkaa kuitenkin esiintyä outoja, pelottavia ilmiöitä, jotka vaikuttavat yliluonnollisilta. Lopulta pahaenteinen tunnelma leimaa koko aluetta. Novelli on yksinkertainen ja kömpelöhkö, mutta omalla erikoisella tavallaan pelottava ja komea aloitus tekstikokoelmalle.

Keskiyön mato Ikaalisissa on suosikkini teoksen novelleista. Se kertoo Ikaalisten Ruutinkarin oudoista tapahtumista. (Ruutinkari on todellinen Kyrösjärven saari, mutta novellin kuvaamat tapahtumat – toivottavasti – eivät.) Ikaalisiin muuttanut nuorukainen kiinnostuu Ikaalisissa tunnetun, jo edesmenneen maisteri Rolfwénin touhuista ja kohtalosta. Yhdessä yliopistotutkija Bladhin kanssa hän löytää Ruutinkarilta jotakin vaarallista ja kätkettyä. Novellin näppärintä sisältöä ovat veikeät, vanhat kansanrunot, joissa Cthulhu esiintyy Kutunluuna ja Tsatshoggua Satakuuana.

Cthulhun suojatti on monipolvisuudessaan jopa hieman puuduttava. Nuori ekonomi perii Viljo-enonsa, joka on muuttanut vanhoilla päivillään Ikaalisiin. Enon jäämistöstä löytyy eriskummallisia kirjoja ja muuta roinaa, mikä saa ekonomin päättelemään, että eno on ennen kuolemaansa joko tullut hulluksi tai sekaantunut johonkin omituiseen kulttiin. Pian ekonomi huomaakin olevansa keskellä lovecraftilaisia kauhuja. Tässä novellissa pilkahtelee myös Kiviselle ominainen huumori – ekonomi kohtaa muun muassa ghoulin, joka on oppinut puhumaan hieman suomea ja tervehtii reippaasti ekonomia: ”Terve terve”.

Miekka Hevoselle eli Pyhän Hippolytoksen järjestö on jatko-osa Keskiyön madolle: siinä esiintyvät samat hahmot ja tapahtumapaikat. Tyyli ja aiheet ovat kuitenkin hieman erilaisia. Tällä kertaa nimetön minäkertoja ja Bladh selvittelevät oudon salatieteellisen järjestön toimintaa ja tarot-pakkaa muistuttavien korttien symboliikkaa. Novellin alkuosa tuo mieleen Umberto Econ Foucaultin heilurin ja jopa Da Vinci -koodin (jota en muuten ole lukenut – uskon ymmärtäväni elokuvan perusteella tarpeeksi tehdäkseni tämän vertauksen). Loppu on kuitenkin silkkaa Lovecraftia ja kosmista hirveyttä.

Kauhunovellisikermän päättävä Puhu pukille kertoo nuorukaisnelikosta, joka onnistuu spiritistisessä kokeilussa saamaan Shub-Niggurathin kirouksen niskaansa. Eihän siinä hyvin käy. Myös virkavalta ja aiemmista novelleista tuttu yliopistomies Bladh sekaantuvat tutkimuksiin. Tässä novellissa kohdataan myös yllättävää väkivaltaa, jollaista muissa Kivisen novelleissa ei esiinny. Novelli lukeutuu kokoelman parhaisiin.

Kauhunovellien lisäksi niteessä on pari alkemistiseen kuvastoon keskittyvää novellia: Töölön mysteeri ja Matka vanhan viisaan miehen luo. Erityisesti jälkimmäinen tuo vahvasti mieleen Rosenkreutzin Hermeettisen romanssin. En saanut näistä hirvittävän paljon irti, enkä ole varma, oliko kyse lähinnä alkemistisen tematiikan parodiasta vai jostain vakavammasta.

Novellien lisäksi teos sitältää lyhyen Lovecraft-elämäkerran, tutkielman levitoivista pöydistä ja filosofisia esseitä. Lovecraft-elämäkerta on kiinnostava – opin siitä muun muassa, että Lovecraftilla oli kissa musta nimeltään Nigger-Man. Pöytätanssitekstin ja esseet jaksoin lukea tuskin kursorisesti – ne eivät yksinkertaisesti kiinnittäneet minun mieltäni.

Suosittelen lämpimästi kaikkia Lovecraftin ja Robert W. Chambersin tuotannon ystäviä tutustumaan S. Albert Kivisen novelleihin.

S. Albert Kivinen: Merkilliset kirjoitukset (1990)
Lukuhaasterasti: 16. Kirjassa luetaan kirjaa.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Noitapiiri (1996) arvostelu

Noitapiiri (1996)
Noitapiiri (1996)

Noitapiiri (The Craft, 1996) oli nuoruuteni hittileffa: 90-luvun puolivälin paikkeilla tästä puhuivat kaikki. En itse saanut varhaisteininä saanut tilaisuutta nähdä Noitapiiriä, joten nyt oli korkea aika korjata tilanne.

90-luku oli noitaelokuvien ja -sarjojen kulta-aikaa. Television suosittuja noitasarjoja olivat Sabrina Teininoita ja Siskoni on noita. Elokuvien osalta Noitapiirin lisäksi on mainittava upea kauhuklassikko Blair Witch Project. Vampyyreista ja zombieista on jo aikaa sitten tehty freesit 2000-luvun versiot – missä siis viipyy elokuvanoitien uusi tuleminen? Noitia kyllä vilahtelee sivurooleissa siellä täällä, mutta nimenomaan noitiin keskittyviä elokuvia ja sarjoja ei juuri tänä päivänä tehdä. Ehkä 90-luvun yltäkylläisestä noitatarjonnasta on liian vähän aikaa – kenties noidat tekevät kunnon paluun vasta 2020-luvulla.

Noitapiiri (1996)
Sarah (vas.) ja Nancy ovat Noitapiirin tärkeimmät hahmot.

Noitapiiri on tyyliltään niin ysäri, että päätä pakahduttaa. Elokuva kertoo teini-ikäisestä Sarahista, joka muuttaa vieraaseen kaupunkiin ja kiinnittää uudessa koulussaan merkilliseen tyttökolmikon huomion. Nancy, Bonnie ja Rochelle ovat jo aiemmin perustaneet yhdessä noitapiirin ja pyytävät Sarahia joukkonsa neljänneksi. Pian käy ilmi, että Sarahin synnynnäiset maagiset kyvyt ovat aivan omaa luokkaansa ja omiaan nostamaan myös muiden piirin noitien mahdollisuudet uudelle tasolle.

Pikkunoitien arkiset huolenaiheet, joihin taikuudesta haetaan ratkaisua, ovat suorastaan hellyttäviä. Bonnie murehtii ulkonäköönsä liittyviä asioita, Rochelle taas tahtoo kostaa tytölle, joka kiusaa häntä. Nancyn ongelmat ovat sentään hieman moniulotteisempia: hän tahtoo paeta köyhiä ja levottomia kotiolojaan. Sarahin suurin murhe on varhaislapsuudessa koettu äidin kuolema – mutta toisin kuin muut tytöt, Sarah ei edes yritä ratkaista murheitaan noituuden avulla.

Noitapiiri (1996)
Noitapiirin tytöissä on enemmän wiccaa ja luonnonlasta kuin okkultistia ja paholaisenpalvojaa.

Kun teininoidat saavat pääsevät kunnolla alkuun maagisten voimien käytössä, on luvassa lyhyt ja riemukas voittokulku. Elämä hymyilee, kaikki sujuu. Paha saa palkkansa. Pian noitatytöt kuitenkin saavat huomata, että eihän tämä nyt aivan näin yksinkertaista ollutkaan: jokainen magian avulla suoritettu teko palaa tekijänsä kontolle kolminkertaisena.

Nancya esittävä Fairuza Balk tekee elokuvassa elämänsä roolin. Hän istuu tasapainottoman ja epäsosiaalisen goottipunkkarinoidan rooliin niin hyvin, ettei hän koskaan päässyt synkän skitsotytön roolista eroon. Luultavasti juuri siksi Fairuzaa ei ole Noitapiirin jälkeen valtavirtaelokuvissa juuri nähty. Muut noitatytöt näyttävät sekopäisen Nancyn rinnalla suorastaan tylsiltä.

Noitapiiri (1996)
Fairuza Balk tekee Noitapiirin Nancyna elämänsä roolin.

Noitapiirissä on kaksi mieleenpainuvaa ja onnistunutta kohtausta, joista kumpikin liittyy, kiinnostavaa kyllä, eläimiin. Tytöt ovat kokoontuneet maaseudun aurinkoiseen rauhaan kutsumaan Manon-jumaluutta, kun valtava perhosparvi yhyttää ja ympäröi heidät. Tytöt tulkitsevat tämän merkiksi Manonin suosiosta. Toinen vaikuttava kohtaus on tunnelmaltaan täysin päinvastainen: Sarah näkee harhojen vallassa kotitalonsa olevan täynnä käärmeitä, rottia ja muita syöpäläisiä, jotka tunkeutuvat talon seinien läpi ja yhä lähemmäs häntä. Kohtaus tuo mieleen etäisesti Roman Polanskin Inhon.

Noitapiiri on sympaattinen ja kaikessa lapsellisuudessaan herttainen elokuva. Ei tätä tosin toista kertaa katsoisi.

*****

Suuri noitakirja (1991) arvostelu

suuri noitakirja
Suuri noitakirja (1991)

Suuri noitakirja on minulle eräänlainen Noidan käsikirjan sisarteos. Siinä missä Noidan käsikirja oli sopivasti jännää luettavaa ala-asteen ensimmäisiä luokkia käyvälle, tarjosi Suuri noitakirja kiinnostavia tarinoita vähän vanhemmalle lukijalle. Luin Suuren noitakirjan noin 11-vuotiaana, ja tuolloin teos tuntui – ainakin Noidan käsikirjaan verrattuna – huiman pelottavalta. Nyt lähes 20 vuotta myöhemmin sen teho ei ole aivan yhtä suuri.

Suuri noitakirja sisältää 17 noita-aiheista kauhunovellia. Kaikki kertomukset näyttävät silmämääräisen arvion perusteella olevan peräisin yhdysvaltalaiskirjoittajien kynistä. Ainoat minulle ennalta tutut nimet teoksen sisällysluettelossa ovat Stephen King, Nathaniel Hawthorne ja Robert Bloch, jotka ovat valtavirrassakin hyvin tunnettuja kirjailijoita. Muut teoksen novellistit taitavat edustaa marginaalisempia kauhukirjailijoita tai niitä kirjoittajia, jotka ovat hankkineet kannuksensa muissa lajityypeissä ja tehneet kauhun saralla vain satunnaisia kokeiluja.

Ensimmäiseltä lukukerralta mieleeni oli painunut ennen kaikkea kaksi novellia: Stephen Kingin Mummi ja Shamus Fraserin Marjakuusi.

Mummi kertoo 11-vuotiaasta Georgesta, joka jää iltapäivän ajaksi yksin kotiin seniilin mumminsa kanssa. Mummi on aina ollut Georgelle pelottava ja vastenmielinen hahmo, ja vanhuudenhöperyys tehnyt mummista entistäkin karmivamman. George toivookin, että mummi nukkuisi koko iltapäivän ajan, jotta hän ei joutuisi tuomaan mummille juotavaa tai toimittamaan muita mummin käskyjä. Valitettavasti iltapäivä ei etene Georgen toivomalla tavalla. – Novelli on kirjoitettu kohtausmaiseen tapaan: se etenee tuskallisen verkkaisesti, aivan samalla tavalla kuin Georgen iltapäivä. Sen voima syntyy ennen kaikkea odotuksesta: jotain pahaa tapahtuu, mutta mitä ja milloin? Vaikka novelli tapahtumaympäristö on Kingin teoksille ominaiseen tapaan arkinen ja ”tylsä”, kuplii sen pinnan alta elementtejä, jotka yhdistävät Mummin suoraan Cthulhu-mytologiaan. En muista törmänneeni näin suoriin Lovecraft-viittauksiin missään muussa Kingin kirjoituksessa.

Shamus Fraserin Marjakuusi kertoo yksinäisestä ja syrjäisestä mökistä, jonne tarinan kertoja Martin muuttaa työkomennuksensa vuoksi. Martinin tehtävä on tutkia, voisiko mökin lähistöllä sijaitsevan laakson muuttaa tekojärveksi. Pian Martin huomaa, että mökin ympäristössä tapahtuu jotakin omituista. Mökin seinistä ja katolta alkaa kuulua öisin omituista kolinaa ja kolketta, aivan kuin joku tai jokin pyrkisi sisään Martinin mökkiin. Ilmiöillä vaikuttaa olevan yhteys lähistöllä kasvavaan marjakuuseen. – Martinin yksinäiset kauhunhetket mökissä on kuvattu tavattoman elävästi. Marjakuusi on outo, mutta vaikuttava tarina. Tänäkin päivänä pidän sitä yhtenä kokoelman pelottavimmista novelleista.

Mummin ja Marjakuusen lisäksi pidin erityisen paljon Marjore Brownin Yksi jäi jäljelle -novellista, jossa nuori ylioppilas Rudolph turvautuu magiaan etsiessään itselleen menestystä. Hän hankkii käsiinsä ikivanhan grimoiren ja onnistuu sen ohjeilla saavuttamaan haluamansa. Magian avulla hankitulla menestyksellä on kuitenkin kallis hinta, eikä Rudolph lopulta pysty nauttimaan saavutuksistaan. Tarinan peruskaava, jonka voi tiivistää sanoihin ”ahneella on paskainen loppu”, on jo monista kertomuksista tuttu. Brown onnistuu kuitenkin elävöittämään tarinan omaperäisellä ja kiinnostavalla tavalla.

Suuri noitakirja oli minulle tällä kertaa hienoinen pettymys. Näin käy usein kirjoille, jotka ovat lapsuudessa tai nuoruudessa tehneet syvän vaikutuksen. Hassua kyllä, yllätyin kirjan myös positiivisesti teoksen sisällön suhteen: kyseessä ei ollutkaan viihteellisistä kauhunovelleista kasattu kioskihalpispokkari (kuten muistelin), vaan valikoima pätevien ja ilmaisuvoimaisten kirjailijoiden tekemiä tarinoita.

Olen kuluneen parin vuoden aikana kahlannut läpi useita teoksia, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen lapsena tai nuorena: Noidan käsikirjaDrowin tytär, Syyshämärän lohikäärmeet, Peukku katsoo yötä, Mustan myllyn mestari – ja viimeisimpänä Suuri noitakirja. Mieleeni tulee vielä yksi teos, jonka voisin nostalgiankaipuussani lukaista: S. Albert Kivisen Merkilliset kirjoitukset, jonka kauhunovelleissa Cthulhu-mytologia tuodaan suoraan Suomen maankamaralle. Taisin lukea Kivisen novelleja jo ennen kuin sain käsiini ihka-aitoa Lovecraftia (jonka kaikki kirjat oli ilmeisesti varastettu kotikuntani pikkukirjastosta), ja siksi Kivisellä on ollut vahva vaikutus käsitykseeni siitä, mitä Cthulhu-mytologia oikeastaan on. Ehkäpä uskallan lukaista tämänkin teoksen uudelleen.

Suuri noitakirja (Tales of Witchcraft, 1991, suom. 1994)
Lukuhaasterasti: 6. Kirjassa on monta kertojaa.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Elaine Cunningham: Drowin tytär (1995) arvostelu

Drowin tytär (1995)

Elaine Cunninghamin Drowin tytär (1995) kuuluu Forgotten Realms -sarjaan, joka tunnetaan ennen kaikkea R. A. Salvatoren Musta haltia -kirjoista ja Drizzt Do’Urdenin hahmosta. Salvatoren teoksia pidetään yleisesti ”halpisfantasiana”, ja tuo leima onkin levinnyt pitkälti myös muihin Forgotten Realms -kirjoihin. Tämä ei tee täysin oikeutta Drowin tyttärelle tai muille Elaine Cunninghamin kirjoille. Myös Cunningham kirjoittaa bulkkifantasia, mutta hän tekee sen paljon taitavammin kuin Salvatore tai vaikkapa Dragonlance-parivaljakko Hickman & Weis.

Luin Drowin tyttären ja jokusen muun Cunninghamin teoksen yläasteikäisenä. Halusin nyt kokeilla, miltä tällaisen fantasian lukeminen tuntuu hieman vanhempana. Odotukset eivät olleet korkealla – kokeilin pari vuotta sitten paluuta Dragonlancen maailmaan, eikä se trippi ollut mukava. Cunningham yllätti kuitenkin positiivisesti.

Drowin tytär on ensimmäinen osa Drowprinsessa-kirjasarjaa, joka kuvaa drowhaltia Liriel Baenren seikkailuja. Toisin kuin haltiat yleensä, maan alla Uumenenalassa asuvat drowit ovat petollisia, itsekkäitä ja kilpailunhaluisia. Drowien yhteiskunta on vahvasti matriarkaalinen, ja useimmat miehet saavat drowyhteisöissä tyytyä apupojan, opettajan tai soturin asemaan.

Nuori Liriel on sekä syntyperänsä, maagisten lahjojensa että kauneutensa vuoksi poikkeusyksilö kotikaupungissaan Menzoberranzanissa. Hän tahtoo kehittää taitojaan magian saralla, mutta kaupungin valtasuhteiden vuoksi Baenren suvun matriarkka lähettää Lirielin Arach-Tinilithiin, jossa hänen on tarkoitus opiskella Lloth-hämähäkkijumalattaren papittareksi. (Joko drowinkieliset nimet alkavat riittää?) Kapinamieli kytee Lirielissä. Hän kiinnostuu maanpinnan maailmasta ja päättää tehdä sen, mihin vain harva drow on ryhtynyt: nousta maan päälle. Matka valon maailmaan on Lirielille äärimmäisen vaarallinen, sillä jokaisen drowin synnynnäinen taikavoima kuihtuu pois heidän poistuessaan Uumenenalasta. Näin käy myös Lirielille.

Toinen teoksen keskeisimmistä hahmoista on soturi Fjodor Rashemenilainen. Rashemenilaiset ovat tunnettuja taisteluraivoksi kutsutusta, transsinomaisesta tilasta, joka tekee heistä väsymättömiä ja vaarallisia taistelijoita. Fjodorin ongelmana on, että hän ei hallitse omaa taisteluraivoaan, vaan vaipuu uhkatilanteessa tahtomattaankin raivon valtaan. Silloin hän enää erota ystävää vihollisesta, vaan saattaa käydä myös kumppaneidensa kimppuun. Fjodorin tavoitteena on löytää keino, jolla hän voi hallita taisteluraivoaan.

Lirielin ja Fjodorin tiet risteävät. Aluksi he ovat toisilleen vihollisia, mutta huomaavat pian voivansa hyötyä yhteistyöstä. Heidän lähtökohtansa ja tapansa ovat erilaiset, eikä kulttuurien yhteentörmäyksiltä vältytä. Petollisuuteen ja omaneduntavoitteluun tottuneen Lirielin on vaikea ymmärtää Fjodorin kirkassilmäisyyttä ja suoraselkäisyyttä, jotka näyttäytyvät paikoin hänelle silkkana itsetuhoisuutena. Tämä kulttuurien ja luonteiden välinen ero on kirjan kiinnostavimpia elementtejä.

Oma lempikohtaukseni kirjassa on se, jossa lukija kohtaa Fjodorin ensimmäistä kertaa. Fjodor on päättänyt tunkeutua metsän keskellä sijaitsevaan mökkiin, sillä hän aavistaa, että hänen etsimänsä amuletti on mökissä. Valitettavasti mökki ei ole mikä tahansa hökkeli – sillä on linnun jalat, joilla se tepastelee ympäri pientä metsäaukiota. Kohtaus oli jäänyt vahvasti mieleeni ensimmäiseltä lukukerralta. Linnunjalkainen mökki lienee lainaa slaavilaisesta kansanperinteestä, jossa tunnetaan Baba Yaga -niminen, linnunjalkaisessa mökissä asuva noita.

Ennen teoksen uusintakierrosta yritin palauttaa mieleeni mahdollisimman paljon yksityiskohtia teoksesta. Silti Baba Yaga -mökkikohtaus oli ainoa kohtaus, jonka pystyin selvästi muistamaan. Lisäksi muistin tärkeimmät hahmot eli Lirielin ja Fjodorin, ja sen, että he eroistaan huolimatta ryhtyvät yhteistyöhön. Kaikki muu oli pyyhkiytynyt mielestäni pois.

Kun luin teosta uudelleen, kaikki sen elementit tuntuivat kuitenkin tutulta: ”Niin juu, tässä oli tämäkin juttu”… On jännittävää muistaa ja kokea tutuiksi asioita, jotka olin jo unohtanut täysin. Kirjan loppuun päästessäni koko teos tuntui läpikohtaisin tutulta.

Kaunokirjallisilta arvoiltaan Drowin tytär ei vakuuta – eikä sen tarvitsekaan, onhan kyse kioskifantasiasta.  Teos on täynnä alleviivaavaa elehdintää ja kirvelevää tunteilua – aivan kuten kaikki oman lajityyppinsä teokset. Cunningham tekee kuitenkin työnsä verrattain tyylikkäästi. Mistään pahimman luokan fantasiasiirapista ei ole kyse. Suomenkielinen käännös on kiitettävän huolellisesti tehty.

Elaine Cunningham: Drowin tytär (Daughter of the Drow, 1995, suom. 2000)
Lukuhaasterasti: 31. Fantasiakirja.
Mistä peräisin: Kirjastosta.