Tänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta The Descentin (Iso-Britannia 2005) ensi-illasta. Kyseessä oli kauhuelokuvaksi keskivertoa kekseliäämpi pätkä: kuusi ulkoilmaorientoitunutta nuorta naista laskeutuu kartoittamattomaan luolaan ja saa siellä kimppuunsa joukon ihmisenkaltaisia petoeläimiä. Siinä se. Elokuva on paikoin hyvinkin kuumottava – ainakin katsojalle, joka ymmärtää klaustrofobian ja pimeänpelon päälle. Juonta elokuvassa on vain sen verran kuin on välttämätöntä, eikä sekään vähä ole kovinkaan kiinnostavaa.
The Descent kuuluu niihin elokuviin, joista jatko-osaa ei kannattaisi edes yrittää tehdä. Syy on leffan luonteessa: The Descentissä hyvää on perusidea. Suljettu luolasto, jossa saalistaa joukko sokeana suunnistavia petoja, on tapahtumapaikkana todella kekseliäs – mutta sitä ei voi käyttää enää toista kertaa, ei ainakaan uskottavasti. Silti jatko-osa tehtiin: vuonna 2009 ilmestyi The Descent: Part 2.
Kuten sanottu, The Descentin juoni ei ole kovinkaan kiinnostava, eikä sitä niin ollen oikein voi spoilata. Silti kehotan, että spoileriherkimmät jättävät lukemisen tähän, mikäli ensimmäinen The Descent ei ole jo tuttu juttu. Jatko-osasta ei voi kirjoittaa tuomatta esiin, millaiseen tilanteeseen ensimmäinen elokuva päättyy.
On kulunut kaksi päivää siitä The Descentin tapahtumista. Koska naiset eivät ole antaneet kuulua itsestään, etsinnät on käynnistetty luolassa, jonka kautta joukkio kävi sisään maanalaiseen verkostoon. Samaan aikaan Sarah (Shauna Macdonald) kapuaa maan pinnalle: hän on löytänyt luolastosta toisen uloskäynnin. Verinen ja mutainen Sarah toimitetaan sairaalaan, missä hänen todetaan kärsivän muistinmenetyksestä. Virkaintoinen seriffi Vaines (Gavan O’Herlihy) haluaa epätoivoisesti löytää muut tytöt ja päättää raahata mykäksi traumatisoituneen Sarahin takaisin luolastoon näyttämään tietä etsintäryhmälle.
Seriffin edesottamukset ovat mieltä vailla. Mitä apua on naisesta, joka ei muista kokemastaan mitään eikä sokkitilansa vuoksi pysty edes puhumaan? Luuleeko seriffi, että muisti virkistyy, kunhan päästään tarpeeksi alas luolastoon? Apulaisseriffi Elen Rios (Krysten Cummings) ei pidä Sarahin raahaamista luolastoon hyvänä ideana, mutta hänen mielipiteensä ei vaikuta seriffin suunnitelmiin: alas mennään, ja Sarah tulee mukaan. Opastajiksi ja neuvontantajiksi otetaan kolme luolatutkijaa.
Ja arvaahan sen, mikä siellä alhaalla odottaa. Ensimmäisen elokuvan peruskäänteet toistuvat melkein sellaisenaan. Juuri siksi tämä elokuva olisi ehkä kannattanut jättää tekemättä: se on tuomittu toistamaan edeltäjäänsä. Jotta katsojille saataisiin edes jotain uutta tarjottavaa, on olmi-ihmisten ulkomuotoa päivitetty – varsin epäonnistuneesti, jos minulta kysytään. Ensimmäisen elokuvan pedot olivat kuin ihmisiä, joiden kasvot on runneltu tuhdilla happokylvyllä. Lopputulos: karmiva. Jatko-osan olentojen ulkomuoto puolestaan tuo gargoylemaisuudessaan mieleen muoviset halloween-naamarit: Made in China… Ulkoasumuutosta voi ihmetellä vaikkapa Wikipediasta.
Ylipäätään näyttämöllepano on tällä kertaa hutiloitu ja halpa. Kiviseinämät näyttävät romahdellessaan kevyiltä ja muovisilta. Ja onhan se aika jännää, miten sitä valoa jotenkin vaan aina tulee jostain, vaikka luulisi, ettei se löydä tietään kymmenien metrien syvyyteen maan alle. Tietenkin pimeys asettaa haasteita kuvauksen kannalta, se on selvä, mutta asian voisi ollaa myös positiivisena haasteena. Muistaakseni ensimmäisessä The Descentissä käytettiin hämärää ja punertavaa valoa yleisvalaistuksen luomiseen – se toimii kauhuelokuvassa hyvin eikä luo samanlaista uskottavuusongelmaa kuin jatko-osan kirkkaat valot.
Lisäksi elokuvan hirviöt vaikuttavat muuttuneen tyhmemmiksi. Ihmiset saavat kolistella ja rupatella luolastossa vaikka kuinka, eiväkä nämä superkuuloiset saalistajat siltikään havaitse heitä. Ensimmäisessä elokuvassa klaustrofobinen kauhu synty pitkälti juuri siitä tiedosta, että olennot kuulevat jokaisen liikkeen, eivätkä naiset uskalla kaikkein kuumottavimmissa tilanteissa edes hengittää. Jatko-osassa tämäkin asia on rössitty.
Loppuratkaisussa on sentään jotain kiinnostavaa. Tarina jää auki kolmatta jatko-osaa ajatellen. Sellaista ei ole toistaiseksi kuulunut, ja niin lienee paras.
Lopuksi haluan mainita kirjasta, jolla voisi luulla olevan jotakin tekemistä The Descent -elokuvien kanssa, mutta eipä vaan ole. Viittaan nyt Jeff Longin romaaniin The Descent -romaaniin (1999, suom. Helvetin piirit, 2001), jossa niin ikään laskeudutaan syvälle maan uumeniin, mistä löytyy ihmistä läheisesti muistuttava laji. Longin tyyli on helppolukuinen ja viihteellinen. Kirja ei edusta tulevaisuuden klassikoita, vaan jouhevaa ja tapahtumarikasta scifiä, jota lueskelee mukavasti lämpimikseen loppukesän hämärtyvissä illoissa.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 