Neiti Aika (2019) arvostelu – Kuin kyyneleet sateeseen

Neiti Aika (2019)

Neiti Aika (2019) on dokumenttielokuva siitä, mitä jää jäljelle ihmisen elämästä, kun hän itse astuu näyttämöltä syrjään. Sen keskeisiä teemoja ovat muisti sekä tavallisen ihmiselämän erityislaatuisuus ja katoavaisuus.

Neiti Ajan ohjaaja Elina Talvensaari ostaa perheineen asunnon Helsingin Käpylästä. Asunnossa on aiemmin asunut ikääntynyt nainen, joka on kuollut ja jonka omaisuutta kukaan ei ole huolinut itselleen. Nainen on asunut viimeiset vuotensa yksin, eikä hänellä ei ole elossa olevia läheisiä.

Naisen tavarat jäävät Talvensaarelle. Hän hylkii vieraan, kuolleen naisen esineitä, muttei silti raaski heittää niitä pois. Esineet alkavat vetää häntä puoleensa, ja lopulta hän sukeltaa naisen tavaroihin pää edellä: valokuvakansioihin, kirjeisiin ja päiväkirjoihin.

Ohjaaja Talvensaaren tutkimusmatka Sirkka-Liisan elämään alkaa käpyläläisestä kerrostaloasunnosta.

Kuolleen naisen tavaroissa banaali ja arkinen yhdistyvät suureen ja merkittävään. Asunnossa on astioita, itse tehtyjä säilykkeitä, irtonaisia nappeja – ajan patinoimia käyttöesineitä, joihin ei liity sen suurempaa symboliikkaa. Ja sitten on tavaraa, jotka ovat äärettömän henkilökohtaisia, suorastaan historiallisia. On päiväkirja, jonka lukko on rikottu. Muovirasiaan on työnnetty tytön hiuspuntit, jotka on sidottu yhteen lettinauhalla.

Syntyy dokumentti, joka on elegia tuntemattomalle, kuolleelle naiselle. Nainen saa nimen ja kasvot: hän on Sirkka-Liisa, syntynyt vuonna 1915. Tuikitavallinen nainen, jossa ei ole sinänsä mitään erikoista tai kiinnostavaa. Silti Talvensaaren esittämät kysymykset herättävät meissä piinallisen uteliaisuuden, joka liittyy naisen yksinäisyyteen. Kuinka hän on päätynyt tilanteeseen, jossa kukaan ei peri hänen irtaimistoaan? Miksi hän on yksin? Millaista hänen elämänsä on ollut? Onko hän vetäytynyt muiden seurasta tarkoituksella ja tietoisesti, vai onko hän eristynyt huomaamattaan?

Hiljalleen kysymyksistä tulee vielä tarkempia. Sirkka-Liisan valokuvissa toistuvat  nuori tyttö ja mies. Mitä heille on tapahtunut? Mikä on ollut Sirkka-Liisan suhde heihin? Ovatko he kuolleet, ja jos, niin milloin? Mihin?

Neiti Ajasta voidaan hahmottaa kaksi aihetta: Sirkka-Liisan elämä ja ohjaaja Talvensaaren matka, jossa hän luo eteensä kuvaa Sirkka-Liisasta. Sirkka-Liisa itsessään ei ole kovin kiinnostava dokumentin aihe, vaikka hänen elämänsä on ollut vaiherikas ja vaikka siihen on mahtunut dramaattisiakin käänteitä. Vielä kiinnostavampi on Talvensaaren tutkimusmatka Sirkka-Liisan tavaroihin ja muistoihin. Hän rakentaa naisesta mysteerin ja pyrkii sen jälkeen ratkaisemaan sen.

Sirkka-Liisa Käpylän-kotinsa parvekkeella

Talvensaari puhuu dokumentissa halustaan muistaa nainen, jota hän ei ole koskaan tavannut tai tuntenut. Tämä on tietenkin paradoksi: eihän ihminen voi muistaa mitään tai ketään sellaista, mikä ei ole ollut hänen omassa elämässään läsnä. Muistaminen on Talvensaarelle mahdotonta, mutta se ei estä häntä luomasta mielessään kuvaa Sirkka-Liisasta. Tuo kuva ei ole muisto, vaan pikemminkin rekonstruktio.

Sirkka-Liisasta on jäljellä paljon konkreettista: valokuvia, kirjeitä, päiväkirja, muistoesineitä. Hän on elänyt aivan toisin kuin nuorempien sukupolvien edustajat. Kun minä kuolen, en jätä jälkeeni sellaista tavaramäärää kuin Sirkka-Liisa. Minulta ei jää valokuvakansiota, ei ehkä kirjeitäkään, tuskin päiväkirjoja. Elän elämääni niin, että jättämäni merkit ovat luonteeltaan lähinnä digitaalisia.

En ole aivan varma, katoavatko digitaaliset jäljet nopeammin vai hitaammin kuin konkreettiset esineet. Whatsappin ja Messengerin pikaviestit on muotoiltu nopeasti, ne ovat täynnä lyöntivirheitä ja puolihuolimattomasti muotoiltuja virkkeitä – niitä ei voi verrata Sirkka-Liisan kauniilla käsialalla kirjoitettuihin kirjeisiin. Ne eivät ole kenenkään ulkopuolisen tavoitettavissa – sähköiset merkinnät eivät siirry perintönä irtaimiston ohessa.

Talvensaari rakentaa Sirkka-Liisan jäämistöstä elegiaa.

Siitä olen iloinen. En kestäisi tällaista tonkimista. En myöskään ole varma siitä, mitä Sirkka-Liisa ajattelisi Talvensaaren dokumentista. Sirkka-Liisa ei pyytänyt päästä elokuvateatterien valkokankaille. Toisaalta hän ei ole keskuudessamme asiaa harmittelemassa, joten voi hyvällä syyllä kysyä, onko asialla ylipäätään merkitystä. Olemmeko vastuussa kuolleille siitä, mitä ja keille heistä puhumme? Talvensaari ei juuri pohdi tätä kysymystä ääneen, vaikka on varmasti vatvonut sitä tuotantoprosessin aikana.

Yksin kuoleminen on länsimaisessa yhteiskunnassa arka paikka – kauhukuva, jonka kukaan ei halua lankeavan omaksi osakseen. Sirkka-Liisan yksinäisyys ei kuitenkaan ole lainkaan yksiselitteistä. Dokumentin alussa me säälimme häntä: maailman hylkäämää naista, jonka tavarat ja muistot eivät kelpaa kellekään, vaan päätyvät satunnaisen tuntemattoman käsiin. Tuntia myöhemmin me tiedämme paremmin ja ymmärrämme, että yksin eläminen ja yksin kuoleminen ovat kaksi tyystin eri asiaa.

Jokainen meistä kuolee jonakin päivänä. Ja jokaisen meistä kohdalla tulee se hetki, kun joku elossa oleva ihminen ajattelee meitä viimeistä kertaa. Sen jälkeen me katoamme todella.

Sirkka-Liisa muistetaan Talvensaaren dokumentin ansiosta hetken aikaa pidempään. Vuosien ja vuosikymmenien saatossa myös tämä todiste hänen olemassaolostaan kuitenkin vajoaa digitaalisen massan alle, ja vielä tulee hetki, kun se katsotaan viimeistä kertaa. Sen jälkeen Sirkka-Liisan elämä katoaa lopullisesti, kuin kyyneleet sateeseen.

*****

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s