Anne-Maria Latikka: Tuulensuoja ja muita novelleja (2013) arvostelu

tuulensuoja
Tuulensuoja ja muita novelleja (2013)

Anne-Maria Latikka: Tuulensuoja ja muita novelleja (2013)
Lukuhaasterasti: 7. Novellikokoelma.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Tuulensuoja-kokoelma on kirja, jota minun ei periaatteessa pitäisi lukea. Tämäntyyppiset seesteiset, henkilöhahmojen elämysten ja tunteiden varassa etenevät tekstit eivät vain vetoa minuun. Näissä teksteissä ei ole mitään vikaa – ne eivät yksinkertaisesti ole minua varten. Silti kokoelma oli pakko lukea. Esikoiskirjailija Anne-Maria Latikka opetti minulle yliopistossa kymmenen opintopisteen verran psykoanalyyttista kirjallisuudentutkimusta ja elegisen kirjallisuuden traditiota. Ne olivat hyviä aikoja. Anne-Marian vetämät kurssit olivat poikkeuksellisen antoisia, ja myös opetustyylinsä puolesta hän kuului parhaisiin opettajiin, joiden opissa minulla oli lipastovuosinani kunnia työskennellä. Anne-Maria oli itse Freudiin päin kallellaan, itse taas hapuilin – ja hapuilen yhä – enemmän Jungin suuntaan. Silti tulimme toimeen erinomaisesti. Kun kuulin, että lempiopettajani esikoinen on ilmestynyt, päätin, että tämä täytyy lukea – ja odotin kaksi vuotta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, hmh?

Tuulensuoja on jaettu kolmeen osaan, jotka on merkitty ainoastaan roomalaisin numeroin. Minun oli hankala päätellä, millä perustein osat on muodostettu, mutta joitakin arvauksia voin esittää. Omat suosikkitekstini, ”Ensimmäinen askel” ja ”Siniangervo”, muodostavat kokoelman ensimmäisen osan.  Näitä novelleja yhdistää erityisesti botanistinen ja puutarha-aiheinen kuvasto: ihmiset ja ihmissuhteet rinnastetaan kasveihin ja niiden hoitoon.

Kokoelman toisen osan muodostavat neljä novellia: taksikuskin jouluaattokeikasta kertova ”Yönkulkijat”, naispuolisen yksityisetsivän toimeksiantoa kuvaava ”Tuulensuoja”, plastiikkakirurgista ja hänen oudosta potilaastaan kertova ”Käyntikortti” sekä maailmalla seikkailevan valokuvaajan romanssin päättymistä kuvaava ”Leijonanosa”. Näiden novellien hahmoille on ominaista ennen kaikkea liike ja levottomuus. Taksikuski ja etsivä autoilevat minkä ehtivät, plastiikkakirurgi  juoksee pitkin kaupunkia muuten vain. ”Leijonanosan” valokuvaaja ravaa eksoottisissa maissa kuvaamassa jänniä eläimiä. Onni ja mielenrauha oikaisevat esiin vasta, kun liike maltetaan hetkeksi pysäyttää.

Kolmannen osan teksteistä en saanut otetta. Jos näistä teksteistä pitäisi nimetä jokin yhdistävä teema, olisi se totuus ja sen hämärtyminen. ”Lumienkelit”-novellin päähenkilön todellisuuskäsitys on jo iän sumentama. ”Isän kädessä” -tekstin keskushahmo puolestaan painii epävarmuuden kanssa: onko hän oman lapsensa isä vai ei? Kokoelman päättävä ”Kutsu” kuvaa rippikoulua käyvän nuorukaisen hengellistä haparointia ja oman tien etsintää. ”Kutsussa” olisi tekstinä paljon potentiaalia, mutta kokonaisuus jää tällaisenaan jotenkin keskeneräiseksi.

Joissakin teksteissä, erityisesti kokoelman aloittavassa ”Ensimmäinen askel” -novellissa, mennään Leena Krohnin tyyliin fantasian tai spekulatiivisen fiktion rajoille. Samasta novellista tulevat etäisesti mieleen myös A. S. Byattin kirjoitukset, erityisesti Pieni musta kirja -kokoelmassa (Little Black Book of Stories, 2003, suom. 2012) julkaistut novellit. Tekstissä tavallisen arjen keskellä tapahtuu jotakin, mikä ylittää todennäköisen ja jopa mahdollisen muurit. Ihminen meinaa lakata olemasta ihminen. Juuri tähän suuntaan toivoisin Latikan kulkevan: tapahtumiin, joissa todellisuus menee sijoiltaan mahdottoman edessä. Hieman samaa aihelmaa havaitsen ”Käyntikortti”-novellissa, jossa toinen keskushahmoista haluaa kokea ilmeisen mahdottoman muodonmuutoksen.

Teksti tulvii kielikuvia, joissa tyypillisesti sidotaan yhteen henkilöhahmojen subjektiiviset kokemukset ja erilaiset luonnonilmiöt. ”Puitten ruskaiset oksat peittivät lasten leikkitelineet, penkit ja pensaikot, vaimensivat äänet ja ajatukset, joita hän pyöritteli yksin autossaan”, kerrotaan ”Tuulensuoja”-novellissa. ”Sielu oli vakaa kuin järvenpinta”, kuvataan ”Kutsun” päähenkilön mielentilaa. ”Soile makasi silloin vielä pää yöhikisellä tyynyllä, puristi silmäluomien kansia yhteen vangitakseen uudelleen unen lepatuksen sisällään” – tämä on yksi suosikkikohdistani ”Siniangervo”-novellissa. Myös valon liikkeitä esitellään runsaasti kielikuvallisin ilmaisuin. Välillä teksti uhkaa jopa mennä tukkoon kielikuvallisuudesta ja ympäristön kuvauksesta. Esimerkkinä voi mainita kokoelman aloitusnovellin ensimmäisen sivun, jolla mainitaan kerrassaan viisi kertaa sana ”valo” ja vielä lisäksi muutama siihen läheisesti liittyvä sana (”yö”, ”hämärä”, ”kirkastaa”). Onneksi sivulle mahtuu myös yksi mahtava kielikuva: ”Ulkona aamu puristeli yötä kuivaksi”. Ahh.

Eräs novelleissa toistuva kielellinen piirre tökkii: epätäydelliset lauseet ja virkkeet. Näitä näkee kotimaisessa proosassa vuosi vuodelta enemmän, mikä lienee englannin kielen ja käännöstekstien vaikutusta. Englannissa epätäydelliset virkkeet tavallaan kuuluvat asiaan, mutta suomessa tilanne on toinen. Toinen syy epätäydellisten virkkeiden lisääntymiselle taitaa olla nykyihmiselle ominainen tarve ilmaista asiansa mahdollisimman nopeasti ja vähällä merkkimäärällä. Epätäydellisiä virkkeitä sopii kyllä käyttää tehokeinona. Jonkin asian korostukseen tai tekstin yllättävään säröyttämiseen voi käyttää melkein mitä keinoa tahansa. Vaan paraskin tehokeino menettää tehonsa, kun sitä käytetään liikaa – ja Latikan kokoelmasta epätäydellisiä virkkeitä löytyy lähes joka toiselta aukeamalta. Toinen hieman häiritsevä piirre on pilkun käyttäminen paikoissa, joihin sopisi paremmin jokin konjunktio tai vaikka sitten se piste. Pitkät, polveilevat ja lyyriset virkkeet ovat joskus paikallaan, mutta liikaa käytettynä niidenkin teho kärsii inflaation.

Teksteistä huomaa, että kirjoittaja tuntee länsimaisen kaunokirjallisuuden ja novellin traditiot erinomaisesti. Tämä tulee esille erityisesti novellien muodossa, joka on tavattoman ehjä ja tasapainoinen. Parikymppiset tuusaajat, jotka haluavat mullistaa koko kirjallisuuden, eivät tyrkytä tällaisia novelleja kustantajille – eivät he osaa tällaisia kirjoittaa. Mutta kääntyykö muodon eheys kuitenkin itseään vastaan? Itse olisin kaivannut novelleihin säröä – murtumaa, repeämää, viiltoa, nahkaa, luuta. Kerronta etenee nyt liiankin riskittömästi. Tekstit jäävät kaipaamaan vaaran tuntua.

Novelleista näkyy tiettömien taivalten taakse, että ne ovat naisen kirjoittamia – eikä ole vaikea arvata, että naiset muodostanevat myös näiden novellien ensisijaisen yleisön. Kaikkien tekstien keskiössä ovat keskushahmojen tunteet ja muut subjektiiviset aistimukset. En yritä sanoa, että tämä olisi huono asia tai että kyse olisi hattaraisesta harlekiinikirjallisuudesta – kaikkea muuta! –, kunhan vain totean, että teksteissä on voimakas feminiininen pohjavire. Mies ei kirjoita eikä yleensä myöskään halua lukea näin vahvasti tunnevetoista tekstiä. Mieskirjoittaja ja -lukija hahmottaa tekstin yleensä toimintavetoisemmin. Hesarin Kuukausiliitteen pakinoitsija pusersi aiheesta pari vuotta sitten mainion tekstin. Kuukautisen pakinassa ilmiö on tietenkin kärjistetty äärimmilleen, eivätkä mies- ja naiskirjoittajien erot sentään ole aivan näin selkeitä. Useita vuosia kirjoitusohjauksen parissa työskennelleenä olen kuitenkin huomannut ilmiön olevan kiistatonta todellisuutta: kirjoittajan sukupuoli on lähes poikkeuksetta helppo tunnistaa tekstistä – vähintäänkin luonnosvaiheessa. (Tämän pointin voisi tietenkin nostaa esiin monen muunkin nykyaikaisen proosateoksen kohdalla – Tuulensuoja ei siis ole tässä suhteessa millään tavoin poikkeuksellinen proosateos.)

Ehkäpä sukupuolikysymykseen olisi voinut kiinnittää huomiota niissä teksteissä, joissa minäkertojana tai fokalisoijana on mies. ”Isän kädessä” -novellin miespuolinen minäkertoja käyttää varsin feminiinistä kieltä ja ilmaisuja – hänen katseensa on kuin naisen. Myös ”Leijonansa”-novellin kuhmurainen miesfokalisoija on havaintojensa puolesta turhan lyyrinen lajimme urospuoliseksi edustajaksi. ”Kutsussa”, ”Käyntikortissa” ja ”Yönkulkijoissa” asiaan ei tule kiinnittäneeksi yhtä voimakkaasti huomiota, mutta myös niiden kohdalla olisi kerrontaan ja kieleen toivonut selkeämmin fokalisoijan sukupuolen kanssa yhdenmukaista sävyä.

Vielä kirjan kannesta: ai että mä pidän tästä. Marjaana Virran suunnittelema kansi saa pään huojumaan. Periaatteessa tuttu ja miellyttävä näkymä muuttuu havainnossa kaoottiseksi ja pelottavaksi. Maailma kääntyy nokalleen. Myös sävymaailma on miellyttävä. Ainoa ongelma kannessa on se, että se ei oikein kuvaa kirjan sisältöä. Latikan novelleissa kyllä tapahtuu asioita, joissa piilee mahdollisuus kokonaisen ihmiselämän mullistamiseen, mutta yleisluonteeltaan ne ovat kuitenkin pehmoisia ja lempeitä. En tavoittanut niistä samaa uhkaavaa, jopa kammottavaa fiilistä, joka leimaa kirjan kantta. Kansi antaa odottaa Jumalten tuhoa, jota ei teksteissä sitten koskaan tule. Tavalliseen elämään kuuluvat myrskyt vaimentuvat Tuulensuojassa rantaveden lempeäksi liplatukseksi.

Anne-Maria Latikka: Tuulensuoja ja muita novelleja @ Adlibris
Anne-Maria Latikka: Tuulensuoja ja muita novelleja (e-kirja) @ Adlibris

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s