Tapio Kotkavuori: Saatanan mustat nahkasiivet, eli Sodoman 104 päivää, eli San Franciscon päiväkirja (Voimasana 2004, 1. painos)
Lukuhaasterasti: 28. Kirja, jonka nimessä on väri
Mistä saatu: lainaksi ystävältä (kiitos, saat ensi viikonloppuna takaisin!)
Muuta mainittavaa: Esipuhe luettavissa Athanathonin katalogista.

Outo tammikuu: kaksi ensimmäistä loppuun lukemaani kirjaa edustavat ei-fiktiota, näillä näkymin myös kolmas. Yöpöydälläni makaa eräs järjettömän huonosti ja valitettavan runsassanaisesti kirjoitettu romaani, jonka pohjalta on tehty eräs järjettömän hyvä elokuva (uteliaat näkevät kirjan nimenkin tuosta oikean laidan sivupalkista Goodreads-vimperosta). Romaani on niin tacky, etten jaksaisi lukea sitä loppuun, ja siksi olen tarttunut muihin vaihtoehtoihin hanakammin.

Huomaan jo nyt, että kirjoittamalla ei-fiktiota edustavista kirjoista tulen kertoneeksi itsestäni paljon enemmän kuin fiktiivisiä teoksia (romaaneja, elokuvia) käsitellessäni. Tämä on vähän pelottavaa ja vie tätä blogia sellaiseen suuntaan, johon en välttämättä haluaisi sen luisuvan. Tämän tekstin aiheena olevan kirjan kannalta olisi ehkä aiheellista tehdä oma positioni aihepiirin kentällä selkeämmäksi, mutta sitä en haluaisi tehdä – enkä osaisikaan, sillä eihän minulla oikeastaan ole mitään positiota.

Viimeinen kirja, jonka luin viime vuonna, oli Tapio Kotkavuoren Vasemman käden polku (2004). Koin, että Kotkavuoren tuotantoon tutustuminen oli hyvä aloittaa siitä – Saatanan mustat nahkasiivethän on eräänlainen kommenttiraita ja taustoitus Vasemman käden polulle. Siksi en osaa oikein käsitellä Nahkasiipiä sivuamatta myös Vasemman käden polkua. Vasemman käden polun roolia painotetaan myös Nahkasiipien takakansitekstissä: ”[Vasemman käden polku] ilmestyessään järisytti monen suomalaisen luutuneita asenteita — –”. Minulle jää kyllä vähän epäselväksi, mihin tässä viitataan. Mikäli kyse on taannoisesta kirjastoepisodista, tuntuu ilmaisuvalinta lievästi sanottuna liioittelevalta. (Sensuuria harjoittavien kirjastotätien asenteet tuskin järisivät ensinkään pelkkää kantta ja sisällysluetteloa vilkaisemalla.)

Suurin Vasemman käden polusta irti saamani oivallus ei itse asiassa liittynyt sen enempää Setin temppeliin (jota Kotkavuori tuolloin edusti) tai kaikkiallisuuden todelliseen kokoonpanoon, vaan laajemmin länsimaisen okkultismin kenttään. (On aivan selvää, että tämä kertoo enemmän minusta ihmisenä kuin Vasemman käden polusta kirjana.) Olen aiemmin silkkaa ajattelemattomuuttani ohittanut suomalaislähtöisen Azazelin Tähden linjaukset oikean ja vasemman käden polkujen yhdistämisestä ja ajatellut, että kyseisen seuran toiminta on todellisuudessa selvästi vasempaan päin kallellaan. Antakaa anteeksi, ystäväni. Kotkavuoren kirjoituksia vasten Azazelin Tähden filosofia alkoi hahmottua omassa mielikuvituksessani toisenlaisella tavalla kuin ennen – tavalla, jonka olisi pitänyt olla minulle itsestäänselvyys. (Tämä siis siitä huolimatta, että Kotkavuori ei kirjoituksissaan viittaa Azazelin Tähteen – ei ainakaan suoraan.) Puolustaudun: en ihan oikeasti ole perehtynyt vasemman käden tietä edustaviin järjestelmiin, sillä en ole koskaan kokenut sellaisiin minkäänlaista vetoa. Kuinka erottaa kolibri härkäsammakosta, jos ei aivan kunnolla tiedä, miltä härkäsammakko näyttää?

Ja tämän naurettavan pitkän prologin jälkeen itse asiaan. Tiesin jo ennen kirjan avaamista, että saan Nahkasiivistä paljon enemmän irti kuin Vasemman käden polusta. Nahkasiipien esitystapa on rennompi ja elämänmakuisempi – sillä on lihaa luidensa ympärillä. Omalla tavallaan kirja on suorastaan leikkimielinen: Kotkavuoren piirrokset ja muut visuaaliset lisät tekevät kokonaisuudesta mukavasti kasuaalin. Tästä minä pidän. En jaksa nahistella ihmisten kanssa maailmankatsomuksellisista asioista – en oikeastaan enää jaksa edes lukea niistä, sillä kieli ei tämän maailman todellista luonnetta kovin hyvin tavoita. Mieluummin tutustun ihmisiin yksilöinä, persoonallisuuksina, olentoina. Siihen kieli on ihan kohtuullisen kelvollinen väline, ja siihen meidän on tyydyttävä.

Nahkasiivet kuvaa Kotkavuoren San Franciscossa viettämää, noin kolmen kuukauden mittaista ajanjaksoa, jonka raameissa hän kirjoitti Vasemman käden polun. Päiväkirjamaiset merkinnät kuvaavat miehen rutiineja: joogaa ja mustaa kahvia aamuisin, kirjoittamista ja lukemista, tapaamisia ystävien, setiläisten ja thelemistien kanssa. Tekstissä on piirteitä niin turistioppaista ja matkakertomuksista (San Franciscon ympäristöä ja maamerkkejä kuvaillaan melko runsaasti) kuin filosofisesta esselehdinnästäkin (Kotkavuori tuntuu änkeneen Nahkasiipiin sellaisia oivalluksen roippeita, jotka eivät Vasemman käden polkuun ole mahtuneet).

Vasemman käden polun esipuheessa muistaakseni painotetaan, että teksti on kirjoittajalleen hyvin henkilökohtainen. Minun on hieman vaikea nähdä tätä itse tekstin sisällöstä, mutta ehkä voin jollain tavalla ymmärtää, mitä tällä tarkoitetaan – onhan kyse Kotkavuoren omasta selonteosta koskien sellaisesta maailmankatsomuksellista hahmotelmaa, joka leimaa hänen omaa persoonallisuuttaan. Sen sijaan Nahkasiipien henkilökohtaisuus on hyvin näkyvää ja konkreettista – positiivisella tavalla. Sosiaalipornoon tai muuhun liialliseen paljasteluun tekstissä ei kuitenkaan mennä. Kotkavuoren vaimo Beth jää tekstissä aika etäiseksi hahmoksi, mikä on kirjoittajalta varsin ymmärrettävä ratkaisu. Lisäksi Kotkavuori jättää – varmaankin aivan tietoisesti – mainitsematta, miksi hän päättää muuttaa takaisin Suomeen (tämä minua olisi ihan oikeasti kiinnostanut, mutta ehkä syyt ovat olleet liian henkilökohtaisia kirjassa mainittaviksi).

Nahkasiipien rento henkilökohtaisuus heijastuu ennen kaikkea siihen, että Kotkavuoren ajattelu tuntuu sujuvan jotenkin liukkaammin, kun hän saa päästää oman itseytensä ihan reilusti rivien väliin.  Tällä tavalla hänen ajattelustaan alkaa löytyä todella ilahduttavia piirteitä:

Itsen reduktio materiaaliseksi olennoksi, jonka itsen kokemus olisi ikään kuin kaiken päällä kimaltelevaa illuusiota, on samaa kuin väittäisi, ettei radiotaajuuksia ole olemassa jos radiosta katkaistaan antenni. Ihminen ei vain ole radio tai antenni, vaan myös se maailman kaunein ääni, jota tuo radio soittaa. (Nahkasiivet, s. 111)

Myös kirjan viimeisen kappaleen ensimmäinen lause on kaunis:

Maailman tärkein asia on Rakkaus. (Nahkasiivet, s. 230)

Ah. Mitä tähän voi sanoa? (Itse olisin tosin jättänyt muun kappaleen pois ja lopettanut kirjan tähän virkkeeseen. Syvät totuudet vesittyvät liiasta retorisesta pyörittelystä. – Taidan olla oikeasti todella inhottava ihminen: toinen kirjoittaa Rakkaudesta, ja minä nitisen jostain retorisista mitättömyyksistä. Muistiin itselle: relaa hei vähän.) Tämän myötä oma lukukokemukseni voi summata plusmerkkiseksi: näköjään omalla ja Kotkavuoren ajattelulla onkin kaikesta huolimatta yhteinen pohja. Se riittäköön.