Margaret Weis & Tracy Hickman: Syyshämärän lohikäärmeet (1984) arvostelu

syyshamaran lohikaarmeet
Syyshämärän lohikäärmeet (1984)

Margaret Weis & Tracy Hickman: Syyshämärän lohikäärmeet (Dragons of the Autumn Twilight, 1984, suom. 1990)
Lukuhaasterasti: 5. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Mainitsin taannoin kirjajöhkäleestä, joka oli halvaannuttaa koko kesäisen luku-urakkani. Tämä on nyt se: Dragonlance-kronikoiden ensimmäinen osa Syyshämärän lohikäärmeet. Ideana oli alun perin lukea koko Kronikat-trilogia ja kuitata täten lukuhaasteen kirjatrilogiarasti. Kahlattuani nyt läpi 459 sivua kalisevia miekkoja, huokailevia haltianaisia ja sähähteleviä drakolaisia kavahdan pelkän ajatuksenkin edessä.

Luin Dragonlance-romaaneja yläasteikäisenä melko paljon. Pidin erityisesti tietyistä sarjan perushahmoista: kentti Tasslehoff Takiaisjalasta sekä Caramon ja Raistlin Majeresta. Tykkäsin myös Majeren kaksosten isosiskosta, xenamaisesta Kitiarasta. Pidin Krynnin maisemista ja eksoottisista paikoista, joihin päähahmot matkoillaan joutuivat. Myös Krynnin mytologia ja maaginen järjestelmä olivat mielestäni kovin kiinnostavia.

Kronikoiden lukemisen piti olla miellyttävä ja nostalgiantuoksuinen sukellus yläastevuosien fiiliksiin. Luulin lukeneeni teininä Kronikoista ainakin yhden osan, mutta tarkemmin ajateltuna olen tainnut sekoittaa muistissani alkuperäiset Kronikat huomattavasti tuoreempaan Sielujen sota -trilogiaan. Ota näistä nyt selvää: samat hahmot ja aiheet toistuvat Dragonlancessa kirjasta ja sarjasta toiseen, joten ei ole ihme, jos eri teokset menevät vähän sekaisin.

Syyshämärän lohikäärmeiden alussa joukko vanhoja ystävyksiä kokoontuu yhteen: Majeren kaksoset eli punainen velho Raistlin ja puupäinen soturi Caramon, Tanis Puolihaltia, Solamnian ritari Sturm Kirkaskalpa, vilkasjalkainen kentti Tasslehoff Takiaisjalka ja mannunkääpiö Flint Tulivasara kohtaavat Laaksossa Viimeisen Kodin majatalossa. Kohtaaminen ei kuitenkaan suju aivan rauhallisissa merkeissä, ja joukkio joutuu käsirysyyn Laaksossa partioivien hiisien kanssa. Rymäkän yhteydessä ystävykset kohtaavat salaperäisen barbaaripariskunnan, Kuunkullan ja Joentuulen. Ilmassa on muutoksen tuntua, eivätkä enteet lupaa hyvää.

Tarinan alkutilanteen kuvaus kuulostaa mielivaltaiselta kasalta fantasiakliseitä, ja sitä se onkin. Luettuani romaanin loppuun en voi kuin ihmetellä, miksi ihmeessä olen 14-vuotiaana tuhlannut tuntikaupalla aikaani tällaiseen kirjallisuuteen. Tapahtumien kaari onnahtelee ja kompastelee pahasti. Juoni siksakkaa miten tykkää, eikä lukijan kannata koskaan muodostaa ennakko-odotuksia tulevien tapahtumien suhteen, sillä kirjassa voi tapahtua – ja tapahtuukin – melkein mitä tahansa.

Pahinta teoksessa on kuitenkin käytetty tyyli. Kirjan (käännös)kieli on kammottavan huonoa: täynnä lapsellisia adjektiiveja ja adverbejä, hankalia lauseenvastikkeita ja turhia johtoverbejä. Tästä ei voine syyttää suomentajaa – en usko, että teksti olisi yhtään sen mukavampaa luettavaa alkukielellä. Suomentajaa sopii sen sijaan moittia välimerkkivirheistä, joita mahtuu puoleen tuhanteen sivuun  melkoisesti. Hän muun muassa käyttää yhdysmerkkiä ajatusviivan tilalla ja noudattelee repliikkien ja osin myös lauseenvastikkeiden yhteydessä englannin pilkkusääntöjä.

En malta olla heittämättä tähän Jalavan kustantaman suomennoksen takakansitekstiä, joka kertoo omaa kieltään kirjan sisällöstä:

Lohikäärmepeitsi.
Satujen hirviöt. Tarinat, joita kerrottiin lapsille.
Mutta nyt lohikäärmeet ovat palanneet Krynniin. Sota ja hävitys uhkaavat koko valtakuntaa.
Toivo herää – sininen kristallisauva kauniin barbaarinaisen käsissä. Joukko pitkäaikaisia ystäviä ryhtyy sankareiksi pakon edessä.
Ritari ja barbaari, soturi ja haltiamainen kääpiö, tietäjä ja musta maagikko aloittavat vaarallisen etsinnän jonka kohteena on – legendaarinen lohikäärmeensurma, ase joka surmaisi lohikäärmeet.
Syyshämärän lohikäärmeet on ensimmäinen osa maailmankuulusta Dragonlance-trilogiasta. Dragonlance on myös suosittu fantasiapeli.

Tämä on varmaankin huonoin takakansiteksti, joka olen koskaan lukenut. Silti se tulee kaikessa kehnoudessaan kuvanneeksi romaanin sisältöä hämmästyttävän hyvin.

Takatekstissä on jokunen selkeä asiavirhe, mikä viittaa siihen, että tekstin kirjoittaja ei ole lukenut romaania. En tiedä, ketä haltiamaisella kääpiöllä tarkoitetaan – Flint Tulivasarassa ei ainakaan ole mitään haltiamaista. Lisäksi porukan ainoa maagikko eli Raistlin ei suinkaan ole tämän kirjan tapahtumien aikaan musta velho, vaan kantaa toistaiseksi punaista kaapua. (Olen itse kokenut Dragonlancelle ominaisen jaottelun mustaan, punaiseen ja valkoiseen magiaan yhtenä koko sarjan kiinnostavimmista yksityiskohdista, ja siksi tällainen kämmy kirjan takakannessa pistää pahasti silmään.) Ja että oikein ”lohikäärmeensurma, ase joka surmaisi lohikäärmeet”? Miten tyhmänä tekstin kirjoittaja lukijoita oikein pitää? Epätäydellisistä virkkeistä ei liene tarpeen edes mainita.

Koko Dragonlance-sarja on syntynyt Dungeons & Dragons -roolipelikampanjoiden innoittamana. Nuorempana en tiennyt roolipeleistä tuon taivaallista enkä siksi osannut nähdä sarjan romaaneissa roolipelien vaikutusta. Olen nyt parin roolipelikampanjan verran viisaampi ja osaan nähdä tietyt romaanien piirteet nimenomaan roolipelikontekstia vasten. Voin kuvitella, miltä Caramonin, Raistlinin tai Lauranan hahmolomakkeet näyttävät. Ymmärrän, miksi hahmot ovat sellaisia kuin ne ovat ja miksi tarinalinjan eteneminen on niin hapuilevaa ja epäjohdonmukaista: sellaisia roolipelien tarinalinjat usein ovat. Milloin tahansa voi tapahtua (melkein) mitä tahansa – ainakin ulkopuolisen tarkastelijan näkökulmasta. On sitten eri asia, millaista johdonmukaisuutta pelinjohtaja ja pelaajat tarinassa näkevät. Ulkopuoliselle (eli tässä tapauksessa lukijalle) tuo johdonmukaisuus ei välttämättä näyttäydy kovin selkeänä.

Dragonlance on yhdessä David Eddingsin tuotannon kanssa pitkälti syyllinen siihen, että fantasiakirjallisuutta pidetään nykyään halpana ja tyyliltään alhaisena kirjallisuuden lajina. Sitä Dragonlance nimenomaan on: epäuskottavaa ja huokeaa, genrekirjallisuutta huonoimmillaan. Arvaatte varmaankin, luenko Kronikoiden toista ja kolmatta osaa. Näin jälkikäteen voin todeta, että minun olisi kannattanut Kronikoiden sijaan tarttua johonkin teokseen, joka keskittyisi selkeämmin Caramonin ja Raistlinin hahmoihin, esimerkiksi jompaankumpaan Raistlin-kronikkaan tai johonkin Legendat-sarjan osaan. Näiden hahmojen kautta olisi nuoruuden lukuhetkiin voinut saavuttaa vahvemman yhteyden.

Vaikka Syyshämärän lohikäärmeet on kehnoin romaani, jonka olen lukenut vuosikausiin, nuoruuden fantasiaihastuksien pariin palaaminen kutkuttaa edelleen. Yläastevuosina tuli kahlattua läpi myös Forgotten Realms -romaaneja. Pidin erityisesti Elaine Cunninghamin Drowprinsessa-sarjasta, mutta luin myös joitakin R. A. Salvatoren Drizzt Do’Urden -romaaneja. Jos jotakin näistä? Vaikkapa Musta haltia -sarjan aloitusosa Kotimaa? Tai Cunninghamin Drowin tytär? Toisaalta voisi olla  hyvä lukea tähän väliin jotakin muuta kuin bulkkifantasiaa, jottei uskoni lajityypin laatuun romahda kokonaan. Mielessä on päällimmäisenä George R. R. Martinin Valtaistuinpeli-sarjan aloitusosa, jolle olisi jo sopiva lukuhaasteslottikin mietittynä. Myös Andrzej Sapkowskin Noituri kiinnostaa kovasti – ei vähiten The Witcher III: The Wild Hunt -pelin takia. – Palataan näihin ehkä myöhemmin.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s