Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012) arvostelu

My Friend Dahmer (2012)
My Friend Dahmer (2012)

My Friend Dahmer on ensimmäinen ja siten myös heittämällä paras sarjakuvakirja, jonka olen 2010-luvulla lukenut. Sarjakuvaromaani on Derf Backderfin (oik. John Backderf) silminnäkijäkuvaus sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin (1960-1994) elämästä junior ja senior high’n ajalta. ajalta. Backderf ja Dahmer olivat luokkatovereita 1970-luvun alkupuolelta aina vuoteen 1978, jolloin he valmistuivat high schoolista ja muuttivat kumpikin tahoilleen kotikaupungistaan Bathista.

Jeffrey Dahmer on poikkeuksellinen sarjamurhaaja siksi, että hän ei tiettävästi nauttinut väkivallasta, vaan pikemminkin inhosi sitä. Väkivalta oli hänelle väline tavoitteen saavuttamiseen, ei tavoite tai nautinnon lähde sinällään. Muihin tunnettuihin sarjamurhaajiin verrattuna hän on poikkeuksellisen empaattinen ja ”herkkä”. Hän ei ollut psykopaatti tai narsisti, joskin jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä hän ilmeisesti kärsi. Hän tiettävästi pyrki jossain määrin jopa vähentämään uhriensa kärsimyksiä tainnuttamalla nämä unilääkkeillä ennen murhaa (tämä ajatus on tosin ristiriidassa tiettyjen todistajanlausuntojen kanssa – mutta ei mennä nyt siihen tarkemmin). Hän joutui juomaan itsensä säälittävään humalaan pystyäkseen ylipäätään murhaamaan ketään. Hän oletattavasti katui aidosti tekojaan ja koki luultavasti jonkinlaista helpotusta jäätyään kiinni.

Backderf kuvaa Dahmeria teoksessaan omituisena nuorukaisena, joka luisuu päivä päivältä syvemmälle yksinäisyyteen. Hän ei pyri tarjoamaan lukijalle tyhjentäviä selityksiä Dahmerin teoille. Sen sijaan hän onnistuu erinomaisesti välittämään kuvan siitä, kuinka eristäytynyt ja tuskainen Dahmer nuoruudessaan oli.

Backderf keskittyy tarinassa siihen, mitä hän sai itse omakohtaisesti Dahmerin elämässä todistaa. Koska hän hädin tuskin tapasi Dahmerin isää tai pikkuveljeä, on hän rajannut nämä hahmot kertomuksensa ulkopuolelle. Hän ei myöskään kuvaa sarjakuvassa Dahmerin tekemiä murhia – siinä vaiheessa kun Dahmer tappoi ensimmäisen uhrinsa, oli Backderfin ja Dahmerin välinen kaveruus jo käytännössä katkennut. Backderf kyllä taustoittaa oman näköpiirinsä ulkopuolelle jääviä seikkoja pitkällisesti teoksen loppuviitteissä.

Loppuviitteet muodostavatkin merkittävän osan My Friend Dahmeria, ja kulutin niiden lukemiseen pidemmän ajan kuin itse sarjakuvan läpikäyntiin. Niiden ansiosta myös sellainen lukija, joka ei ole suuremmin perehtynyt Dahmerin elämään ennalta, ymmärtää sarjakuvan hennot viittaukset Dahmerin luonteeseen ja myöhempiin tekoihin.

Vaikka olen lukenut Dahmerin elämästä melko paljon, ymmärsin vasta Backderfin teoksen myötä, kuinka toivottoman alkoholisoitunut Dahmer oli jo lukioikäisenä. Backderfin ansioksi on laskettava myös se, että hän selittää Dahmerin alkoholismin hänen seksuaalisuuteensa ja fantasioihinsa liittyvällä ahdistuksella. 1970-luvulla oman homoseksuaalisuutensa kohtaaminen on ollut kenelle tahansa kova paikka. Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ollut teini-ikäisen Dahmerin ainoa ongelma. Hänen fantasioihinsa alkoi jo teini-iässä liittyä lisäksi paljon kovemman luokan ”kiellettyjä” elementtejä: tajuttoman uhrin hyväilyä ja mielikuvia totaalisesta vallasta. Tämä herätti Dahmerissa huonoa omaatuntoa, ahdistusta ja suoranaista kauhua. Alkoholi auttoi ahdistukseen ja turrutti vaaralliset ajatukset.

Dahmerilla ei kenties koskaan kokenut ystävyyttä – ei ainakaan teini-iässä tai sen jälkeen. Hänellä oli kyllä kavereita ja tuttuja, mutta ei ystäviä, joille hän olisi voinut uskoutua ja purkaa sisintään. Lukioikäinen Dahmer oli luokan pelle ja oppilaiden keskuudessa hyvin tunnettu hahmo, mutta silti sorsittu ja yksinäinen. Vaikka hän sai positiivista huomiota ja hyväksyntää tempauksillaan ja esityksillään, ei häntä kutsuttu mukaan yhteisiin illanviettoihin tai harrastuksiin. Backderf kuvaa, kuinka jo näihin aikoihin luokkakaverit havaitsivat, että Dahmerissa on jotakin outoa – jotakin kylmää ja pelottavaa.

Ja vaikka Dahmerilla olisikin ollut ystäviä, olisiko hän voinut kertoa päässään pyörivistä ajatuksista kenellekään? Pelkästään homoseksuaalisuudesta kertominen olisi ollut vaikeaa – puhumattakaan siitä, että hän olisi paljastanut jollekulle fantasioidensa väkivaltaisen ja morbidin puolen. Näistä asioista ei yksinkertaisesti puhuta.

Teoksessa kuvataan kiinnostavalla tavalla myös Dahmerin Joyce-äitiä. On laajalti tunnettua, että Dahmerin äidillä oli mielenterveysongelmia. Millaisia ne olivat luonteeltaan ja mistä ne johtuivat – näihin kysymyksiin en ole löytänyt selkeitä vastauksia, en Backderfin sarjakuvasta tai muualta. Ilmeisesti kyse oli ensisijaisesti masennuksesta. Joyce sai kuitenkin ilmeisesti aika ajoin myös kouristuskohtauksista. Mistä ne johtuivat ja kuinka kauan niitä jatkui? My Friend Dahmerista saa sen käsityksen, että Joyce sai kohtauksia pitkin Jeffreyn lapsuutta ja nuoruutta. Tämä on ristiriidassa sen aiemmin saamani käsityksen kanssa, että Joycen kouristukset olisivat liittyneet nimenomaan Jeffreyn varhaislapsuuteen. (Joyce itse kiistää, että mitään kouristuksia olisi koskaan ollutkaan.)

Ehkäpä parhaimmillaan teos on kuvatessaan Dahmerin vanhempien avioeroa ja tilannetta, johon Dahmer joutui vanhempiensa eron myötä. Ensin Dahmerin isä muutti pois perheen yhteisestä kodista. Sen jälkeen Dahmerin äiti pakkasi tavaransa ja lähti toiseen osavaltioon ottaen Dahmerin David-pikkuveljen mukaansa. Koska Dahmer oli jo täysi-ikäinen, päätti hänen äitinsä jättää hänen asumaan perheen taloa yksin, ilman huoltajaa tai seuralaista.

Näin siis väkivaltaisten seksifantasioidensa riivaama, kroonisesti alkoholisoitunut ja ahdistunut 18-vuotias Dahmer vietti koko high schoolin päättymistä seuraavan kesän vanhempiensa talossa – yksin. Tuon kesän pitäisi olla nuoren miehen elämän parasta aikaa: high school takana, elämä edessä ja koko talo tyhjänä! Dahmer ei kuitenkaan ollut normaali nuori mies. Hän murhasi tuon kesän aikana ensimmäisen uhrinsa.

Jälkikäteen on helppoa ajatella, että nämä olosuhteet suorastaan ajoivat Dahmerin hänen ensimmäiseen murhaansa. Voimme spekuloida, että jos Dahmerin vanhemmat – etenkin hänen äitinsä – olisivat hoitaneet avioeron tyylikkäämmin, olisi Dahmerin ensimmäinen murha kenties jäänyt tekemättä. Lisäksi voidaan ajatella, että jos Dahmerilla olisi ollut vahvoja ja turvallisia ystävyyssuhteita, ehkäpä hänen väkivaltaiset fantasiansa eivät olisi koskaan muuttuneet todeksi.

Jos.

Tämä kaikki on kuitenkin pelkkää ajatusleikkiä. Vaarallisten kehityskulkujen hahmottaminen jälkikäteen on helppoa – mutta kuinka estää Dahmerin kaltaisten rikollisten kehittyminen etukäteen? Backderf pohtii sarjakuvassa omaa vastuutaan ja sitä, miksi hän ei auttanut Dahmeria millään tavalla. Hän puolustautuu sillä, ettei kukaan Dahmerin tuttavapiiristä voinut aavistaa, millaisia ajatuksia tämän mielessä pyöri. Lisäksi jokaisella teini-ikäisellä pojalla on omat ongelmansa – muiden ongelmien pohtimiselle ei jää aikaa. Backderf sälyttääkin vastuuta aikuisille: ”But where were the adults?” hän kysyy ja jättää vihjaavasti kysymyksen vaille vastausta.

Aikuiset voivat kuitenkin lausua puolustuksekseen saman argumentin, jolla Backderf puolustautuu: kukaan ei tiennyt, millaisia ajatuksia Dahmerin päässä vilisti ja kuinka ahdistunut tämä tosiasiassa oli. Itse asiassa Dahmerin ikätoverit ovat nähtävästi olleet hänen tilanteestaan paljon paremmin perillä kuin aikuiset: Backderf tovereineen tiesi hyvin, että Dahmer ryyppäsi rankasti joka päivä – ennen koulua, koulussa ja koulun jälkeen. Aikuiset eivät tätä tajunneet, sillä Dahmer osasi kätkeä juomisensa heiltä. Kuinka aikuiset siis olisivat voineet auttaa, kun he eivät nähneet lainkaan teini-ikäisen Dahmerin alkoholismia? Tapa, jolla Backderf sälyttää vastuun aikuisille, on epäreilu ja perustuu puhtaalle itsepetokselle.

Tosiasiassa Dahmerin kohtalo lienee ollut yksinkertaisesti sattuman käsissä. En usko, että voimme koskaan kehittää sellaista koulutus- tai terveydenhuoltojärjestelmää, jossa pienet dahmerit, kleboldit, auviset ja kaczynskit jäävät haaviin ja jossa heidät voidaan joko ”korjata” tai laitostaa ajoissa. Sarjamurhaajan tai kouluampujan kohtalolta voi pelastaa vain sattuma – ystävyys, rakkaus tai muu syvä, merkityksellinen ja elämää muuttava elementti. Maailmassa on satoja ja tuhansia tulevia väkivaltarikollisia, jotka löysivät ajoissa rakkautta ja joiden rikokset jäävät tekemättä. Siksi emme tiedä heistä mitään. Ehkäpä vastaava kokemus olisi voinut pelastaa myös Dahmerin. Valitettavasti 1970-luvulla nuoren homomiehen oli erittäin vaikea löytää rakkautta kaapista käsin.

En ole oikea ihminen arvioimaan Backderfin piirrosjälkeä. Sanottakoon vain, etten ole hänen tyyliinsä erityisen ihastunut. Erityisesti laatikkomaiset päät ja naisten ylikorostetut, turpeat takamukset näyttävät suorastaan vastenmielisiltä. Erityisen rumaa Backderfin kynänjälki on Joyce Dahmeria kuvaavissa ruuduissa. Backderfin käsiala on huoliteltua, yhdenmukaista ja siistiä; en vain pidä hän tyylistään. Se on omaan makuuni liian matemaattinen, kulmikas ja raskas.

Paikoin Backderf astuu oman tietokenttänsä ja näkökulmansa ulkopuolelle:

June 1, 1978, was the last day of school for graduating seniors. — — [Dahmer’s] life essentially ended on this day. He soon shed his humanity forever. The person I knew became something utterly unknowable. The rest of his life would be living hell.

Tämä ei vastaa omaa käsitystäni Dahmerin elämästä senior high’n jälkeen; pikemminkin tämä heijastelee Backderfin omaa käsitystä Dahmerin tulevista käänteistä. Vaikka Dahmerin ensimmäinen murha varmasti järkytti häntä syvästi, oli hänen elämässään varmasti niin hyviä kuin huonojakin käänteitä. ”Living hell” on vahvaa liioittelua.

Samalla Backderf sortuu ala-astetason ajatusvirheeseen, jonka mukaan tullessaan ”pahaksi” ihminen luopuu ihmisyydestään (humanity). Ja taas kerran ulkoistimme kauniisti pahan jonnekin kauas itsestämme, jonnekin ei-inhimillisen alueelle. Pahuus ei asu meissä, se asuu Jeffrey Dahmerissa – ja hänessäkin vasta silloin, kun hän oli jo lakannut olemasta ihminen (person) ja kun hänestä oli tullut jotakin käsittämätöntä (something utterly unknowable).

Ei se näin mene. Mitä vahvemmin ulkoistamme pahuuden dahmereihin, kleboldeihin, auvisiin ja kaczynskeihin, sitä todennäköisemmin se saa meistä otteen ja alistaa hyväntahtoisen puolemme valtaansa.

Mitä tulee Backderfin muutoin ansiokkaaseen kuvaukseen Dahmerin psyykestä, minua jäi häiritsemään eräs seikka: Backderf kuvaa Dahmerin elämää mustavalkoisesti eräänlaisena tasapainoiluna ”hulluuden” ja ”terveyden” (sanity) välillä. Hän käyttää ilmaisuja kuten ”[Dahmer’s] world was crumbling… along with his sanity” ja ”He was hanging onto his sanity by the thinnest thread.” – Aivan kuin Dahmerin – tai kenenkään muun – elämästä olisi selkeästi mahdollista paikantaa hetki, jona terveys loppuu ja hulluus alkaa. Aivan kuin hulluus ja terveys olisivat yksinkertaisesti toisensa poissulkevia ominaisuuksia: jos et ole terve, olet hullu, ja jos et ole hullu, olet terve. Tämä ei tee oikeutta ihmispsyyken monitahoisuudelle. Terveys ja hulluus ovat pikemminkin akselin ääripisteitä – akselin, jolta me kaikki löydämme oman paikkamme.

My Friend Dahmerista on tehty myös elokuva-adaptaatio. Olen siinä uskossa, että tämä ei olisi tulossa ainakaan laajaan levitykseen Suomessa; elokuva vaikuttaa kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoiselta, joten toivotaan parasta. (Edit: Juttuni My Friend Dahmer -elokuvasta on luettavissa.)

Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012)
Lukuhaasterasti: 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

My Friend Dahmer (sidottu) @ Discshop
My Friend Dahmer (e-kirja) @ Discshop

Hannibal, 3. tuotantokausi (2015) arvostelu

Hannibal, 3. tuotantokausi (20015)
Hannibal, 3. kausi (2015)

Hannibalin kolmas tuotantokausi (Yhdysvallat 2015) jäi minulla myöhäiselle, vaikka pidin kahdesta ensimmäisestä tuotantokaudesta kovasti. – Siltä varalta, että asia ei jollekulle ole itsestäänselvyys: tätä tekstiä ei välttämättä kannata lukea, mikäli haluaa ehdottomasti välttyä sarjan kahteen ensimmäiseen tuotantokauteen liittyviltä spoilereilta.

Kolmannen tuotantokauden alku jättää paljon toivomisen varaa. Hannibal (Mads Mikkelsen) ja Bedelia Du Maurier (Gillian Anderson) ovat omaksuneet valeidentiteetit ja piilottelevat Firenzessä FBI:ltä. Tai näin tekee ainakin Hannibal – mitä Bedelia tekee ja miksi, se ei minulle aivan aukene, eikä sen kai tarvitsekaan. Samaan aikaan toisaalla Will Graham (Hugh Dancy) keräilee itseään toisen tuotantokauden mytäkän jäljiltä ja päättää etsiä Hannibalin käsiinsä. Will ei kuitenkaan löydä Hannibalia, vaan Hannibalin lapsuudentuttavan Chiyoh’n (Tao Okatomo), joka tarjoaa Willille uusia näkökulmia Hannibalin persoonaan ja elämään.

HANNIBAL -- Season: 3 -- Caroline Dhavernas as Alana Bloom, Laurence Fishburne as Jack Crawford, Mads Mikkelsen as Hannibal Lecter, Gillian Anderson as Bedelia Du Maurier, Hugh Dancy as Will Graham, Tao Okamoto as Chiyoh
Nää Hannibalin season cast -promokuvat ovat vaan upeita.

Kauden alkupuoli on suoraan sanottuna melko pitkästyttävää katseltavaa. Hannibalin ja Bedelian vetelä joutilaisuus Firenzessä ei yksinkertaisesti sytytä. Heti kauden alusta lähtien on kuitenkin selvää, että asetelma on muuttunut ratkaisevasti sitten kahden ensimmäisen tuotantokauden: henkilöhahmot eivät ole enää ”todellisia ihmisiä”, jotka elävät ja vaikuttavat jossakin kuvitellussa maailmassa tai tilassa, vaan pikemminkin eräänlaisia energioita, jotka kietoutuvat yhteen ja reagoivat keskenään kuin epävakaat kemialliset aineet. Kauden tapahtumat eivät yksinkertaisesti ole mahdollisia, eikä katsojan oleteta mieltävän näkemäänsä loogiseksi kausaaliketjuksi.

En ole varma, kumpaa inhoan enemmän: Bedelia Du Maurieria vai Gillian Andersonia. Aloitetaan Bedeliasta: hän on yläluokkainen, todellisesta elämästä vieraantunut ja linnunluinen hienohelma, jonka jokainen ele ja sana kertoo itseriittoisesta ja ylimielisestä mielenlaadusta. Ja se, että häntä esittää Gillian Anderson, joka vain toistaa samaa roolia tuotannosta toiseen… Huh. Bedelian hahmo on kuitenkin sarjan kokonaisuudessa tarpeellinen. Koska Hannibalissa ei nähdä Clarice Starlingia ja koska Amanda Bloomin (Caroline Dhavernas) kanssa kävi kuten kävi, on Hannibalille täytynyt keksiä jostakin uusi heila.

HANNIBAL -- "Dolce" Episode 306 -- Pictured: Gillian Anderson as Bedelia Du Maurier -- (Photo by: Ian Watson/NBC)
Liian löysää mun makuuni: Bedelia Du Maurier.

Tuotantokauden jälkipuoliskolla mukaan astuu hahmo, jota olen odottanut sarjan ensimmäisistä jaksoista lähtien: Francis Dolarhyde (Richard Armitage; jep, se sama kaveri joka esittää Peter Jacksonin Hobitti-elokuvissa Thorin Tammikilpeä), joka kantaa selässään valtavaa Punaista lohikäärmettä. Dolarhyde oli minulle lukioikäisenä todella tärkeä hahmo, ja sen vuoksi suhtaudun sen elokuvallisiin tulkintoihin erityisellä mielenkiinnolla. – Hannibalin versio Dolarhydestä on omalla tavallaan erittäin kiinnostava ja onnistunut. Toisin kuin Punainen lohikäärme -romaanissa ja vuoden 2002 elokuvassa, Hannibal-sarjassa ei käsitellä juuri lainkaan Dolarhyden lapsuutta tai syitä, joiden vuoksi Lohikäärme on iskenyt kyntensä juuri häneen. Kai oletuksena on, että me katsojat tiedämme nämä asiat joka tapauksessa. Ja niinhän me tiedämmekin.

Hannibal ei luultavasti ole kovin kiinnostavaa katsottavaa sellaiselle, joka ei ole tutustunut Hannibalin ja kumppaneiden hahmoihin aiempien filmatisointien tai Thomas Harrisin romaanien kautta. Toisin kuin monet adaptaatiot, se ei tyydy ”kuvittamaan” alkuperäisteoksia, vaan ottaa niistä ainoastaan peruselementit ja muussaa sitten niistä mieleisensä aterian. Kirjoista on kelpuutettu mukaan ainoastaan hahmojen rungot, tietyt tapahtumakulut ja pieni pätkä dialogia sieltä täältä. Juuri tällaista raikasta, uutta luovaa adaptaatiota katselisin mieluusti paljon enemmänkin.

HANNIBAL -- "...and the Beast from the Sea" Episode 311 -- Pictured: Richard Armitage as Francis Dolarhyde -- (Photo by: Sophie Giraud/NBC)
Francis Dolarhyden elämä ei ole helppoa.

Hyvän sarjan tunnistaa mielestäni siitä, että kun se päättyy, sen katsominen tekee mieli aloittaa alusta. Niin kävi nyt: mieleni tekee kovasti palata vuoteen 2013, jolloin Hannibal vaikutti vielä suhteellisen yksinkertaiselta detektiivisarjalta. Kontrasti sarjan ensimmäisten ja viimeisten jaksojen välillä on valtava.

Kun Hannibal-sarjaa nyt tarkastelee kokonaisuutena, se näyttäytyy huomattavasti tasokkaampana ja eheämpänä kokonaisuutena kuin mikään sen yksittäisistä tuotantokausista. Paradoksaalista kyllä, Hannibalin yksikään kausi ei ole täydellinen; kukin yksittäinen tuotantokausi ansaitsee mielestäni arvosteluasteikolla sen nelisen tähteä. Yhdessä kaikki kolme kautta muodostavat kuitenkin viiden tähden arvoisen paketin.

HANNIBAL -- "The Great Red Dragon" Episode 308 -- Pictured: (l-r) Mads Mikkelsen as Hannibal Lecter, Caroline Dhavernas as Alana Bloom -- (Photo by: Brooke Palmer/NBC)
Alana Bloom muuttuu vanhetessaan vahvemmaksi ja tyylikkäämmäksi.

Hannibalin visuaalinen tyyli on äärimmäisen omaleimainen, tyylikäs ja tunnistettava. High speed -kameralla kuvatut kohtaukset, viininpunaisena tulvana virtaava laskimoveri, äärimmäisen tiukat rajaukset ja erikoislähikuvat (jotka tuovat mieleen Valion ja Fazerin leipomoiden tv-mainokset)…. – Nämä elementit ovat niin vahvoja ja ne toistuvat sarjassa niin usein, että kolmoskauden alkupuolelle tultaessa Hannibal alkaa jo vaikuttaa parodialta itsestään.

Sarjan kehittäjä Bryan Fuller suunnitteli sarjan kestävän seitsemän kautta; mukana oli tarkoitus olla hahmoja ja tarinamateriaalia myös Uhrilampaista. Ajatus tällaisesta pitkästä sarjasta Clarice Starlingeineen ja Buffalo Billeineen on äärimmäisen kiehtova – mutta olisiko tämä tarina kenties sittenkin kompastunut omaan erikoisuuteensa liian aikaisin? Veikkaan, että päätös lopettaa kolmanteen tuotantokauteen – olosuhteiden pakosta tai ei – oli viisas.

Ja huh: kolmoskauden loppukohtausta parempaa päätöstä en olisi tälle saagalle keksinyt.

*****

Enter the Void: Director’s Cut (2009) arvostelu – Likainen suihkulähde

enter-the-void-2009
Enter the Void (2009)

On hölmöä, etten ole katsonut Enter the Voidia (Ranska/Saksa/Italia/Kanada 2009) aikaisemmin. Minulla on kuitenkin tähän hyvä syy: Gaspar Noén elokuvat eivät ole helppoa katsottavaa – tai niin ainakin luulen. Olen aiemmin nähnyt hänen teoksistaan vain Irreversiblen, joka on valtavan hyvä elokuva, mutta samalla hyvin vastenmielinen katsoa. Kritiikkien ja promomateriaalin perusteella arvelin, että Enter the Void todennäköisesti putoaa samaan laariin.

Olin osittain väärässä. Enter the Void on monimutkainen ja jokseenkin raskas elokuva. Se ei kuitenkaan ole samassa mitassa vastenmielinen kuin Irreversible. Ja toisin kuin Irreversible, Enter the Void on hyvin kaunis kokonaisuus. Sen liikkeellepaneva voima on megalomaaninen halu selittää koko maailma yhdessä elokuvassa – sama voima, joka aikaansai myös Darren Aronofskyn The Fountain -elokuvan. Vaan siinä missä The Fountain valoi katsojaansa uskoa elämään ja ihmiseen, on Enter the Voidista pulppuava elämän vesi likaista ja sameaa.

Jostain syystä Noén edellisen ohjaustyön tunnuslause Le Temps Detruit Tout (”aika tuhoaa kaiken”) alkoi häilyä mielessäni Enter The Voidin ensiminuuteilla. Ajautus sopii periaatteessa hyvin myös Enter the Voidiin: myös tämä elokuva kuvaa elämiä, jotka alkavat idyllistä ja päättyvät kurjaan, väkivaltaiseen kuolemaan. Toisin kuin Irreversible, Enter the Void voi kuitenkin avautua myös positiivisiin ja elämänuskoisiin tulkintoihin… ainakin, jos oikein kovasti yrittää.

enter-the-void-oscar
Oscarin elämä päättyy baarin vessan likaiselle lattialle.

Huumediileri Oscar (Nathaniel Brown) asuu siskonsa Lindan (Paz de la Huerta) kanssa Tokiossa. Kesken rauhallisen DMT-tripin Oscar saa puhelun ystävältään Victorilta (Olly Alexander), joka pyytää Oscaria tuomaan itselleen suurehkon satsin huumeita. Oscar suostuu vastentahtoisesti ja sopii Victorin kanssa tapaamisen The Void -nimiseen baariin. Kauppa ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan: paikalle ryntää joukko virkavallan edustajia. Oscarin elämä päättyy poliisin luoteihin The Voidin miestenhuoneen likaiselle lattialle.

Tämä ei kuitenkaan ole loppu, vaan alku. Oscar irtautuu ruumiistaan ja liikkuu ympäri Tokion katuja: hän näkee ystävänsä Alexin (Cyril Roy), joka pakenee The Voidin miehittäneitä poliiseja, ja Lindan, joka työskentelee tanssijana paikallisessa strippiluolassa. Kierreltyään aikansa Tokion katuja hän palaa lapsuuteensa: Oscar elää uudelleen vanhempiensa tapaturmaisen kuoleman ja palaa hetkeen, jossa hän lupaa Lindalle pitävänsä tästä aina huolta.

Ennen kuolemaansa Oscar ja Alex ovat keskustelleet Tiibetiläisestä kuolleiden kirjasta ja kokemuksista, joita sielu käy lävitse välittömästi kuoleman jälkeen. Oscarin kuolemanjälkeiset kokemukset noudattelevat Kuolleiden kirjassa esitettyä käsikirjoitusta melko täsmällisesti. Enter the Voidia voi katsella eräänlaisena kuvaraitana Kuolleiden kirjaan, mutta se avautuu vaivattomasti myös toisenlaisiin tulkintoihin.

enter-the-void-visuaali
Enter the Void on täynnä visualisointeja rajantakaisesta todellisuudesta.

Enter the Voidin vahvuus on sen kokeellisessa kuvaustyylissä ja visuaalisessa ilmeessä. Elokuva on täynnä pitkiä ja kunnianhimoisia kamera-ajoja, neonvaloja ja abstrakteja visuaaleja. Se, millainen tarina elokuvassa kerrotaan, on tällä kertaa toissijaista; tärkeintä on se, kuinka se kerrotaan.

Juuri tämän vuoksi Enter the Void on tärkeä elokuva. Tänä päivänä tehdään hyvin vähän sellaista elokuvaa, joka on pelkän tarinankerronnan sijaan kiinnostunut elokuvailmaisusta itsestään. Jo elokuvan alkutekstit ovat todella tyylikkäät:

Fuck yeah. Jos mukana on Coilin ja Throbbing Gristlen musiikkia, ei kyseessä voi olla aivan turha elokuva.

Tähän mennessä nähdyn perusteella vaikuttaa siltä, että Noé on kiinnostunut kahdesta inhimillisen olemassaolon peruskysymyksestä: seksistä ja kuolemasta. Noén elokuvissa nämä kaksi sekoittuvat keskenään. Seksi ei ole koskaan kivaa ja hauskaa, vaan siihen liittyy aina jotakin kohtalokasta, vaarallista ja inhottavaa – jopa tappavaa. Irreversiblen kohdalla tämä on jokseenkin, ehm, ilmeistä; Enter the Voidin tapauksessa ilmaisu on hillitympää.

Mitä pidemmälle katsoja pääsee Oscarin menneisyyteen, sitä omituisemmalta hänen ja hänen siskonsa välinen suhde alkaa vaikuttaa. Myös Oscarin suhde omaan äitiinsä vaikuttaa hieman kummalliselta. Oscar tuntuu katsovan sekä äitiään että siskoaan tavalla, jolla omia verisukulaisia ei pitäisi katsoa. En oikeasti tiedä, mitä Noe yrittää tällä sanoa. Välillä pointtina tuntuu olevan yksinkertaisesti se, että nuori mies katsoo jokaista naista samalla tavalla – kuin jokainen maailmassa näkyvä rintarauhanen olisi samanaikaisesti sekä maitoa tursuava tissi että kivasti tutiseva pornolehden ketunnenä tai mahtihinkki.

enter-the-void-linda
Oscarin ja Linda-siskon välinen suhde on vähintäänkin erikoinen.

En ole varma, mitä elokuvan näyttelijävalinnoista pitäisi ajatella. Minua vaivaa se, että nuorta ja haavoittuvaista Lindaa näyttelevä Paz de la Huerta on elokuvan kuvausten aikoihin ollut jo 25-vuotias. Oscarin näyttelijä Nathaniel Brown puolestaan on ollut vasta 21-vuotias. Oscarin ja Lindan pitäisi näyttää hauraalta pikkusiskolta ja hieman kokeneemmalta isoveljeltä – sen sijaan he näyttävät juuri siltä miltä heidän näyttelijänsäkin ovat: pieneltä pojanklopilta ja jo hieman kypsemältä nuorelta naiselta. Ei hyvä.

enter-the-void-alex
Taidemaalari Alex on elokuvan ainoa positiivinen hahmo.

Paz de la Huerta on Lindan rooliin joko erinomainen tai surkea valinta. Miten tämän oikein muotoilisi, jotten kuulostaisi hirviöltä: de la Huerta on näyttävä nainen, mutta olisi väärin väittää, että hänen kasvonsa vastaisivat 2000-luvun kauneusihanteita. Hän näyttää kuin aikuiseksi kasvaneelta tyttönukelta: aivan kuin hänen kauniissa kasvoissaan on jotakin vinksallaan. Esimerkiksi Alexin hehkutus siitä, kuinka ”kuuma kissa” Linda on, ei tunnu lainkaan uskottavalta. Kun Oscarin ja Lindan traumat pikkuhiljaa paljastuvat katsojalle, de la Huerta alkaa kuitenkin tuntua kuitenkin yhä paremmalta valinnalta rooliin.

Tekisi mieli katsoa lisää Noéa, mutta vaihtoehdot ovat aika vähissä. Juha Saaren elokuvaa käsittelevän tekstin luettuani en ole varma, haluanko katsoa Lovea.

*****

Loputon Gehennan liekki (2011) arvostelu – Black metalia hipstereille

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI distro
Loputon Gehennan liekki (2012)

Suomalaisen black metalin historiaa sivuavan Pirunkehto-kirjan julkaisuun on enää pari viikkoa. Koska teos käsittelee samaa aihetta kuin parin vuoden takainen Loputon Gehennan liekki -dokumentti (Suomi 2011), päätin katsoa dokkarin muistin virkistykseksi – taas. En yleensä jaksa kelata samoja elokuvia uudestaan ja uudestaan, mutta Loputtoman Gehennan liekin olen nähnyt jo aika monta kertaa. Se on niin lyhyt ja keveä, ettei sen katsominen vaadi sen ihmeempää orientaatiota. Lisäksi se on hiton hauska.

Black metalilla on kahdet kasvot. Toiset ovat vakavat ja tiukkaotsaiset, toiset nousuhiprakkaisen hilpeät. Loputon Gehennan liekki keskittyy kuvaamaan jälkimmäisiä – ja juuri tässä suhteessa se eroaa useimmista muista black metal -dokumenteista. On mahtavaa, että black metalia kuvataan kerrankin ilman turhaa tanotusta ja poseerausta; vaikka erinäisten 90-luvulla ja 2000-luvun alussa tehtyjen BM-dokumenttien ansioita ei voi täysin kiistää, ovat niistä monet luonteeltaan kiusallisen mystifioivia ja teennäisiä.

Dokumentissa haastatellaan suomalaisen black metalin merkkihenkilöitä. Mukana on lähinnä bändien edustajia (Beherit, Azazel, Clandestine Blaze, Barathrum, Enochian Crescent, Goatmoon, Horna, Satanic Warmaster, Stormheit, Azaghal…), mutta myös musiikin julkaisun, jakelun ja levyarvostelujen parissa häärääviä tekijöitä. Haastateltavien joukkoon on otettu myös Johannes Nefastos, jonka perustama okkulttinen Azazelin Tähti -seura elää enemmän tai vähemmän kiinteässä yhteydessä suomalaisen black metal -alakulttuurin kanssa.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-satanachia
Lord Satanachia ei sievistele.

Kukin haastatelluista luo haastatteluhetkiin täysi omanlaisensa perusfiiliksen. Barathrumin Demonos Sova, Azazelin Lord Satanachia ja Azaghalin ex-rumpali Kalma ovat päättäneet antautua haastateltaviksi sopivasti tukevassa humalassa. Nefastoksen, Stormheitin, Enochian Crescentin jäsenten ja Beheritin Nuclear Holocauston sopivan vakavamieliset ja ”järkevät” haastattelut tuovat kossurevittelylle mukavaa vastapainoa. On vaikea kuvitella, että kyse olisi harkiten etsitystä tasapainosta; palikat vaikuttavat loksahtaneen nätisti kohdilleen puhtaan sattuman myötä.

Saatanallisuus on se peruslähtökohta, toteaa Hammer of Haten (nyttemmin jo entinen) omistaja ja puuhamies Molestor Kadotus. Nimenomaan Saatana tekee black metalista black metalia; kun Saatana unohtuu, ei kyse ole enää black metalista. Suurin osa haastatelluista näkyy kallistuvan sille kannalle, että black metalin perusta on ideologinen tai aatteellinen, ei musiikillinen. Stormheit (jonka musiikkia olen itse pitänyt aina pikemminkin folk- kuin black metalina) tosin kertoo omana kantanaan, ettei black metalin tarvitse olla luonteeltaan saatanallista; myös kansalliset aiheet kelpaavat.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-stormheit
Stormheit kertoo legendaarisen Carelian Pagan Madness -kiertueen vaiheista.

Saatanallisuus hyväksytään siis kaiken perustaksi – mutta mitä se saatanallisuus sitten on? Tähän dokumentti edes yritä antaa kunnon vastausta. Goatmoonin BlackGoatille Saatana merkitsee ”ultimaattista pahaa”. BlackGoatia ja Neutron Hammerin Kaosbringeriä (jonka puheenvuoro on valitettavasti leikattu niin silpuksi, etten ole täysin varma, mistä hän puhuu) lukuun ottamatta kukaan ei pääse dokumentissa kertomaan, mitä se Saatana oikein tarkoittaa.

Jos kaikki haastatellut heitettäisiin samaan huoneeseen keskustelemaan siitä, mikä Saatana on, olisi tuloksena todennäköisesti pitkä ja ehkä vähän verinenkin tukkanuottastelu. Saatana, mitä ikinä se tarkoittaakin, on kenties ”se peruslähtökohta”. Mitä tämä kullekin black metal -individualistille käytännössä tarkoittaa, on tyystin toinen asia.

Juuri siksi Saatana ei itsessään riitä black metalin perustaksi; tietyt musiikilliset elementit ovat vähintään yhtä merkittävä lajityypin määrittäjä. I rest my case. (Tiedän olevani mielipiteineni aika yksin.)

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI goatmoon
Goatmoonin BlackGoatille Saatana on ”ultimaattinen paha”.

Dokumentissa uskonnollisuus ja okkultismi nähdään selvästi toisistaan erillisinä elementteinä. Uskonto on laimeaa, pilaantunutta ja kaavamaista – jotakin, mitä pitää vastustaa ehdottomasti, ja onhan se nyt vaan niin kivaa, kun kirkot palaa. Sen sijaan okkultismi nähdään kiinnostavana ja tavoiteltavana. Näitä näkökantoja ei perustella sen ihmeemmin; kun nuoresta (tai vähän vanhemmastakin) miehestä tältä tuntuu, onhan sen näin oltava. – Asian voisi nähdä myös toisin. Olen nykyään taipuvainen ajattelemaan, että okkultismi ja uskonto ovat kuin järki ja tunne: kaksi erilaista lähestymistapaa samaan asiaan. Toinen ei ole toista huonompi. Katsellessani eri maailmanuskontojen nykyaikaisia ilmentymiä tosin ymmärrän ja osittain jopa jaan black metalin syvän inhon uskonnollisuuden ja erityisesti kristillisyyden eri muotoja kohtaan.

Vahva uskonnonvastaisuus ei estä BM-jannuja haikailemasta vanhojen pohjoisten pakanauskontojen perään. Kukaan ei näytä muistavan, että uskontojahan ne nekin ovat. Olisi kiinnostavaa kuulla uskontoa henkeen ja vereen vastustavien kavereiden spekulaatiota siitä, millainen tämän päivän Suomi olisi, jos sitä ei koskaan olisi alistettu kristillisen kirkon valtaan. Olisivatko pakanauskontojen pyhätöt kuihtuneet samanlaisiksi kaikukammioksi kuin evankelisluterilaiset kirkot? Kenties tämän päivän kapinalliset teinit keskittyisivätkin turmelemaan niiden symboleita?

En yritä sanoa, että black metalin uskonnonvastaisuus (tai sen myönteisyys pakanauskontoja kohtaan) olisi huono asia. Yritän sanoa, että kannattaisi kenties kuluttaa hieman enemmän aikaa ja energiaa sen määrittelyyn, mitä oikeastaan vastustetaan ja mitä tällä vastustamisella halutaan saavuttaa. ”Tehdään ensin ja mietitään sitten” -mentaliteetilla touhusta tulee pelkkää sohimista ja sähläystä. Siinä sivussa saattaa toki syntyä vino pino hyviä levyjä, mikä ei sinänsä ole yhtään hullumpi saavutus. Tässä oikeastaan on black metal pähkinänkuoressa.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-nuclear-holocausto
Beheritin Nuclear Holocausto on paneutui black metal -touhujen jälkeen tiibetinbuddhalaisuuteen.

Saatana ei suinkaan ole ainoa asia, jonka suhteen dokumentissa ei saavuteta yhteisymmärrystä: myös politiikka ja sen rooli black metalissa kirvoittaa haastatelluissa mielipiteitä laidasta toiseen. Etenkin ne haastatellut, jotka soittavat NSBM:ia tai juontavat siitä avoimesti vaikutteita, pitävät itsestään selvänä, että black metal on aina luonteeltaan poliittista.

Kaikki eivät ole samaa mieltä. Johannes Nefastos ei varsinaisesti ota kantaa siihen, mikä on politiikan rooli black metalissa, vaan tyytyy toteamaan, ettei polittinen lähestymistapa ole erityisen kannattava silloin, kun maailma halutaan nähdä sellaisena kuin se todella on. Demonos Sovan ainoa järkevä kommentti koko dokumentissa käsittelee politiikkaa: ”Peräänkuuluttasin, että ei sotkettas politiikkaa tähän”. Politiikkaa käsittelevä osio on leikattu erityisen hauskasti: dokumenttiin on valittu limittäin täysin päinvastaisia kantoja edustavia puheenvuoroja.

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-sova
Sova on hyvä jutuniskijä, mutta siihen hänen saavutuksensa dokumentissa jäävätkin.

Dokumentin häiritsevin piirre on se, ettei yhteenkään aiheeseen paneuduta kunnolla. Suomalaisen black metalin sielunmaisema kirmataan läpi hirvittävällä vauhdilla. Sama tiivis tahti on black metalille ominainen piirre; analyyttisyys tai kyky syventyä asioihin eivät ole koskaan kuuluneet black metalin hyveisiin. Dokumentti on siis tässä(kin) mielessä ottanut aiheensa piirteitä omaan muotoonsa. Silti se, että aihepiiri kuin aihepiiri ohitetaan pintaraapaisulla, ärsyttää. On helppoa olla idiootti, kun mitään aihetta ei tarvitse pohtia viittä minuuttia pidempään. Dokumentti päästää sekä haastateltavansa että katsojansa harvinaisen helpolla.

Eräs aiheista, joihin olisin toivonut syvällisempää katsausta, liittyy bändien ”epäoikeudenmukaiseen” vastaanottoon. Aihetta sivutaan lyhyesti Azaghaliin keskittyvässä osiossa. Black metal rakentuu ehdottomalle elitismille ja voimakkaille, spontaaneille reaktioille – ja sitten – oho! Voissaaaatana! – sen piirissä havaitaan syrjintää ja vihaa! (On tosin sanottava, että Azaghalin kaverit näyttävät itse suhtautuvan siihen ”syrjintään”, joka on heidän osakseen koitunut, erittäin tyynesti ja asiallisesti.)

LOPUTON-GEHENNAN-LIEKKI-molestor-kadotus
Molestor Kadotus ei hyväksy syrjintää.

Azaghalin tilanteeseen en ota kantaa, bändi kun ei ole koskaan herättänyt minussa mitään sen ihmeempiä fiiliksiä suuntaan tai toiseen. Silti on jokseenkin huvittavaa, että black metalia käsittelevässä dokumentissa puhutaan ihan oikeasti syrjinnästä. – Ehkäpä Molestor Kadotuksen aiheeseen liittyvä kommentti vaikuttaisi vähemmän kummalliselta, jos se olisi leikattu toisenlaiseen asiayhteyteen. Nyt en kuitenkaan voi olla ripustautumatta asiaan.

Kaikki eivät tykkää kaikesta tai kaikista. Toiset kutsuvat sitä mauksi, toiset syrjinnäksi. Kuten Hornan Shatraug dokumentissa toteaa, BM-bändejä on tätä nykyä jopa liikaa, ja markkinoilla on myös melkoiset määrät bulkkikamaa. Keskinkertaisilla julkaisuilla ei kukaan erotu massasta – ei vaikka kuinka haaveilisi skenekeisarin statuksesta.

Onneksi myös niille, joilta musiikin kirjoittaminen tai sen soittaminen ei luonnistu, löytyy black metalin piirissä tekemistä. Tässä mielessä black metal on suorastaan poikkeuksellisen ”tasa-arvoinen” alakulttuuri: aina voi kirjoitella arvosteluita, järjestää keikkoja tai perustaa distron. Ilman heitä, jotka pyörittävät pyyteettömästi alakulttuurin ”tukitoimintoja”, olisi black metal kuollut jo ajat sitten.

En ole varma, kenelle Loputon Gehennan liekki on tehty. Luulen, että dokumentin puuhamies, Ride for Revenge -mies Sami Kettunen ei tiedä itsekään. Dokumentti pyöri taannoin Nigh Visions -kulttielokuvafestivaaleilla ja sen jälkeen maakuntien indie-teattereissa. Se siis saavutti verrattain laajan yleisön. Massojen kiinnostus elokuvaa kohtaan johtunee ensisijaisesti onnistuneesta markkinoinnista dokumentin trailerista ja rennonhilpeästä lähestymistavasta.

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI mainstream
Loputon Gehennan liekki, ns. mainstream-versio

Teatterikierroksen jälkeen elokuvasta tehtiin kolme erilaista DVD-versiota: ns. distroversio, kotimainen ”mainstream-versio” ja ruotsalainen julkaisu. Näiden julkaisujen olemassaolo kielii vahvasti siitä, että dokumenttia ei ole ainakaan levitysvaiheessa suunnattu pelkästään alakulttuurin sisäisille yleisöille.

ETERNAL FLAME OF GEHENNA
Loputon Gehennan liekki, Ruotsi-versio. Tämä on kenties kamalin DVD-kansi, jonka olen koskaan nähnyt.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tämä on ongelma. Mitä vähemmän black metalista puhutaan muulle maailmalle, sitä parempi. Kun Hesari, Yle, Aamulehti tai Ylioppilaslehti kirjoittaa jotakin black metalista, voi odottaa, että monikaan fakta ei tekstissä ole kohdillaan (poikkeuksena Hesarin Jussi Ahlrothin kirjoittamat jutut; Ahlroth osoittanut ymmärtävänsä aiheesta enemmän kuin Suomen suurmedioiden muut toimittajat yhteensä). Lisäksi julkisuus herättää aina lähinnä vääränlaisten ihmisten mielenkiintoa. Ne, joissa ”loputon Gehennan liekki” elää, löytävät kyllä black metalin pariin tavalla tai toisella – siihen ei julkisuutta tarvita.

Asia tulee ehkä parhaiten ilmi Enochian Crescentin kitaristi Victorin mietteiden kautta:

Se että sä oot tuolla valtavirran rajamailla ja tuot sanomaa julki, se tarkoittaa että sulla on niitä nuoria uusia käännynnäisiä, jotka pystyisivät kyseenalaistamaan sen totuuden, jota valtiovalta ja yleinen normisto sulle pumppaa. Sen tähden on melkeinpä velvollisuus tuoda julki sitä sanomaa. — Se on kivisempi tie, kuin se että pysyisit undergroundissa. [– J]os sä oot suljetussa piirissä, kaikki tuntee sut ja teet uuden julkaisun toisensa perään, niin jeejee, hyvä meininki. Kukaan ei koskaan kyseenalaista mitään, etkä joudu haastetuksi millään tavalla. Mutta sitten kun sä meet sinne [valtavirran rajalle], niin sut haastetaan paitsi omien joukosta, myös sieltä valtavirrasta.

Jaa että oikein nuoria käännynnäisiä… Tässä heijastuu vahvasti se kuolemanpelko, joka elää valitettavan vahvana alakulttuurin joukossa. Muissa dokumentin ulostuloissa tyydytään yksikertaisesti kommentoimaan rauhoittelevaan sävyyn, ettei tämä homma mihinkään ole kuolemassa, ei tässä ole mitään hätää. Kyllä ne nuoret jossain vaiheessa alkaa keikoilla käydä… Nuorta verta on saatu kuitenkin odotella jo liian kauan. Huomaan olevani edelleen keikalla kuin keikalla joukon nuorimmasta päästä, ja minä käyn pian jo neljättäkymmentä.

LOPUTON GEHENNAN LIEKKI enochian crescent
Enochian Crescentin kohdeyleisöä ovat (olivat) ”nuoret käännynnäiset”.

Azaghalin Kalman kommentti (joka on valitettavasti jätetty dokumentin ekstroihin) kiteyttää asiasta jotain olennaista:

Se menee koko ajan vaan vittu alaspäin. Just sen takia siitä tulee massamusiikkia.

En osaa sanoa mitään siitä, onko black metal tänä päivänä huonompaa vai parempaa kuin ”joskus ennen”. Sen sijaan jaan Kalman käsityksen siitä, että black metalin massaistuminen ei ole toivottava ilmiö. Kun suunnaksi otetaan valtavirta, ovat kompromissit ja ideoiden laimentuminen väistämättömiä lieveilmiöitä. Samalla ilmiön piiriin astuu sellaisia ihmisiä, joiden olisi parempi kuluttaa elämäänsä ja energiaansa johonkin aivan muuhun.

Siksi black metalia ei pitäisi markkinoida.

Siksi Loputonta Gehennan liekkiä ei pitäisi esittää muille kuin niiille, jotka jo valmiiksi tuntevat aiheen.

Siksi minun ei pitäisi kirjoittaa tätä tekstiä.

Toisaalta, mitä väliä enää? Ehkä minun kannattaisi löysätä nutturaa. Pari viikkoa sitten pallottelimme tuttavaporukassa erään keikkatapahtuman yhteydessä ajatusta siitä, mistä black metalille löytyisi uutta yleisöä. Keskustelussa heräsi leikkimielinen ajatus: Flow Festivalin kannattaisi ehdottomasti buukata Azazel ensi kesän lineupiin. Kun ideaa oli heitelty tovi läpällä, tajusin, että se on itse asiassa aivan järkevä ja täysin toteutuskelpoinen. Loputtoman Gehennan liekin myötä (ansiosta? syystä? – riippuu miten asiaa katsoo) Azazelista on tullut ilmiö hipsterien keskuudessa. Jos bändi tykkää heittää keikkaa ja hipsterit kuunnella, mikäs siinä sitten, antaa mennä. Paketti on valmis. Sota on muutosta ja ilman muutosta ei oo mitään järkee enää jatkaa mihinkään. Jos muutos vie kohti tällaista tulevaisuutta, onko järkevää yrittää kääntää sen suuntaa?

Jatketaan Pirunkehdon parissa sitten kun saan opuksen näppeihini ja luetuksi.

Kun kerran luit tämän tekstin jo loppuun, jatka toki lukemista ja tsekkaa Taikalyhdyn luetuimmat artikkelit.

*****