Kohta 18 (Suomi 2012) ei herättänyt kummoisia odotuksia: taas yksi epätoivoa ja angstia kylvävä, nuorten miesten holtitonta panemista kuvaava nuorisokuvaus, oletan? Niin voisi trailerin perusteella arvella, mutta ei. Kyseessä on varsin laadukas ja hyvällä maulla toteutettu nuorisoelokuva. Elokuvassa ei keskitytä kuvaamaan mukagloriöösiä biletystä ja sikailua, vaan varsin tavallisten helsinkiläispoikien varsin tavallista elämää.
Elokuvan viisi hemmoa – Joni, Karri, Pete, André ja Akseli – tasapainoilevat kukin tyylillään täysi-ikäisyyden rajamailla. Voice-over-kertoja Joni kuvaa kaveriporukkaa tiiviiksi sakiksi, joka selviytyy mistä vain, joten odottaa voisi, että elokuvassa nähtäisiin, kuinka nuorukaiset seikkailevat yhdessä testosteronihuuruissaan pitkin pääkaupunkia. Näin ei kuitenkaan tapahtu, vaan jätkiä kuvataan kutakin erikseen. Kaava toistuu jokaisen kundin kohdalla: aluksi Joni luonnehtii tyyppiä lyhyesti, mitä seuraa noin vartin minuutin mittainen kuvaus kundin perhe-elämästä. Elokuvan ensimmäisen tunnin aikana saadaan siis käydyksi läpi neljän jätkän kotikuvaukset. Jonin omaa tilannetta kuvataan hieman pidempään. Lisäksi aivan elokuvan lopussa jätkät nähdään vihdoin muutamissa kohtauksissa koko porukalla.
Kuvauksissa painottuu erityisesti se, kuinka rikkonaisia tämän päivän perheet ovat. Vain yhden kundin vanhemmat ovat edelleen yhdessä – loput neljä ovat joko erokodeista tai lehtolapsia. Yksittäisistä kuvauksista kaikkein koskettavimpana ja kiinnostavimpana pidän Andrén (Karim Al-Rifai) elämästä kertovaa jaksoa. Mitä perhekuvioihin tulee, Andrélla on käynyt kenties huonompi tuuri kuin kellään muulla. Hänen äitinsä on kiinnostunut lähinnä dokailusta ja pokailusta, joten pikkuveli Max jää Andrén kaitsettavaksi – ei mikään helppo homma, kun jääkaappi hehkuu tyhjyyttään eikä rahaa ole. Andrésta tulee pikkuveljelleen isä ja omalle äidilleen jonkinlainen pojan, miehen ja isän sekava hybridi. Skenaariossa olisi loistavat mahdollisuudet Aku Louhimiehen elokuville tyypilliselle angstiselle mässäilylle, mutta siihen ei onneksi tällä kertaa ole sorruttu.
Kohta 18 kuuluu niihin elokuviin, joissa tarinan rooli on suorastaan mitätön. Sen vahvuudet ovat ennen kaikkea tiiviissä tilannekuvauksissa ja hahmojen luomisessa. Koska jokaiseen päähahmoon keskitytään lyhyen jakson aikana kunnolla, pojat erottuvat lopulta taustojensa ja persoonallisuuksiensa kautta toisistaan hyvin.
Dialogi on suurimmaksi osaksi sujuvaa, mutta välillä tiksuu ja töpähtelee. Epäluontevia, kapulakielisiä repliikkejä on eksynyt sinne tänne. Välillä henkilöhahmot jäävät saippuasarjatyyliin toistamaan jotakin omaa tunnetilaansa alleviivaavaa hokemaa, vaikka hahmon fiilis käy ihan hyvin ilmi kontekstista ja nonverbaalista ilmaisusta. Lisäksi jotkin sinänsä hauskat kohtaukset kytkeytyvät muuhun elokuvaan ja henkilöhahmojen persooniin kovin huonosti. Elokuvan alussa nähtävä tilanne, jossa Karri kuuntelee jääkiekon MM-kisojen selostusta autoradiosta, on hyvä esimerkki tällaisesta kohtauksesta.
Tämäntyyppisillä elokuvilla on usein taipumusta tarpeettomiin ja surullisiin ylilyönteihin. Ne kumpuavat yleensä siitä uskosta, että nuorten miesten elämässä ja aivoissa ei ole muuta kuin seksiä. Toki heräävällä libidolla on nuoren miehen elämässä suuri rooli, mutta en liene väärässä väittäessäni, että myös muut elämänalueet aiheuttavat päänvaivaa: on kouluhuolia, seurustelusuhteita, kaveriporukoita, päihdekokeiluja ja tietenkin yhteenottoja vanhempien kanssa. Kohta 18 ottaa huomioon aikuiseksi kasvavan pojan elämän ongelmakentät laajalla skaalalla eikä keskity vain siihen ilmeisimpään asiaan eli krampinomaiseen onanointiin ja keskikaljanmakuiseen suhraukseen tyttöjen kanssa. Elokuvassa kyllä vilahtaa pariin otteeseen sitä itseään eli male frontal nuditya. En osaa päättää, kuinka tähän pitäisi suhtautua. Sensaationhakuisuutta vai puolivahingossa tapahtuneita lipsahduksia? Tosiasia nyt kuitenkin on se, että alastomia miehiä ei yleensä länsimaisissa elokuvissa kuvata siten, että ne strategisimmat paikat näkyvät, joten tekijöiden pitäisi pystyä tällaiset ratkaisut ainakin periaatteessa aina perustelemaan.
Elokuva on ohjaaja Maarit Lallin ensimmäinen kokoillan elokuva. Tämä tuntuu aluksi hämmentävältä – kuinka ensikertalainen voi saada aikaan näinkin hyvää jälkeä? Lallilla on kuitenkin pitkä tausta lyhytelokuvien ja televisiosarjojen ohjaajana ja käsikirjoittajana. Ei tätä yllätyksenä voi pitää, sillä elokuvan hajajuonisuudessa on tiettyä televisiosarjamaisuutta. Sittemmin elokuvan pohjalta työstettiinkin neliosainen televisiosarja, joka esitettiin Ylellä melko tarkalleen vuosi sitten. Sarjaa en ole nähnyt, ja näkemättä se taitaa jäädäkin.
Kohta 18 on parhaita näkemiäni kotimaisia nuortenelokuvia. Ei tämä Täältä tullaan, elämä -klassikon tasolle yllä, mutta aika läheltä liippaa.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 