True Detectiven (Yhdysvallat 2014–) toista tuotantokautta on vaikea, suorastaan mahdoton käsitellä peilaamatta sitä sarjan ensimmäistä kautta vasten. En edes yritä. Sanotaan se heti alta pois: koska ensimmäinen tuotantokausi oli parasta pitkään aikaan, oli toinen tuotantokausi väistämättä pettymys kaikille, jotka antavat itselleen luvan verrata näitä tuotantokausia keskenään.

Ensimmäisen tuotantokauden vetovoima pohjautui vahvoihin päähenkilöihin sekä kaoottiseen ja toivottomaan maailmankuvaan. Etsivät voivat vain raapaista pintaa siitä valtavasta mätäpaiseesta, joka velloo Louisianan lahoavien teollisuusalueiden ja suohetteikköjen keskellä. Aivan sama idea muodostaa myös toisen tuotantokauden selkärangan. Tapahtuu murha, jonka myötä poliisietsivät saavat vihiä valtavasta korruptio- ja rikosvyyhdistä. Kyse ei ole ainoastaan rahasta ja vallasta, vaan myös inhimillisestä kärsimyksestä: prostituutiosta, seksuaalirikoksista, kidutuksesta. Jossain vaiheessa poliisietsivät joutuvat toteamaan, että lain koura on liian lyhyt. Tässä vaiheessa tutkinnasta on kuitenkin kehittynyt etsiville henkilökohtainen ristiretki, jota ei yksinkertaisesti voi jättää sikseen, vaikkei kukaan sotkun selvittämisestä palkkaa maksaisikaan. Tähän viittaa myös sarjan nimi: true detective, tosietsivä, ei tee työtään rahasta, vaan suurempien päämäärien vuoksi. (Historiallisesti true detective on viitannut lähinnä true crime -lajityyppiin, jolla on niin ikään sarjan nimen kannalta oma merkityksensä. Aivan kuin nimivalinnalla haluttaisiin viestittää, että eetterissä lilluva moraalinen visva ei ole pelkkää fiktiota, vaan totisinta totta… – mikä varmaankin pitää hyvin paikkansa.)

Kakkoskaudesta jää kuitenkin puuttumaan kaksi elementtiä, jotka tekivät ensimmäisestä kaudesta niin erinomaisen. Ensinnäkin jännitteet keskushahmojen välillä ovat hajanaisia ja löysiä. Toista oli ykköskauden raudanluja yhteys Rustin Cohlen ja Martin Hartin välillä: miesten vastakohtaiset luonteet ja maailmankuvat täydensivät toisiaan. Vaan kuinka luoda yhtä tiukka hahmopaketti, kun päähenkilöitä onkin kahden sijaan neljä?

Toinen elementti, jota kakkoskaudella jäin kaipaamaan, oli maailmankuvan häilyvä yliluonnollisuus. Suorat viittaukset Robert W. Chambersin kirjalliseen tuotantoon, Carcosaan ja Keltaiseen kuninkaaseen sekä hieman hämärämmät kädenojennukset H. P. Lovecraftin kirjallisen maailman suuntaan liittivät True Detectiven jo ennalta olemassa olevaan fiktiiviseen mytologiaan – ja juuri tämä seikka teki ainakin minun mielestäni ensimmäisestä tuotantokaudesta niin ainutlaatuisen. Toinen tuotantokausi edustaa huomattavasti perinteisempää detektiivifiktiota, jossa maailman nielevä yliluonnollinen kaaos loistaa poissaolollaan.

Onko sitten ylipäätään mielekästä verrata näitä kahta kautta toisiinsa? Eikö toista tuotantokautta voisi katsella vain omana kokonaisuutenaan? Asia ei ole aivan näin yksinkertainen; kyse on sarjan markkinoinnista ja brändistä. Vaikka True Detective onkin antologiasarja, on katsojalla oikeus muodostaa aiempien kausien perusteella tiettyjä odotuksia tulevien kausien suhteen. Katsojareaktioiden perusteella voidaan päätellä, että näihin odotuksiin ei ole pystytty sarjan toisella tuotantokaudella vastaamaan. Närkästys, jolla toinen kausi on otettu vastaan, on aivan perusteltua. Pidän kuitenkin hölmönä hirttäytyä ensimmäisen kauden luomiin odotuksiin ja vastaanottaa toinen kausi vain ja ainoastaan ensimmäistä kautta vasten peilaillen – tällaistakin käytöstä on tämän kesän aikana nähty.

Kun pakollinen vertailu ensimmäiseen tuotantokauteen on nyt tehty, voidaan siirtyä käsittelemään toista tuotantokautta an sich.

Toisen tuotantokauden tapahtumaketju käynnistyy pölyisen teollisuuskaupunki Vincin kaupungin hallinnossa työskentelevän Ben Casperen katoamisesta. Pieni pöyhintä paljastaa, että Caspere on sekaantunut yhteen jos toiseenkin laittomuuteen: on hämäriä maakauppoja, huumeita, maksullisia naisia. Casperen kohtalo kiinnostaa monia tahoja, ja tapauksen tutkinnasta uhkaa tulla taisteluareena, jolla poliisiviranomaiset nahistelevat keskenään. Keissin tutkinta jaetaan lopulta kolmen poliisietsivän kesken. He muodostavat sarjan ydinjoukon: on tehtävästään lomautettu liikennepoliisi Paul Woodrugh (Taylor Kitsch), Venturan piirikunnan etsivä Antigone Bezzerides (Rachel McAdams) ja paikalliselle poliisilaitokselle työskentelevä poliisietsivä Ray Velcoro (Colin Farrell).

Tiimi muodostuu hämärien sattumusten myötä – hahmot ikään kuin ajautuvat työskentelemään yhdessä. Sattumusten ja puutteellisen tiedon varassa tehtyjen ratkaisujen hallitsemat tapahtumakulut ovat leimallisia koko kaudelle. Ajatus silmät kiinni tehdyistä valinnoista ja sattumasta konkretisoituu ennen kaikkea valtavissa tasoliittymissä, jollaisia vilahtelee sarjan jokaisessa jaksossa. Hahmot ovat kuin liittymissä toisiaan lähestyviä autoilijoita: heillä on tarkka käsitys siitä, minne he ovat itse menossa – mutta siitä, minne viereisellä kaistalla ajava muukalainen tähtää, ei heillä ole eikä voikaan olla mitään tietoa. Lopulta he saattavat epähuomiossa poistua valtatieltä väärän liittymän kautta ja päätyä jonnekin aivan muualle kuin minne oli tarkoitus mennä. Autoilija on riippuvainen opasteista – mutta mitä tehdä, kun opasteet ovat epäluotettavia tai puuttuvat kokonaan? Kokonaisuuden voi hahmottaa vain se, joka tarkastelee liikennettä ylhäältä käsin – tässä tapauksessa siis sarjan katsoja, eikä hänkään voi tehdä asioista järin varmoja päätelmiä.

Keskushahmoihin kuuluu myös Frank Semyon (Vince Vaughn), lain hämärällä puolella kauppaa tekevä liikemies, jonka omaisuus valahtaa vaakalaudalle Casperen katoamisen myötä. Semyonilla ja Velcorolla on takanaan pitkä tuttavuus, ja miehet jakavat vastavuoroisesti toisilleen tietoja. Semyonin tarinalinja on varsin irtonainen muiden keskushahmojen tarinalinjoista, eikä olisi vaatinut käsikirjoitukseen kummoisiakaan muutoksia pudottaa hänet pelkäksi sivuhahmoksi. Erityisesti Semyonin parisuhdetta ja yrityksiä tehdä vaimonsa Jordan (Kelly Reilly) raskaaksi seurataan niin pitkän kaavan kautta, että vähän ihmetyttää. Minun mielestäni poliisietsiväkolmikko olisi riittänyt muodostamaan kaudelle tiiviin ja tehokkaan keskuksen. Semyonin nostaminen sarjan keskushahmojen joukkoon toki laajentaa kerronnan mahdollisuuksia, mutta samalla pirstaloi kokonaisuutta. Vince Vauhgnin näyttelijäntyötä on toki ilo katsella.

Myös muiden keskushahmojen kotielämää ja henkilökohtaisia traumoja seurataan pieteetillä. Velcoron elämän on mennyt pilalle jo kymmenen vuotta aikaisemmin, kun hänen vaimonsa on joutunut raiskauksen uhriksi. Yhdeksän kuukautta raiskauksen jälkeen Velcoron vaimo on synnyttänyt pojan. Vaikka epävarmuus pojan geeniperimästä ei estä Velcoroa rakastamasta punapäistä ja ylipainoista jälkikasvuaan, on hänen avioliittonsa päättynyt eroon ja yhteishuoltajuuteen. Velcoron saamat haavat paljastetaan katsojalle jo varsin varhaisessa vaiheessa, jolloin hänestä tulee nopeasti katsojalle läheinen ja samastuttava hahmo. Tästä syystä miellän Velcoron tuotantokauden kaikkein keskeisimmäksi päähenkilöksi. Samaa näyttää miettineen myös HBO:n markkinointiväki promotessaan tuotantokautta ensisijaisesti kuvalla, jossa Velcoro sovittelee sormiinsa nyrkkirautaa. (Myös muista keskushahmoista on tehty vastaavat promojulisteet, mutta Velcoron nyrkkirautakuvaa olen nähnyt kaikkein eniten levityksessä.)

Woodrughin ja Bezzeridesin traumojen paljastumista saadaan odotella pidempään. Woordughin henkilökohtaiset skismat jäävät perusjuonesta turhan irrallisiksi, eikä hahmo ylipäätään ole kauden päähenkilöistä kaikkein uskottavin. Sen sijaan Bezzeridesissä on ytyä. Keskeinen kulma Bezzeridesin luonteesta paljastuu, kun hän perustelee Velcorolle, miksi hän julkisilla paikoilla liikkuessaan kantaa mukanaan puukkoa: ”Fundamental difference between the sexes is that one of them can kill the other with their bare hands.” Bezzerides on päättänyt, ettei hän ole se, joka kuolee väärän uroon näppeihin jouduttuaan. Mutta mistä Bezzeridesin syvä epäluottamus miehiin ja maailmaan juontaa? Mitä pidemmälle sarjassa edetään, sitä enemmän Bezzeridesin menneisyydestä saadaan tietää ja sitä täyteläisemmäksi hänen hahmonsa muuttuu. Hänestä löytyy uusia puolia vielä kauden viimeisessäkin jaksossa.

Toista tuotantokautta on kritisoitu ennen kaikkea sekavasta juonesta. Tähän kritiikkiin on helppo yhtyä. Suuri osa ruutuajasta kuluu ihmetellessä, kuinka jotakin tapahtui joskus aikaisemmin jossain muualla, jolloin tapahtumien ytimestä jäädään hyvin kauas. (On tosin samaan hengenvetoon myönnettävä, että tässä suhteessa True Detective ei ole mikään poikkeus – kyseessä on koko detektiivigenrelle ominainen piirre.) Samaa ideaa käytettiin jo ensimmäisellä tuotantokaudella: hyvin suuri osa tapahtumista ja rikosvyyhdin hahmoista jäi katsojan tavoittamattomiin. Osittain ensimmäisen kauden teho perustui juuri tähän. Todellinen pahuus ja suurimmat rikokset ovat kaiken rangaistuksen yläpuolella, pimeässä. Vasta toisella tuotantokaudella asioiden vatvominen jossain muualla, jonkun toisen toimesta, joskus kun kaikki on jo päättynyt, alkaa toden teolla häiritä. Tapahtumien kulku puuroutuu sekavaksi mössöksi.

Jo True Detectiven ensimmäisessä tuotantokaudessa nähtiin kaikuja ysäriklassikko Twin Peaksista. Toisella kaudella nämä kaiut ovat vahvistuneet entisestään. Erityisesti hämyinen ja autiohko kuppila, jossa Velcoro tapailee Semyonia, tuo mieleen Twin Peaksin Roadhouse-baarin. Kaljaluolan lavalla esiintyy ilta toisensa jälkeen suttuisesti meikattu Lera Lynn, joka säestää narisevaa lauluaan epävireisellä kitaralla. Lynn sekä näyttää että kuulostaa ankealta, enkä olisi pannut pahitteeksi, jos tämä angstinen americana-laulajatar olisi jätetty sarjasta pois. Hänet voi toisaalta nähdä eräänlaisena 2010-luvun Julee Cruisena, mikä tuokin laulajattaren hahmoon jännää syvyyttä: tämä vuosikymmen on kauhea ja ruma, ainakin 90-lukuun verrattuna.

HBO Nordicin kuvavirta töksähtelee edelleen jonkin verran (=liikaa), eikä HDMI-roikan ja kannettavan kanssa säätäminen ole muuttunut yhtään iloisemmaksi puuhaksi. Stillien ottaminen tätä tekstiä varten oli yhtä helvettiä: aina, kun kohdistinta liikuttaa jakson aikajanalla, kuvavirta katkeaa ja aloittaa kymmeniä sekunteja kestävän mietiskelyn ja ihmettelyn ennen kuin suostuu jatkamaan. – Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tämä ongelma vaivaa jossain määrin kaikkia kokeilemiani streaming-palveluita ainakin sillä kaistanleveydellä, joka minulla on käytössäni. Millään muulla palvelulla ongelma ei kuitenkaan ole yhtä paha ja odotteluajat yhtä pitkiä kuin HBO Nordicilla.

Lisäksi tuotantokauden tekstityksissä olisi petrattavaa. Kiinnitin huomiota erityisesti kahteen erikoiseen käännösratkaisuun – ja varoitan: seuraavat kappaleet pitävät sisällään armotonta pilkunviilausta ja rumia sanoja.

Lähes jokaisessa jaksossa tekstityksessä vilahtaa ainakin kerran ilmaisu kyrväke. Siis mikä? Tämä on tekstittäjän oma käännös sanasta motherfucker, joka olisi mielestäni kääntynyt aika nasevasti ilmaisulla kusipää. Juuri kun olin päässyt nauramasta, milloin ruutuun mahtaa pamahtaa kyrväkkeen pariksi vituke, sieltähän se tuli: ihmiseen viittaava substantiivi fuck (esimerkiksi huudahduksessa ”That sick fuck!”) oli muutamaan otteeseen käännetty vitukkeeksi. Itse olisin luultavati käyttänyt tämän käännöksenä vaikkapa paskiaista.

Kun näiden ilmaisujen rakennetta pohtii tarkemmin, niistä löytyy uusia merkityksiä. Näissä ilmaisuissa on ilmeisesti käytetty -ke-diminutiivipäätettä. Jos -nen-diminutiivipäätteellä muodostetaan tyttö-sanasta tyttönen eli pieni tyttö, tuleeko samalla tavalla diminutiivipäätteellä muodostetusta vitukkeesta sitten pieni vittu? Kyrväke olisi vastaavasti pieni kyrpä. Aika rajua kieltä. ”Joku pieni vittu varasti mun pyörän kioskin kulmalta.” ”Se pieni kyrpä on taas käyttänyt kahvimaidon loppuun.” Huh, kyllä ohikulkijoilla päät kääntyy.

Vai onko -ke-pääte sittenkin verbiin liitettävä, substantivoiva johtopääte? Ulottaa > uloke, lämmittää > lämmike, vituttaa > vituke. Uloke on jotain, joka ulottuu, lämmike taas jotain, joka lämmittää. Onko vituke sitten jotain, joka vituttaa? Ehkä näin voisi ajatella. Mutta entäpä kyrväke – mistä ihmeen verbistä se on muodostettu? Kyrvättää – mitä se tarkoittaa?

No, leikki ja Kielikello-parodia sikseen. On selvää, että vituke ja kyrväke ovat väärin johdettuja ilmaisuja, joiden käyttämistä ammattitaitoinen tekstittäjä ei edes harkitsisi. Toivon, etten enää koskaan törmää näihin ilmaisuihin.

Nyt odotellaan uutisia siitä, tehdäänkö sarjalle kolmatta tuotantokautta. Itse toivon, että tehdään – ehkäpä käsikirjoittaja Nic Pizzolatto on vapautunut valtavista suorituspaineistaan toisen tuotantokauden myötä ja kykenee luomaan kolmatta kautta varten taas jotakin nerokasta? Sitä odotellessa voi tutustua Pizzolatton debyyttiromaani Galvestoniin (2010), jonka suomennoksen Like julkaisee ensi kuussa. Saatanpa tarttua käännökseen itsekin.

*****

True Detective, 2. tuotantokausi, DVD @ Discshop
True Detective, 2. tuotantokausi, BD @ Discshop