Vielä on tämän vuoden Oscar-voittajia koluamatta. Birdman (Yhydsvallat 2014) sai odottaa kai näin kauan sen vuoksi, etten ole kauhean innoissani ohjaaja Alejandro González Iñárritun aiemmista elokuvista… joista olen itse asiassa nähnyt ainoastaan Amores Perrosin ja Babelin. 21 grammaa on kiinnostanut aina, mutta tilaisuuksia sen näkemiselle ei yksinkertaisesti ole ollut. Asia täytyy oikaista mitä pikimmiten. Biutifulin konsepti taas ei herätä vähääkään mielenkiintoa, joten se saa jäädä minun osaltani katsomatta jatkossakin.
Birdman on elokuva fiktiosta ja elämästä. Entinen tähtinäyttelijä Riggan Thomson (Michael Keaton) on heittänyt hyvästit Hollywoodille ja ohjaa nyt näyttämödebyyttiään Broadwaylla. Vanhat roolityöt huippusuosituissa Birdman-supersankarielokuvissa seuraavat kuitenkin Riggania kaikkialle. Vaikka elokuvasarjan viimeisestä osasta on jo aikaa, yleisö ja toimittajat kyselevät jatkon perään. Birdman-elokuvien herättämän innostuksen rinnalla näytelmäprojektin saama huomio näyttää sangen vaatimattomalta.
Ei ole vieras ilmiö, että nuoruuden hittiroolit jäävät varjostamaan näyttelijöiden uraa. Tavallaan Riggania näyttelevälle Michael Keatonillekin on käynyt näin: moni muistaa hänet ennen kaikkea Batman-elokuvista. Rigganin ja Birdmanin välinen sidos on kuitenkin paljon voimakkaampi. Birdmanista on kehittynyt Rigganille sivupersoona, joka vaatii Riggania jättämään Broadwayn ja palaamaan Hollywoodiin tekemään neljännen Birdman-elokuvan. Ja aivan kuin pään sisällä supattavassa lintumiehessä ei olisi tarpeeksi, on Riggan saanut sivupersoonaltaan myös tämän supervoimat. Riggan siis kykenee – tai ainakin luulee kykenevänsä – muun muassa levitoimaan ja siirtämään esineitä koskematta niihin.
Rigganin suhde Birdmaniin on ristiriitainen. Toisaalta hän haluaa unohtaa nuoruutensa supersankarikohellukset ja keskittyä vakavan taiteen tekemiseen. Birdman edustaa hänelle tyhjänpäivästä massaviihdettä, joka ei pysty koskettamaan katsojia. Vuodet kuitenkin vierivät, Rigganin iho veltostuu ja rutistuu. Birdman ei vanhene, onhan hän fiktiivinen olento. Hän tarjoaa Rigganille avaimen ikuiseen nuoruuteen ja jopa pieniä väläyksiä siitä, miltä tuntuu hallita kaoottista maailmaa. Birdman ylevöittää Rigganin jumalankaltaiseksi olennoksi.
Birdmanin ontologinen status on elokuvan maailmassa tarkoituksella monitulkintainen. Katsoja saa ristiriitaisia vihjeitä siitä, onko Rigganilla oikeasti supervoimia, vai onko kyse pitkälle edenneestä psykoosista. Selvää on, että osa elokuvan kohtauksista on Rigganin subjektiivisuuden vääristämiä – mutta kuinka suuri osa? Tämä on tärkeä kysymys myös elokuvan loppuratkaisun kannalta.
Moni elokuvien, musiikin tai kirjojen ystävä jakaa kulttuurin tuotteet julmasti kahteen laariin: viihteellisiin massatuotteisiin ja tosi taiteeseen. Samastuin itsekin nuorempana tällaiseen ajattelutapaan. Olin kiinnostunut taide-elokuvasta ja klassikoista; blockbusterit ja kotimaiset hittielokuvat olivat minulle tyhjänpäiväistä roskaa. Välillä vastaan tuli kiusallisia rajatapauksia: mites Tarantino, onko se roskaa vai taidetta? Entä Hitchcock, joka oli aikansa massaviihdettä ja jota nykyään kunnioitetaan suurena taiteilijana? En tajunnut, että nykypäivän klassikkoelokuvista suurin osa on ollut oman aikansa hittejä – ja että moni tämän päivän menestyselokuva on tulevaisuuden klassikko. Entäpä halpoja ja korneja genretuotantoja tehtailevat ohjaajat, joiden elokuvissa tuntuu kuitenkin olevan sitä jotakin, esimerkkinä vaikkapa Dario Argento? Rajaa tosi taiteen ja viihteellisen roskan välillä ei oikeasti ole olemassa – näin nykyään ajattelen. On vain elokuvaa, musiikkia, kirjallisuutta.
Poloinen Riggan on kuitenkin jumittunut taide vs. roskaviihde -ajattelun limboon. Onneksi Birdman tietää paremmin ja pyrkii vakuuttamaan Rigganin siitä, että kaupallisesti kunnianhimoinen, massayleisöille suunnattu tuotanto voi olla merkityksellinen. Sen sijaan tosi taidetta edustava näytelmä, joka ei kiinnosta ketään, ei myöskään merkitse kellekään mitään. Teoksen merkitys syntyy vasta, kun se kohtaa yleisönsä. Mikä merkitys siis on teoksella, jota kukaan ei näe? Itse olen luopunut täysin kaikenlaisista art pour l’art -henkisistä ajatuksista. Taidetta tehdään (tai pitäisi tehdä) yleisölle. Ei ole järkeä tehdä taidetta, jota kukaan ei halua katsoa tai kuulla. Oikeastaan se ei ole taidetta lainkaan: taide on vuorovaikutusta, eikä vuorovaikutusta synny ilman yleisöä.
Onneksi tekeillä olevan näytelmän suhteen asiat eivät näytä sentään näin synkiltä. Rigganin ohjauksesta ollaan kiinnostuneita, ja tekijäporukan motivaatio on korkea. Rigganin parikymppinen tytär Sam (Emma Stone), joka häärää teatterituotannossa assistenttina, lausuu kuitenkin kriittisen sanan. Samin vuodatus on elokuvan teeman kannalta niin keskeinen, että siteeraan häntä pitkän kaavan kautta:
You’re doing a play based on a book that was written 60 years ago, for a thousand rich old white people whose only real concern is gonna be where they go to have their cake and coffee when it’s over. And let’s face it, Dad, it’s not for the sake of art. It’s because you want to feel relevant again. Well, there’s a whole world out there where people fight to be relevant every day. And you act like it doesn’t even exist! — — You’re the one who doesn’t exist. You’re doing this because you’re scared to death, like the rest of us, that you don’t matter. And you know what? You’re right. You don’t. It’s not important. You’re not important. Get used to it.
Yleensä Samin ikäisillä ihmisillä on suuret luulot itsestään ja siitä, millaisen jäljen he tulevat maailmaan jättämään. Samin ja Rigganin kohdalla asetelma on kääntynyt päälaelleen. Nuoren Samin ymmärrys ihmisyksilön merkityksettömyydestä lähenee jo inhorealismia, Riggan puolestaan haluaa vielä eläkeiän kynnykselläkin epätoivoisesti tehdä vaikutuksen ympäröivään maailmaan. Kai tämä heijastelee aikaamme: ehkä Y-sukupuolvelle ominainen usko yksilön merkitykseen kerää Z-sukupolvelta – johon myös Sam kuuluu – vain räkäiset naurut.
Ehkäpä siis Rigganin uran merkittävimmät teot todella olivat kaupallisuuden ehdoilla toteutetut Birdman-massatuotannot, jotka ovat keränneet valtavasti katsojia ja vakiintuneen fanikunnan. Ehkäpä Birdman tekee oikein paukuttaessaan tätä ajatusta Rigganin kalloon. Samalla hän kuitenkin ajaa Riggania epäilyttävien kaikkivoipaisuusfantasioiden äärelle. ”You are a god”, supattaa Birdmanin käheä ääni Rigganin korvaan. Tämä harha lienee ominainen monille taiteilijoille: fiktion maailmaa luodessaan sitä voi helposti erehtyä luulemaan itseään jumalaksi.
Taiteilijat eivät kuitenkaan ole ainoa joukko, joka harhailee oman elämänsä merkityksen perässä – myös kriitikoilla on vaikeaa. Birdmanissa kriitikoiden ammattikuntaa edustaa Tabitha Dickinson (Lindsay Duncan), joka on veemäisyydessään ja kaikkivoipaisuudessaan valitettavan kliseinen kriitikkohahmo. Silloin, kun elokuvissa tai kirjallisuudessa törmätään kriitikoihin, ovat he lähes poikkeuksetta a) erittäin vaikutusvaltaisia ja b) äärimmäisen katkeria – ilmeisesti sen vuoksi, etteivät itse ole menestyneet valitsemallaan taiteenalalla, vaan joutuvat tyytymään muiden töiden arvosteluun. Tavallaan Tabithaa käy sääliksi. Hänen mahdollisuutensa vaikuttaa ja olla tärkeä ovat vielä pienemmät kuin Rigganin – tämä voikin selittää hänen aggressiivisuutensa.
(En tiedä, miten asiat ovat ns. suuressa maailmassa, mutta ainakaan Suomessa edes arvostetuimmilla kriitikoilla ei ole mitenkään murskaavaa vaikutusvaltaa yksittäisten teosten vastaanottoon ja menestykseen – ei yhdelläkään taiteenalalla. Mitä katkeroitumiseen ja sen syihin tulee, tässä voi ainakin tiettyjen kriitikoiden kohdalla olla jotain perää. On tosin sanottava, että taiteilijoiden taipumus esittää kriitikot katkerina voi niin ikään kummuta – ja todennäköisesti usein kumpuaakin – katkeruudesta. Mikään ei ole surullisempaa katsottavaa kuin esikoiskirjailija, joka itkee uunituoreen Hesarin kulttuurisivujen äärellä.)
Birdman on paperilla täysin järjetön elokuva – ja tarkoitan nyt elokuvalla elokuvaa tuotannollisena konseptina: asiana, joka läpikäy esituotannon, tuotannon ja jälkituotannon vaiheet, joka käsikirjoitetaan, näytellään ja kuvataan, jota markkinoidaan ja esitetään yleisöille, ja jonka lipuista ja tallenteista maksetaan rahaa. Birdmanin lajityyppi ja konsepti ovat horjuvia ja epämääräisiä. Kyse on tavallaan komediasta (jopa mustasta sellaisesta), tavallaan draamasta, tavallaan fantasiasta, ehkäpä tragediastakin. Mukana on alusta loppuun vahva metaelokuvallinen aspekti. Hämmästyttävän pitkinä otoksina kuvatut kohtaukset nojaavat ennen teatterin traditioihin: mikä tapahtuu, se tapahtuu, eikä asiaa ryhdytä siistimään leikkauksen keinoin. Tällaisen sillisalaatin ei yksinkertaisesti pitäisi toimia, mutta se toimii, ja voi hitto että toimiikin hyvin.
Rigganin työstämä näytelmä pohjautuu muuten Raymond Carverin novelliin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. WSOY julkaisi novellin osana novellikokoelmaa jo 80-luvulla. Painokoneet pääsevät laulamaan Carverin nuotissa jälleen tänä syksynä, kun Sammakko julkaisee novellin nimeä kantavan niteen. En tiedä, onko kyse pelkästä Mistä puhumme -novellista vai WSOY:n julkaiseman suomennoskokoelman uusintapainoksesta. En malta kuitenkaan olla pohtimatta, onko Birdmanilla kenties ollut vaikutusta Carver-suomennosten kysyntään. Vaikkei yksittäinen elokuva pystyisikään mullistamaan kenenkään elämää, voi sillä olla kaupallista merkitystä: se voi kasvattaa tiettyjen kirjallisten teosten myyntiä. Kituva kirja-ala kiittää näistä murusista, jotka varisevat digitaalisten viihdemuotojen juhlapöydästä. – Minusta Carverin teoksen näyttämöversio vaikuttaa Birdmanin perusteella niin pateettiselta, että pysyn novellista kaukana jatkossakin.
Kerrankin voin olla Oscar-komitean kanssa vahvasti samaa mieltä: Birdman nappasi pystin parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, alkuperäiskäsikirjoituksesta ja kuvauksesta. Uskon, että Birdman on melkein millä mittapuulla tahansa paras vuonna 2014 ensi-iltaan tullut elokuva.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 