Darren Aronofsky on yksi niistä harvoista yhä aktiivisista Hollywood-ohjaajista, joilla näyttää olevan paitsi tyylin ja elokuvakerronnan tajua, myös jonkinlaista syvää näkemystä siitä, millaista on olla ihminen kaikkiallisuudessa. Aronofskyn elokuvissa on oivallusta, joka parhaimmillaan yltää suorastaan nerouden rajoille. Olen pitänyt tähän mennessä lähes kaikista hänen elokuvistaan. π (Yhdysvallat 1998) on järkyttävän vahva debyyttielokuva miehestä, joka on liian älykäs tähän maailmaan. The Fountain (Yhdysvallat 2006) on jotain niin outoa ja syvää, etten silloin parikymppisenä tytönhupakkona varmasti tajunnut sen olennaisinta sisältöä (ja siksipä olisi jo korkea aika katsoa tämä uudestaan. Hmm, tässähän voisi olla ainesta syksyn Kirjastokinon aloituselokuvaksi.). The Wrestler (Yhdysvallat 2008) on sekin outo, näennäisesti yhdentekevä ja hölmö tarina yhdentekevästä ja hölmöstä ihmisestä – ja silti siihenkin on saatu voimakasta ihmeen ja mysteerin tuntua. Black Swan (Yhdysvallat 2010) on todella komea elokuva sekin, Aronofskyn tähänastisista töistä kenties tasapainoisin ja muodollisesti puhtoisin.

Ainoastaan Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream, Yhdysvallat 2000) ei minun mielestäni istu pakkaan. Tämä oli itse asiassa ensimmäinen näkemäni Aronofskyn ohjaus, ja ennakko-odotukset elokuvaa kohtaan olivat melko olemattomat. Myös Sielunmessu on toki elokuvallisesti ja muodollisesti kaunis kokonaisuus. Teiniangstin keskellä rypevänä nihilistityttönä innostuin myös tarinasta, mutta nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin, se ei enää oikein lämmitä. Aronofskyn muihin elokuviin verrattuna Unelmien sielunmessu jää pinnalliseksi rupeloinniksi maailman kamaluudesta. (Unelmien sielunmessu on muuten näköjään ainoa Aronofskyn elokuva, jolle levittäjät ovat vaivautuneet keksimään suomenkielisen nimen. Etenkin Black Swanin ja tämän uusimman elokuvan, johon tullaan ihan kohta, nimille olisi saatu hyvät käännökset vaikka Google Translatorilla. The Fountain ja The Wrestler olisivat ehkä vaatineet enemmän kekseliäisyyttä.)

Ja sitten tultiin vuoteen 2014. Aronofskyn tähän mennessä heittämällä kallein ja samalla ensimmäinen eeppiseksi elokuvaksi tai spektaakkeliksi luokiteltava teos, Noah, tärähti teattereihin. Puitteet ovat mahtipontiset: Tarina-aines on suoraan Raamatusta, ja pääosaa esittää kaikkien mörriköiden kuningas Russell Crowe. Elokuvaa esitettiin niin IMAX- kuin 3D-formaateissa. Aronofskyn aiemmistakin elokuvista, ennen kaikkea The Wrestleristä, on helppo löytää Raamattu-kytköksiä, joten tarinavalinta ei sinänsä tule järkytyksenä. Sen sijaan 3D-spektaakkeli ja Russell Crowe ovat jotain sellaista, mitä en Aronofskyltä olisi odottanut.

Nooan tarina lienee kaikille ala-asteen uskontotunneilta tuttu, joten sitä ei liene tarpeen kerrata. Vanhaa tarinaa on tietenkin tulkittu ja mukailtu, jotta siitä saataisiin 2010-luvun katsojan näkökulmasta kiinnostava. Tämän tarinaversion taustalla on suorastaan syväekologisia ajatuksia: elokuvassa vedenpaisumus nähdään paitsi Jumalan toimeenpanemana ihmeenä, myös ympäristökatastrofina, jonka ihminen on aikaansaanut omalla törttöilyllään. Samalla pohdiskellaan ihmiskunnan sukupuuton mahdollisuutta – aihe, joka onkin ollut syväekologisissa keskusteluissa ja kirjoituksissa paljon esillä.

Elokuvassa, jonka yhteys Raamattuun on näin eksplisiittinen, on riskinsä. Periaatteessa Raamatun tarinamateriaalissa on mahdollisuutta vaikka millaiseen riettauteen ja gornoon – näitä mahdollisuuksiahan Mel Gibson tavallaan hyödynsi omassa The Passion of the Christ -eepoksessaan (Yhdysvallat 2004). Gibsonin elokuvan raakuutta kritisoitiin aikanaan, mutta loppujen lopuksi juuri se taisi lykätä elokuvan niin voimakkaaseen nosteeseen. Toki myös yleisesti ottaen korkeilla tuotantoarvoilla oli varmasti osansa elokuvan menestyksessä. (Itsekin arvostan tätä elokuvaa, joskaan en ainakaan suoralta kädeltä osaa edes sanoa, minkä takia.)

Noahissa alkutekstistä tehty tulkinta on kankea ja naiivi. Ekologiset kysymykset ovat tärkeitä, mutta auta armias, kuinka vaikea niitä on käsitellä fiktiossa ilman, että mukaan tulee imelää sivumakua. Juuri näin Noahissa on ikävä kyllä käynyt. Sekä raamatullinen tarina että siihen punottu ekologinen viesti on runnottu elokuvaan liian kirjaimellisina. Lopputulos on suorastaan kökkö.

Visuaalisesti elokuva on parhaimmillaan kiinnostava, pahimmillaan tunkkainen ja ankea. Odotin, että vedenpaisumuksesta olisi saatu vähän enemmän estetiikkaa irti. Toisaalta elokuvan alkupuolella esiintyvät Vartijat (engl. Watchers, raamatunkäännöksissä on ymmärtääkseni käytetty nimitystä Katselijat) ovat niin visuaalisesti kuin äänellisesti tavattoman sympaattisia ja hauskoja hahmoja. (Mieleen tulee Peter Jacksonin tulkinta enteistä Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogiassa.) Pidin Vartijoiden syntytarinaa kovin kiinnostavana. En tiedä, esiintyykö se myös Raamatussa – tuskin ainakaan aivan tällaisenaan.

Elokuvassa toistuu kolme raamatullista perusmotiivia: käärme, omena ja veljessurma, joka laajenee kuvaamaan kaikkea ihmisten välistä väkivaltaa. Näiden kolmen motiivin yhteys esitellään katsojalle sopivan verkkaisessa montaasissa. Myöhemmin aiheet toistuvat huomattavasti viitteellisemmin, joskus yksi kerrallaan, joskus kaikki yhdessä. Ne kohtaukset, jotka näitä viittauksia sisältävät, ovat kuvauksen ja leikkauksen kannalta elokuvan ehdottomasti parasta antia. Myös tarinan kannalta nämä segmentit ovat kiinnostavia: niiden kohdalla irtaudutaan kankeasta raamatuntarinasta ja saadaan mukaan abstraktia, yleisinhimillistä sanomaa.

Montaasien ja ylipäätään aika nokkelan leikkauksen ansiosta elokuvan tähtimäärää nousee vielä yhdellä.

*****

Noah DVD @ Discshop
Noah BD @ Discshop
Noah 3D BD @ Discshop