Björn Wahlroos: Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta (2015)
Lukuhaasterasti: 45. Kirja, joka pelottaa sinua.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Koen, että Björn Wahlroosin tuoreimman tietokirjan lukuhaasteslottivalintaa täytyy hieman perustella. Olen tuskin ainoa, joka on kokenut Wahlroosin jotensakin pelottavana hahmona. Lisäksi tähän kirjaan tarttuminen oli korkean kynnyksen takana sen vuoksi, että pelkäsin, etten ymmärrä lukemastani mitään. Ehkä pelkäsin hivenen myös sitä, että ymmärtäisin Wahlroosia ja jopa omaksuisin jotakin hänen ajattelustaan omaan maailmankatsomukseeni. Näin jälkikäteen voin sanoa olevani todella tyytyväinen, että luin teoksen. Wahlroosin kirja on niin kiinnostava, että uskon palaavani sen pariin vielä toistamiseenkin. Voisin jopa harkita sen kotiuttamista omaan kirjahyllyyni, ellei kirjanostolakkoni jatkuisi edelleen.

Arvostan nyt Wahlroosia paljon enemmän kuin aiemmin. Tekstistä nimittäin käy ilmi, että Wahlroos ihan oikeasti tietää mistä puhuu, sillä hänen perspektiivinsä rahoituksen ja kansantalouden maailmaan on pitkä ja laaja. Wahlroosin arvomaailmaa voi toki kritisoida, mutta monilta hänen äänekkäimmistä kritisoijistaan taitaa puuttua hänen talousnäkemyksiensä kunnolliseen arviointiin vaadittava asiantuntemus, kuten myös halu perehtyä hänen kirjoittamiinsa tietokirjoihin.

Tuo asiantuntemus puuttuu myös minulta. Siksi en oikeastaan voi arvioida kirjan asiasisältöä mitenkään. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että ymmärrän Wahlroosia nyt paljon paremmin kuin ennen. Olen aiemmin ajatellut, että Wahlroosin erikoiset ulostulot ovat osa massiivista performanssitaideteosta, joita ei ole tarkoituskaan ottaa tosissaan. Olin väärässä: Wahlroos ei vitsaile. Hän ei myöskään ole hullu. Hän yksinkertaisesti tarkastelee maailmaa varsin toisenlaisesta näkökulmasta kuin suurin osa keskiluokkaisista palkansaajista. En voi sanoa, että olisin vieläkään samaa mieltä Wahlroosin kanssa monestakaan asiasta, mutta nyt sentään ymmärrän hänen ajatteluaan – toisin kuin monet hänen ulostulojaan ja maailmankuvaansa kritisoivista tahoista.

Kuten teoksen nimikin kertoo, kirja rakentuu kymmenen klassisen talousväittämän varaan. Wahlroos käsittelee kutakin väittämää omassa luvussaan ja pyrkii kumoamaan väitteen. Hänen perustelunsa ovat pitkiä ja polveilevia – usein jopa siinä määrin, että luvun varsinainen aihe unohtuu. Kirjan otsikko ja rakenne vaikuttavat olevan lähinnä markkinoinnillisia valintoja: ”Kesän viisi parasta juttua”- ja ”Vältä näitä kymmentä virhettä” -tyyppisiä otsikoita on helppo lähestyä. Kun jutun otsikossa on numero ja jokin superlatiivi (kolme parasta, neljä huonointa, viisi kauneinta, kuusi ruminta…), Ilta-Aviisi myy kuin häkä. Wahlroosin kirja on kuitenkin luonteeltaan sen verran polveileva ja jopa esseistinen, ettei numero+superlatiivi-otsikko tee sille juuri oikeutta.

Wahlroos asettuu vastustamaan voimakkaasti John Maynard Keynesin ajattelua. Erityisesti Keynesin ajatukset velkaelvytyksestä saavat Wahlroosin voimaan ilmeisen pahoin. En täysin vakuuttunut Wahlroosin Keynes-kritiikistä, mutta tunnustettava on, että Wahlroos laittaa kovan kovaa vastaan. Olisin mieluusti lukenut Wahlroosilta kritiikkiä keynesiläisyyden perusväittämistä. Olen kokenut Keynesin ajattelun vahvuudeksi juuri sen, kuinka perinpohjaisesti hän ottaa teoriassaan huomioon rahan syntymekanismin ja sen varsin kauaskantoiset vaikutukset kansantalouteen. Tähän Wahlroos ei valitettavasti puutu lainkaan – sen sijaan hän kritisoi Keynesin ajatusten käytännön sovellutuksia, erityisesti vuosina 1944–1971 toiminutta Bretton Woods -järjestelmää (joka pohjautuu Keynesin ajatuksille vain osittain). Monet Wahlroosin väitteistä ovat sen verran ovelia, että lukisin todella mielelläni esimerkiksi Jussi Ahokkaan tai Lauri Holapan kritiikin tästä teoksesta.

Suomen jälkikeynesiläistä rintamaa (lähinnä Ahokasta & Holappaa) yhdistää Wahlroosiin taipumus esittää itsensä toisinajattelijoina ja eräänlaisina talousteorian vaihtoehtoihmisinä. Wahlroosin alternative-luonnetta alleviivataan kirjan takakansitekstissä: Uskalla ajatella toisin. Jos (ainakin velkaelvytyksen suhteen) vastakkaisia äärilaitoja edustavat jälkikeynesiläiset ja Wahlroos kokevat molemmat edustavansa ”toisinajattelua”, herää kysymys: kuka hitossa sitten edustaa sitä valtavirtaa? Mitä on se paljon puhuttu valtavirtainen talousajattelu? Ihmisillä on taipumus nähdä omassa ja itseään lähellä olevien henkilöiden ajattelussa ne mielenkiintoiset detaljit, jotka asettavat heidät marginaaliin. Harva mieltää itse kuuluvansa valtavirtaan, oli kyse sitten ideologioista, musiikkimausta tai elämäntyylistä. Valtavirta on kuin sininen metsä: se on aina jossain muualla.

Kirja herätti minussa vastustamattoman halun lukea vihdoinkin taloustieteen Nobel-palkinnolla siunattua Paul Krugmania. Oletettavasti lukulistalle valikoituu Krugmanin suomennetuista teoksista toinen eli Lama – talouskriisin syyt, seuraukset ja korjauskeinot (2009). Tämä teos keskittyy juuri siihen aiheeseen, joka minua kiinnostaa taloustieteissä kaikkein eniten: mistä meneillään oleva taantuma johtuu ja mitä tilanteen pelastamiseksi pitäisi tehdä. Wahlroos tarjoaa kirjassaan aiheesta oman selontekonsa taantuman synnystä kirjan yhdeksännessä luvussa, jossa käsitellään euforioita, paniikkeja ja romahduksia. Wahlroos suhtautuu Krugmanin ajatuksiin varsin nuivasti, kuten arvata saattaa.

Kirjan antoisimpiin osioihin kuuluu järjestyksessään toinen luku nimeltään Kapitalismi johtaa luonnonvarojen riistoon. Wahlroosin näkemys asiasta poikkeaa selvästi tavasta, jolla asiaa yleensä tarkastellaan. Hänen mielestään luonnon tärveltyminen ei johdu kapitalismista, vaan siitä, että kapitalismia on liian vähän. Yksityisomistus on kaiken avain: yhteisomistuksessa olevat asiat, kuten vesistöt tai hengitysilma, tuppaavat tärveltymään, sillä ihmiset eivät välitä pitää huolta yhteisomaisuudesta. Ilmiö näkyy hyvin vaikkapa rumilla graffiteilla tuhrituissa alikulkutunneleissa tai säpäleiksi hakatuissa bussipysäkeissä. Taas kerran: en voi sanoa olevani samaa mieltä Wahlroosin kanssa (alikulkutunneleiden ja bussipysäkkien turmelemisesta on kuitenkin vastuussa melko pieni kansanosa – suurin osa ihmisistä nähdäkseni kunnioittaa yhteisomistuksessa olevia asioita), mutta ymmärrän nyt hänen näkemyksensä perusteet ja lähtökohdat. Minusta olisi tavattoman kiinnostavaa tietää, mitä Pentti Linkola olisi näistä ajatuksista mieltä. Oikeastaan Linkolan perustama Luonnonperintösäätiö toimii Wahlroosin oppien mukaisesti: säätiö ostaa yksityisin lahjoitusvaroin maa-alueita ja takaa niille luonnonsuojelulain vaatiman rahoituksen.

Pieni pilkunviilaus: mikä idea mahtaa olla siinä, että kirjan leipäteksti on tasattu molempiin reunoihin johdonmukaisesti kaikkialla muualla paitsi johdannossa ja epilogissa, joissa sivujen oikeaan laitaan on jätetty liehureuna? Kyse lienee vahingosta, taitto kun ei näissä kirjan aloitus- ja päätösteksteissä eroa varsinaisten lukujen taitoista missään muissa suhteissa (no, okei: jos tarkkoja ollaan, johdannosta ja epilogista on jätetty tasauksen lisäksi myös anfangit pois). Kyse on tyhmästä pikkujutusta, joka pistää silmään, kun nide on muutoin näinkin huoliteltu ja laadukas.

… no, vielä vähän nillitystä ulkoasusta: hei, te talousaiheisten tietokirjojen kansia suunnittelevat tahot! Minusta on aika tylsää ja suorastaan noloa, että tällaisten kirjojen kansia kuvitetaan kirjoittajien naamoilla. Ei sillä, ettenkö pitäisi esimerkiksi Wahlroosin kasvoista – itse asiassa pidän niistä todella paljon: niissä on samaa turvallista pehmeyttä kuin esimerkiksi Erkki Tuomiojan habituksessa – mutta jotenkin se vain syö kirjan kuin kirjan uskottavuutta. Eihän kaunokirjojenkaan (etu)kansiin laiteta kirjoittajien naamakuvia, miksi siis taloutta käsitteleviin tietokirjoihin? Mielikuvitusta, mielikuvitusta!

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, joita Björn Wahlroos ärsyttää.

Björn Wahlroos: Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta @ Adlibris