Veronikan kaksoiselämä on elokuva läsnäolosta, mysteeristä ja siitä, mikä elämässä on kätkettyä. Sitä ei pidä yrittää ymmärtää – vain katsoa ja antaa sen viedä mukanaan.

Weronika (Irène Jacob) matkustaa Krakovaan sairaan tätinsä luokse. Hän käy koe-esiintymisessä paikallisella konserttitalolla ja yllätyksekseen saa osan, vaikka hänellä ei ole taustallaan musiikkilukiota kummoisempia opintoja. Koe-esiintymisestä palatessaan hän näkee yllättäen tutun hahmon: ranskalaiseen turistibussiin kiipeää nainen (samainen Irène Jacob), joka näyttää aivan Weronikalta itseltään.

Weronika ei tiedä, että ranskattaren nimi on Véronique, ja myös hän on musikaalisesti lahjakas. Itse asiassa näissä kahdessa naisessa on valtavasti samaa, vaikka he puhuvat kahta eri kieltä ja asuvat kahdessa eri maassa toistensa olemassaolosta autuaan tietämättöminä. Osa yhtäläisyyksistä on ilmiselviä ja merkittäviä, osa taas pieniä ja näennäisesti yhdentekeviä. Vaikuttaa myös siltä, että heidän kohtaloidensa välillä vallitsee outo kausaaliyhteys: vaikka vain toinen on läpikäynyt tietyn kokemuksen, on tuosta kokemuksesta saatu oppi tallentunut molempien muistiin.

Elokuvasta nousee esiin eräänlaisena ääneen lausumattomana mahdollisuutena ajatus siitä, että ihminen voisi ikään kuin kohdata itsensä omassa kaksoisolennossaan. Ajatus on lohdullinen ja kiehtova: Miltä tuntuu nähdä itsensä ulkopuolelta, kuin joku toinen? Miltä tuntuu tutustua itseensä kuin toiseen ihmiseen? Millaista olisi ystävystyä itsensä kanssa?

Veronikan kaksoiselämä lausuu nämä kysymykset ääneen, muttei tarjoa vastausta. Ne jäävät ilmaan kuin soittimesta isketty nuotti, joka vajoaa ja peittyy hiljaisuuteen.

Elokuvan ohjaaja Krzysztof Kieślowski on muistaakseni sanonut jotakin sentapaista, että ihmiskasvot ovat kiinnostavin ilmaisun väline elokuvassa. Tai ehkä ei – väliäkö tuolla. Joka tapauksessa hän tuntuu noudattavan tätä ajatusta Veronikan kaksoiselämässä: kamera seuraa Irène Jacobia suorastaan pakkomielteisesti. Usein kohtaukset täyttyvät puhtaasta Weronikan/Véroniquen olemassaolosta. Toisinaan hän jää yksinkertaisesti hengittämään vallalla olevaa hetkeä – tunnustelemaan auringon lämpöä ja valoa kasvoillaan,  sormeilemaan vanhan puun runkoa ja sen alla virtaavaa voimaa.

Ja juuri tässä piilee Veronikan kaksoiselämän viehätysvoima. Elokuvaa katsellessani ymmärsin, mikä minuun alunperin elokuvataiteessa vetosi: pääsemme elokuvissa tarkastelemaan ja eläytymään hahmoihin, jotka ovat olemassa vain meneillään olevaa hetkeä varten. Heillä ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta elokuvan raamien ulkopuolella.

He eivät herää klo 4 aamuyöstä pohtimaan sitä noloa juttua, joka tapahtui joskus vuonna 1996 ala-asteen välitunnilla, ja tukehdu sitten häpeäänsä. He eivät mieti, pitäisikö uuden asunnon yhtiölaina maksaa heti pois vai hiljalleen rahoitusvastikkeena. He eivät mieti, ovatko he sittenkin tuhlanneet parhaat vuotensa merkityksettömyyksiin, tai spekuloi, mikä kaikki voisi olla toisin, jos elämän nivelkohdat olisivat viettäneet toiseen suuntaan.

Heidän mielensä ei täyty sekalaisesta roinasta, joka tunkee meidän tajuntaamme jatkuvalla syötöllä, vaan voivat keskittyä katselemaan maailmaa junan ikkunasta, ihailemaan auringonvaloa tai ihmettelemään kuumassa vedessä paisuvia teenlehtiä. Meidän olemassaolomme on seinäjokelaisen rintamamiestalon kostea ja tunkkainen ullakko, jota ei ole siivottu vuosikymmeniin – heidän olemassaolonsa taas viimeisen päälle konmaritettu, skandinaaviseen tyyliin sisustettu kaupunkikoti Kruunuvuorenrantaan nousseessa, valkeassa uudiskohteessa.

Pieni kritiikin sana. Elokuvassa on muutamia Veronikan seksuaalisuutta ja kehollisuutta sivuavia kohtauksia, joita en aivan ymmärrä. Ehkäpä erikoisin näistä on aivan elokuvan lopussa: kun Véronique järkyttyy eräästä asiasta ja alkaa itkeä, ryhtyy hänen miesseuralaisensa ”lämmittelemään” häntä. Varmaan tässäkin on jokin syvempi pointti, joka meni minulta ohi – minua kohtaus, jossa itkevää naista ensin näpelöidään ”sensuellisti” ja sitten rakastellaan, vain ällöttää. Myös kohtaus, jossa Weronika kekkaloi huoneessaan alusvaatteisillaan minuuttikaupalla ilman mitään erityistä syytä, on kummallinen, suorastaan voyeristinen. Kohtauksen luonnetta on vaikea perustella millään muulla kuin tekijän tirkistelynhalulla. En tästä mieltäni pahoittanut, mutta paremminkin nämä minuutit olisi voinut käyttää.

Sanottava on myös, että Weronikan ”ääninäyttelijäksi” laulukohtauksiin olisi kenties ollut hyvä valinta nuorempi sopraano. En ole klassisen musiikin kuuntelijana järin harjaantunut, mutta laulukohtauksissa kuultava ääni on selvästi iäkkäämmän naisen ääni – kypsä ja täyteläinen. Jälkikäteen selvitin, että musiikkikohtauksissa käytetään sopraano Elżbieta Towarnickan laulua. Diagnoosini oli oikea: Towarnicka on ollut elokuvan tekoaikana 40-vuotias, Weronikan hahmo elokuvassa puolestaan on 24-vuotias. Laulukohtaukset luovat siksi – hieman kärjistäen – saman vaikutelman, kuin Justin Bieber pistettäisiin huulisynkkaamaan Vesa-Matti Loirin lauluääntä. Pieni asia, mutta minua se häiritsi.

Näin Veronikan kaksoiselämän ensimmäistä kertaa noin 10-vuotiaana. Elokuva jäi tuolloin lähtemättömästi mieleeni. En aivan ymmärtänyt sen tapahtumia, mutta pidin sen tunnelmasta ja scoresta kovasti. Nyt, yli 20 vuotta myöhemmin, voin sanoa, että tavallaan katsoin elokuvaa jo ensi kerralla ”oikein”: tätä ei ole tarkoitus älyllistää tai analysoida.

*****