Muukalainen (2008) arvostelu – Heti floppas

MUUKALAINEN poster
Muukalainen (2008)

En luultavasti ole ainoa, joka kiinnostui J.-P. Valkeapään touhuista He ovat paenneet -”floppielokuvan” (Suomi 2014) myötä. (Kirjoitin elokuvasta taannoin pidemmälti Asemaan.) Valkeapään aiempi tuotanto on nopeasti koluttu läpi: miehellä on edellä mainitun lisäksi ansioluettelossaan ainoastaan pari lyhytelokuvaa (joita en edes yritä kaivaa mistään) sekä täyspitkä elokuva Muukalainen (Suomi 2008). Pidemmiittä puheitta levy kirjastosta ja soittimeen.

Valkeapään elokuvien yhteydessä on puhuttu paljon Tarkovski-vaikutteista. Ihan aiheesta. Elokuvia ja kaikenlaisia muitakin asioita kuvaamaan etsitään usein epämääräisiä käsitteistä kuten tarkovskimainen, kafkamainen, surrealistinen, orwellilainen, eteerinen tai vaikka nyt sitten postmodernistinen – mutta harvoin osataan täsmentää, mitä tällaisilla adjektiiveilla tarkalleen ottaen tarkoitetaan. Se ei kuitenkaan ole mikään syy olla käyttämättä tällaisia sanoja. Joitakin käsitteitä nyt vain on käytännössä mahdoton purkaa osasiinsa, eikä se tee niistä käyttökelvottomia.

Tarkovskimaisuudella viitattaneen tässä tapauksessa ennen kaikkea tietynlaiseen tapaan kuvata luontoa: Valkeapään elokuvien maailmassa luonto on olemassa hallitsevana, suorastaan murskaavana elementtinä. Mitä tahansa luonto onkin, se on sitä ankaralla voimalla. Kun luonto päästää jonkin äänen, se rusentaa kuulijan. Ja kun luonto on hiljaa, äänettömyys on halkaista tärykalvot. Pihalla marssiva sade on voimakas kuin pataljoona sotilaita; pellon yli vyöryvä usva hautaa alleen kaiken.

MUUKALAINEN-usva
En voi olla miettimättä, kuinka tämäkin kohtaus on saatu kuvatuksi.

Muukalaisessa nämä vaikutteet näkyvät vieläkin selkeämmin kuin He ovat paenneet -elokuvassa. Muukalaisen tapahtumaympäristö on nimittäin tällaiselle kuvaukselle paljon otollisempi kuin He ovat paenneet -elokuvan: eletään abstraktia mennyttä aikaa jossakin maaseutu-Suomen uumenissa, ehkäpä itärajan lähellä. Kaikenlaiset selkeät viittaukset tapahtuma-aikaan ja -paikkaan on vedetty niin lähelle minimiä kuin mahdollista. (Tiedän, että nuorempana olisin rakastanut tätä elokuvaa: juuri tällainen konktekstittomuus vetosi minuun varsin vahvasti vielä kymmenisen vuotta sitten. Kaikki tapahtumien ulkoiseen kontekstiin liittyvät asiat tuntuivat jotenkin likaavan teoksen. Mistä tällainen käsitys on oikein lähtenyt, sitä voisi tietenkin pohtia pidemmältikin – jos jaksaisi. )

MUUKALAINEN-kadet
Kuvaajalle pisteitä.

Huomaan, että kierrän Muukalaista kuin sunnuntaikuski kiertoliittymää. Tästä elokuvasta on nimittäin aika hankala sanoa mitään suoraan – mieluummin sitä kirjoittelisi vain jotain sekavaa asian vierestä. No, jos nyt kuitenkin: nimettömäksi jäävä poika (Vitali Bobrov) asustaa ränsistyvää maataloa yhdessä nuoren mutta ramman äitinsä (Emilia Ikäheimo) kanssa. Isä (Jorma Tommila) istuu vankilassa, jossa poika vierailee silloin tällöin. Eräänä päivänä talolle ilmestyy oudolla aksentilla puhuva muukalainen (Pavel Liska), joka näyttää saaneen luodin vatsaansa. Muukalainen vaikuttaa jotensakin uhkaavalta, mutta syystä tai toisesta äiti tarjoaa tälle suojapaikan.

MUUKALAINEN-kaivo
Äidin ja pojan yhteinen idylli.

Elokuvan juoni on – tarkoituksella – roimasti aukkoinen. Muukalaisen maailmassa on paljon asioita, joita ei edes yritetä selittää. Tapahtumien ja valintojen kausaaliyhteydet jäävät epäselviksi. Miksi äiti ontuu, ja miksi isä istuu vankilassa? Onko näillä asioilla jokin yhteys? Kuka muukalaista on ampunut? Mitä poika hakee saarella kuilusta? Mistä tässä kaikessa on kyse? Kieltämättä minua hieman ärsyttävät elokuvat, jotka herättävät näin paljon kysymyksiä ja vastaavat suoraan tuskin yhteenkään. Muukalaisen kohdalla voi hyvällä syyllä kysyä, onko kyse vain mysteeristä mysteerin takia. Jos tämän kysymyksen yli suinkin saa kiivetyksi, paljastuu sen takaa kaunis ja tunnelmaltaan vahva elokuva.

MUUKALAINEN-tanssi
Äiti ja muukalainen tanssivat, poika pyörittää kuistilla grammarin kampea.

Paradoksaalista kyllä, huomasin tätä elokuvaa katsellessani pohtivani – taas kerran – taiteilijaidentiteetin ja brändin välistä eroa. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä vaikeampaa minun on nähdä mitään eroa näiden kahden asian välillä. Jos eroa on, kyse on lähinnä näkökulmaerosta.

Ja mikäs se brändi olikaan?

A brand is a name, term, design or other feature that distinguishes one seller’s product from those of others.

Näin kertoo englanninkielinen Wikipedia. (Suomenkielisen Wikipedian määritelmä on huono; älkää lukeko sitä.) Tämä jos mikä on oleellista sekä taiteen että viihteen piiriin kuuluvien kokonaisuuksien kannalta.  … feature that distinguishes one seller’s product from those of others – juuri tästähän auteur-teoriassa on kyse: että elokuvantekijä onnistuu luomaan oman, persoonallisen kerrontatyylin, joka erottaa hänet muista elokuvantekijöistä. Auteur-teoriassa asiaa tarkastellaan kiinnittäen huomio luomisprosessiin; brändin käsite taas painottaa vastaanottoa ja vastaanottajan näkökulmaa. Samasta asiasta on kuitenkin kyse. (Tästä huomaa selvästi, mikä muutos omassa katsontakannassani on tapahtumassa: olen muuttumassa hyvää vauhtia humanistista ekonomiksi.)

Mitä Valkeapään brändiin – tai tyyliin – sitten kuuluu? Äkkiseltään tulevat mieleen nämä seikat: Kaunis, mutta samalla uhkaava luontokuvaus. Vesielementin painotus. Aukkoiset kausaaliyhteydet ja tarinamaailman romahtaminen. Katsojan pitäminen epätietoisuudessa päähenkilöiden psykologisten vaikuttimien suhteen. Dialogin verrattaen vähäpätöinen arvo kokonaisuudessa. Haluttomuus rakentaa tarinamaailmaa realismin ehdoilla.

MUUKALAINEN-vesi
Vesi ja usva kuuluvat niin Tarkovskin kuin Valkeapäänkin brändiin.

Muukalaisen kaltaiset elokuvat ovat Suomessa hyvin harvinaisia. Suomi on pieni kielialue, jossa taide-elokuvien yleisöt taitavat olla suhteellisesti aliedustettuina moniin muihin eurooppalaisiin maihin verrattuna, eikä parista sadasta hengestä koostuvalle yleisölle kannata tehdä ainakaan kovin mittavia tuotantoja. Kotimaisen elokuvan vientiin taas liittyy kaikenlaisia ongelmia, ei niistä sen enempää tällä erää. Olen joka tapauksessa hyvin iloinen siitä, että tänne mahtuu sellainenkin elokuvaohjaaja kuin Valkeapää. Yksikään hänen ohjauksistaan ei tule keräämään ensi-iltaviikonloppunaan nelinumeroisia katsojalukuja – mutta ei se mitään. Kaikki elokuva ei ole massoille, eikä tarvitsekaan olla.

*****

Discshop DVD

”Täysi floppi”

he-ovat-paenneet-poster
He ovat paenneet (2014)

Mä tiedän, että mun pitäisi perustaa Lyhdylle oma FB-sivu tällaisia reunahuomautuksia varten. Olen itse asiassa suunnitellut perustavani sen piankin. Tulkoon tämä nyt kuitenkin ihan omana blogimerkintänään ulos. Markkinointi&Mainonta otsikoi juttunsa pari päivää sitten oikein kivasti klikkausjournalismin hengessä: Suomen paras elokuva oli täysi floppi. Otsikon alta löytyvä juttu herätti sen verran ajatuksia, etten malta olla kommentoimatta.

Jotain on mennyt pahasti pieleen vuoden 2014 parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi nimetyn He ovat paenneet -elokuvan markkinoinnissa yleisölle.

Hmm. Jospa ei sittenkään? He ovat paenneet ei ole suurten yleisöjen elokuva. Siksi ei ole mikään ihme, etteivät suuret yleisöt käyneet sitä katsomassa. En syyttäisi tästä markkinointia – oikeastaan minusta tässä ei pidä etsiä mitään syyllisiä. – Jutun taustalla tuntuu olevan ajatus, että ihmisille voidaan syöttää mitä tahansa sellaista, mistä he eivät ole kiinnostuneita, jos vain markkinointi osuu kohdilleen. Valitettavasti homma ei toimi ihan näin.

Potentiaalista yleisöä olisi löytynyt ainakin elokuvaharrastajista ja nuorisosta – –

Joo ja ei. Joo elokuvaharrastajille: kyllä, taide-elokuva on lähinnä elokuvaharrastajien juttu. Heitä ei tosin Suomessa taida kovin paljoa enää olla. Ei nuorisolle: He ovat paenneet ei ole nuorisoelokuva. Se on (ainakin minun mielestäni) taide-elokuva. Se toki kiinnostaa niitä nuoria, jotka ovat kiinnostuneet ylipäätään taide-elokuvasta ja kokeellisesta ilmaisusta. Se olisi kiinnostanut 16-vuotiasta minua, sillä suorastaan ahmin noihin aikoihin taide-elokuvaa. Tällaiset oudot nuoret kuuluvat kuitenkin elokuvien kuluttajaryhmänä pikemminkin taide-elokuvan ystäviin, eivät nuorisoon.

– – aihepiiriltään se vetoaa nuoriin aikuisiin.

Tätä mun piti ihan pysähtyä ajattelemaan. Aihepiiriltään…? Musta olisi kiva kysyä tältä kirjoittajalta, mikä hänen mielestään on tämän leffan aihepiiri. Minunkin on nimittäin vaikea vastata tähän – ja mä olen sentään nähnyt tämän! Hmm. Elokuva kertoo pakomatkasta. Se kertoo nuoren miehen ja nuoren naisen välisestä suhteesta. Se kertoo äärimmäisistä ratkaisuista ja teinihormoninkatkuisista ylilyönneistä. Aihepiiri siis saattaa ehkä nuoria aikuisia kiinnostaa – tässä kirjoittaja on siis periaatteessa ihan oikeassa. Mutta käsittelytapa – se tuskin on monen teinin mieleen.

Jussi-raadin kanssa olen samaa mieltä. En voi sanoa, onko He ovat paenneet oikeasti paras vuonna 2014 ensi-iltaan tullut kotimainen elokuva, sillä en käynyt viime vuonna katsomassa yhtäkään kotimaista elokuvaa teatterissa. Sen kuitenkin tiedän, että se on aivan helvetin hyvä elokuva. Lisää ajatuksiani siitä voi lukea Asemasta.

Ja vielä ilmaisena vinkkinä Marmain toimitukselle: älkää käyttäkö juttujen kuvituksena noita persoonattomia clip art -tyylin kuvapankkitiedostoja. Pienellä vaivalla olisitte löytäneet artikkelin kylkeen vaikka promokuvan kyseessä olevasta elokuvasta. Hutiloiden hoidettu kuvitus syö lehden uskottavuutta. Erityisen kiusallista tällainen on markkinoinnin alaan keskittyvältä julkaisulta – tällä alalla visuaalisuudelle annetaan yleensä sen ansaitsemaa painoarvoa.

Rauhaa! :)

Edit: Kalle Kinnunen on näköjään kirjoittanut omaan Kuvien takaa -blogiinsa aika lailla samat asiat kuin minä tähän, ja vähän muutakin siihen lisäksi. Fiksu tyyppi tuo Kinnunen.

He ovat paenneet DVD @ Discshop
He ovat paenneet BD @ Discshop