Koirat eivät käytä housuja (2019) on J.-P. Valkeapään elokuva. En ollut elokuvasta lainkaan kiinnostunut ennen kuin tajusin, kenen ohjaustyöstä on kyse. Konsepti vaikutti yhdentekevältä ja tylsältä. Kaikki muuttui, kun osasin liittää Valkeapään nimen elokuvaan – Valkeapään, joka on tällä hetkellä käytännössä ainoa suomalainen elokuvaohjaaja, jonka uraa olen kiinnostunut seuraamaan.

Niin, siis kuka Valkeapää? Hänen ensimmäinen pitkä ohjaustyönsä Muukalainen (2008) on kuin Tarkovskin Peili tai Stalker. Hänen toinen pitkä elokuvansa He ovat paenneet on kuin Luis Buñuelin ja Salvador Dalín remake Olipa kerran elämä -elokuvasta. Siksi se kuuluu 2010-luvulla julkaistujen elokuvien ehdottomaan parhaimmistoon.

Ei siis suomalaisten 2010-luvun elokuvien, vaan kaikkien 2010-luvun elokuvien.

Koirat eivät käytä housuja ottaa askeleen verran poispäin aiempien Valkeapään elokuvien kokemuksellisesta surrealismista ja samalla yhden askeleen pidemmälle perinteisen kertovan draamaelokuvan puolelle. Tarinan liikkeellepaneva voima on päähenkilö Juhan (Pekka Strang) vaimon kuolema. Alussa näemme, kuinka vaimo menee viattomana kesäiltana uimaan – ja kuinka järven pinta on pian tyyni ja hiljainen. Kun Juha havahtuu siihen, ettei vaimoa näy, on myöhäistä. Pelastusyritykset ovat kuoleman vallan edessä turhia.

Juha epäonnistuu surutyössään surkeasti. Vaimon kuolema on synnyttänyt hänessä kokemuksen siitä, ettei hän ei hallitse maailmaa, ei edes omaa elämäänsä – eikä hän hallitsekaan, eihän kukaan hallitse. Vielä vuosia vaimon kuoleman jälkeen hän nuuhkii tämän lempihajuvettä vemputtaessaan yksin sängyssään. Viereisessä huoneessa Elli-tytär tulee hiljalleen murrosikään – eikä Juha huomaa mitään.

Sattuman kautta Juha päätyy tekemisiin ammattidomina Monan (Krista Kosonen) kanssa. Jokin loksahtaa kohdilleen: Mona pystyy tarjoamaan jotain sellaista, mikä auttaa Juhaa käsittelemään vaimonsa kuolemaa.

Minusta on omituista ja huvittavaa, kuinka ponnekkaasti Koirat eivät käytä housuja -elokuvaa markkinoidaan ja katsotaan rakkauselokuvana. Hei herätys nyt! Oletteko te katsoneet tätä elokuvaa? Miten sairas käsitys teillä oikein on rakkaudesta? Tai seksistä? Jos katsoisin Koirat eivät käytä housuja -elokuvaa tarinana rakkaudesta, olisi se epärealistinen, tökerö ja yksinkertaistava. Jos katsoisin elokuvaa tarinana seksistä, olisi se vastenmielinen, naiivi ja altis väärinymmärryksille.

Juu, ei.

Koirat eivät käytä housuja on tarina vallasta ja hallinnan tunteesta. Vaimon kuolema suistaa Juhan radaltaan, sillä menetys pakottaa hänet ymmärtämään, että hänen valtansa elämänsä käänteisiin on erittäin rajallinen. Sattuman ja suoranaisen kaaoksen voima on ylivoimaisesti suurempi kuin yksilön mahdollisuus ohjata elämänsä kulkua. Mona näyttäytyy tässä tilanteessa Juhalle paradoksaalisesti lohdullisena hahmona, absoluuttisen vallan symbolina. Kun Mona ja Juha ovat kahden, on Monalla tilanteessa näennäisesti ehdoton valta. Ja kun valta on Monalla, on se jossain, jollain. Hetken ajan maailma ei olekaan kaoottinen – julma sattuma on poissa pelistä.

Sivuhuomio: Tällainen valtapeli on tietenkin mahdollinen vain etuoikeutetulle. Mona on sirorakenteinen nainen, jonka Juhan kaltainen mies voisi niin päättäessään laittaa hetkessä nippuun. Jos sukupuoliasetelma olisi elokuvassa päinvastainen, olisi tilanne luonteeltaan perustavalla tavalla erilainen. Fundamental difference between the sexes is that one of them can kill the other with their bare hands, kuten True Detectiven kakkoskaudella todetaan.  Sivuhuomio päättyy.

Tosiasiassa Mona on siis Juhan hallinnassa. Pohjimmiltaan Mona on palveluntarjoaja, joka saa tekemisistään rahaa – ihan sama, vaikka hän välillä suuteleekin Juhaa suulle. Pian Juha esittää Monalle pyyntöjä, mitä yhdessä tehdään ja kuinka kauan. Tilanteisiin syntyy uusia vallan kehyksiä tai kerroksia: näennäisesti valta on Monalla, mutta oikeasti Juha asettaa raamit myös Monan vallalle. Näin Juha voi pienen hetken kerrallaan kokea, että maailmassa vallitsee järjestys – ja että hän voi Monaa välineenään käyttäen hallita jopa kuolemaa.

Samaan aikaan Juha unohtaa käyttää omaa valtaansa ilmiselvään kohteeseen eli omaan tyttäreensä. Teini-iän kynnyksellä keikkuvan lapsen perään olisi hyvä katsoa vähän enemmän ja asettaa rajoja. Juha ei sitä tee: kun Elli pyytää kielilävistystä, Juha nyökyttelee ja eksyy omiin ajatuksiinsa. Elli kohauttaa olkapäitään, pistää tupakaksi ja hyppää mopopojan kyytiin.

Monaa on paras tarkastella konstruktiona ja metaforana – ei ihmisenä tai henkilöhahmona. Hän ei ole Juhan rakastettu, vaan työkalu. Juhaa kiinnostaa Monassa vain hänen roolinsa, ei ihminen roolin takana. Tätä ajatusta kuvaa oivasti Bojack Horsemanin katkeran rehellinen toteamus:

It’s so sad that when you see someone as they really are, it ruins them.

Niin. Me ihastumme toisissamme mielikuviin, itse luomiimme hahmoihin. Kun todellisuus jyrää mielikuvat altaan, ei rakkaudelle jää sijaa.

Kun Mona antaa Juhan hetken ajan kurkistaa naamionsa taa, on hän vaarassa mennä pilalle. Molemmat ymmärtävät, että heidän on parasta olla olemassa toisilleen vain roolihahmoina. Suhde ei perustu rakkauteen eikä edes seksuaaliseen jännitteeseen, vaan Juhan tarpeeseen edetä surutyössään ja tuntea tukevaa maata jalkojensa alla edes muutaman sekunnin kerrallaan.

Juha on surullinen, jopa säälittävä hahmo. Elokuva päättyy tilanteeseen, jonka moni katsoja varmaankin tulkitsee onnelliseksi lopuksi. Minä näen asian toisin: Juha ei ole päässyt perusongelmastaan irti, vaan jää kiertämään jatkuvasti epäonnistuvassa surutyössään kehää. Monan ja hänen välille ei voi syntyä aitoa ihmissuhdetta, sillä aito tutustuminen pilaisi Monan – pudottaisi ylvään symbolin murskaksi maahan. Moni näkee elokuvan loppukohtauksessa miehen, joka nauraa iloisesti – minä taas näen hullun, jonka nauru on pakotettua, hieman samaan tyyliin kuin Jokerin päähenkilöllä.

Valkeapään varhaisemmissa elokuvissa erityisesti luonnon rooli on kiinnostava – sade, sumu ja metsän vihreys suorastaan vyöryvät henkilöhahmojen päälle. Koirat eivät käytä housuja -elokuvassa luontokuvauksen merkitys on pienempi, mutta kokonaan se ei ole kadonnut. Elokuvassa on kauniita kohtauksia, jossa kuvataan Juhan vaimon kuolemaa ja sitä, kuinka Juha elää traumaansa läpi uudelleen ja uudelleen upoten veden alle. Veden massa on uhkaava ja vaarallinen – ja samanaikaisesti kaunis ja turvallinen.

Odotukset Valkeapään seuraavia juttuja kohtaan ovat kovat. Juha S:lle kiitos, kun muistit, että tämä leffa on olemassa.

*****