Foxcatcher (Yhydsvallat 2014) on niitä elokuvia, joiden toivoisi olevan puhdasta fiktiota. Sen toivoisi kertovan vain siitä, mistä se näyttää kertovan: olympiatason painiurheilusta. Sen sulkee kuitenkin sisälleen paljon enemmän. Enemmän kuin painista, se kertoo vallasta ja vallanhimosta. En olisi uskonut, että ns. urheiluelokuvasta voi kuoriutua näin tasokasta ja jännitteistä draamaa.

Olympiamitalisti Mark Schultz (Channing Tatum) saa kummallisen yhteydenoton: hänet kutsutaan monimiljonääri John du Pontin (Steve Carell) puheille. Du Pontilla on tarjous, josta ankeasta taloudellisesta tilanteesta kärsivä Schultz ei voi kieltäytyä. Mark pestataan valmentamaan du Pontin rahoittamaa Foxcatcher-painijoukkuetta. Du Pont vikittelee tiiminsä myös Markin Dave-isoveljeä (Mark Ruffalo), jolla on niin ikään vitriinissään olympiamitali. Dave kuitenkin kieltäytyy vedoten perhetilanteeseensa.

Katsoja samastuu kautta elokuvan ennen kaikkea Markiin, joka on tottunut elämään veljensä varjossa ja kokee, että kaikki hänen saavutuksensa lasketaan tavalla tai toisella Daven ansioksi. Veljesten suhde on poikkeuksellisen tiivis ja kompleksinen. Poikien vanhemmat ovat eronneet Markin ollessa vasta taapero, ja vastuu hänen kasvattamisestaan on langennut Davelle. Millainen poikien perhetausta tarkalleen ottaen on, sitä ei elokuvassa käsitellä – selvää kuitenkin on, että he ovat kasvaneet epävakaissa oloissa. Dave on Markille paitsi veli, myös isä – kunnes Mark kohtaa du Pontin.

Vaikka katsojan näkökulma samastuu ennen kaikkea Markiin, nousee du Pont huomattavasti Markia kiinnostavammaksi hahmoksi. Alkuun du Pont antaa itsestään asiantuntevan kuvan ja onnistuu vakuuttamaan Markin siitä, että hän tietää, mitä tekee. Mitä pidempään katsoja seuraa du Pontin ratkaisuja, sitä enemmän hän saa aihetta epäillä, ettei du Pont taida tietää painijoiden valmennuksesta juuri mitään. Du Pontille painijoiden tukeminen ja valmentaminen ovat vain välineitä hänen omien psykologisten tarpeidensa tyydyttämiseen.

Kaikki juontaa du Pontin lapsuudesta, erityisesti hänen äitisuhteestaan. Vanharouva du Pont (Vanessa Redgrave) on intohimoinen hevosharrastaja, mistä du Pontin ylläpitämän painijoukkueen nimikin kantautuu: foxcatcher viittaa yläluokan harrastamaan ketunmetsästykseen, jossa hevosilla on keskeinen asema. Foxcatcher ei ole kuka tahansa kettujahtiin osallistuva henkilö, vaan koko jahdin voittaja. Myös John du Pont metsästää voittoa aivan yhtä pakkomielteenomaisesti kuin yläluokkaiset esivanhempansa, mutta hän on valinnut voitonhalulleen toisenlaisen kanavan: painijat. Valitsemalla ”rahvaanomaisen” lajin du Pont kapinoi äitiään ja koko sukuperintöään vastaan, mutta tulee samalla – enemmän tai vähemmän tietoisesti – toistamaan samaa kaavaa, jota hänen suvussaan on toteutettu jo vuosia. Painijat ovat du Pontille kuin hevosia: valmennettavia, koulutettavia, välineitä vailla itseisarvoa tai oikeuksia.

Elokuvassa erilaisilla eläimillä on varsin tärkeä symbolinen arvo. Ilmeisin on tietenkin elokuvan nimessäkin vilahtava kettu. Se, joka saa ketun kiinni, on voittaja – kettu on siis voitto, jota tavoitellaan hinnalla millä hyvänsä. Hevoset ja painijat rinnastuvat toisiinsa muovattavana materiaalina, jonka saavutuksista kouluttaja-valmentaja voi kerätä kiitokset ja ansiot. Du Pont on kiinnostunut myös linnuista ja toivoo itseään kutsuttavan Kotkaksi. Komea koukkuklyyvari tekeekin du Pontista hieman kotkamaisen ilmestyksen. Hän kehottaa Markia tarkkailemaan lintuja, niiltä kun ”voi oppia monenlaista”. Lintusymboliikka jäi minulle hivenen hämäräksi – kaipa myös tämän voi nähdä liittyvän siihen, kuinka du Pont rinnastaa painijoukkueen miehet eläimiin. Niin hän tekee myös nimittäessään kiivastuksissaan Markia ”kiittämättömäksi apinaksi”.

Elokuvan keskeisiä teemoja ovat valta ja vallanhimo. Nämä teemat tulevat kaikkein selkeimmin esille du Pontin pömpöösissä ja itsetyytyväisessä juhlapuheessa:

Valmentaessani näitä nuoria atleetteja saan jakaa heille elämänviisauttani. Atleetit tarvitsevat roolimalleja. Ihmisiä, joita katsoa ylöspäin. Valmentaja on isä. Valmentaja on opettaja. Valmentajalla on suuri valta ja vastuu atleetin elämästä.

Oikeasti hyvä valmentaja tuskin puhuu koskaan näin omasta asemastaan suhteessa valmennettaviinsa. Tämä kuulostaa tyrannin, ei valmentajan puheelta. Myöhemmin du Pont jakaa lisää ajatuksiaan valmentajan roolista:

Valmentajan auttaa suojattiaan menestymään kaikin mahdollisin tavoin. Siten valmentaja synnyttää mestarin. Olen suojateilleni samanaikaisesti veli, opettaja, isä ja johtaja.

Niin: valmentaja synnyttää mestarin. Aivan kuin kyse olisi ensisijaisesti valmentajan, ei urheilijan saavutuksesta. Hevosurheilussa ratsastaja saa pokaalin, hevonen pelkkiä kauroja.

Du Pont on jäänyt jumiin omaan lapsiminäänsä. Ilmeisesti lapsuus on hänen osaltaan jäänyt elämättä – minkä takia, siitä elokuva antaa vain hämäriä viittauksia. Kyse näyttää olevan du Pontien suvun suorituskeskeisyydestä ja pakonomaisesta halusta voittaa, saada kettu aina kiinni. Lapsi, jolle painotetaan jatkuvasti voiton ensisijaisuutta, ei opi leikkimään – ja sellainen lapsi ei ole mikään oikea lapsi.

Du Pont ei tunnu ymmärtävän leikinlaskun ja toden eroa. Tämä ominaisuus kulminoituu erityisesti kohtauksessa, jossa joukkue juhlistaa kisamenestystään: heiveröinen ja iän raskauttama du Pont alkaa painia joukkueensa edustajien kanssa. Atleetit antavat leikin vuoksi mentorinsa voittaa. Kun joukkue hurraa ”voitokkaalle” du Pontille, valmentajan ilme on kuin pikkupojan, joka on saanut koulun juoksukisoissa suurimman palkintolusikan. Katsoja ei voi olla epäilemättä, tajuaako du Pont, että kyse on leikistä.

Du Pont ei osaa samastua muiden henkilöiden elämäntilanteisiin. Erityisesti Dave on hänelle vaikea pala: du Pont ei voi käsittää, että Dave haluaa viettää aikaa perheensä kanssa ja antaa vaimonsa ja lastensa hyvinvoinnin vaikuttaa omaan uraansa – ja Foxcatcheriin – liittyviin päätöksiin. Du Pontilla ei ole puolisoa tai jälkikasvua – hänen ainoa perheensä on ryppyinen ja kuihtuva äiti. Kuinka hän siis voisi ymmärtää Daven valintoja, kun hänen oma perheensä on mitä on?

Foxcatcher on paitsi psykologisesti uskottava ja täyteläinen kertomus, myös todella kaunis elokuva. Du Pontin syksyiset mannut näyttävät upeilta: on utua, keltaista lehteä ja lakastuvaa nurmea. Elokuvassa luonto nähdään voittopuolisesti syysasussaan, mikä tuntuu kuvastavan du Pontin (ja koko hänen sukunsa) hidasta lakastumista ja kuolemaa. Elokuvan miellyttävä musiikki tukee tarinalle leimallista luopumisen tunnetta. Ainakin minulle tulee hyvä mieli aina, kun kuulen elokuvassa Arvo Pärtin Für Alinaa. (Mistä tuleekin mieleeni: pitäisi kai jo pian toistaa jokasyksyinen rituaali ja katsoa Pärtistä kertova 24 preludia fuugalle -dokumentti… sillä syksyähän tämä jo on. No, palataan Pärtiin myöhemmin.)

*****

Foxcatcher DVD @ Discshop
Foxcatcher BD @ Discshop
Foxcatcher VOD @ Discshop
Foxcatcher HD VOD @ Discshop