Tiny Shoulders (2018), Mansfield 66/67 (2017) ja Leaving Neverland (2019) arvostelu

Otetaas pari poimintaa Yle Areenan valikoimasta. Kaikki alla esitellyt dokumentit ovat tällä hetkellä (toukokuu 2019) katsottavissa Yle Areenassa. Dokumenttien yhdistävänä teemana on se, että ne kaikki käsittelevät populaarikulttuurin ikoneita kriittiseen sävyyn.

Tiny Shoulders, Rethinking Barbie (2018)

Tiny Shoulders, Rethinking Barbie (2018)

Tiny Shoulders, Rethinking Barbie-dokumentti kuvaa Barbie-nuken syntyä, sen läpikäymiä muutoksia ja merkityksiä, joita tähän pieneen muoviseen nukkeen on vuosikymmenien saatossa liitetty. Dokumentissa kuvataan Barbie-nukkeja valmistavaa Mattelia äärimmäisen myönteisessä valossa. Olisikin hauska tietää, kenen aloitteesta ja millaisella premissillä dokumenttia on alun alkaen ryhdytty tekemään. Dokumentin suuri tarinan kaari ei kuvaa niinkään Barbien historiaa, vaan vuonna 2016 julkaistua suurta uudistusta, jossa Barbien perinteinen keho sai rinnalleen kolme uutta vartalotyyppiä: muodokkaan, siron ja pitkän.

Olisi omituinen sattuma, jos itsenäinen dokumenttiryhmä olisi ottanut Matteliin yhteyttä dokumentin tiimoilta juuri silloin, kun Mattel valmisteli Barbie-brändin merkittävää uudistusta. Ei mene läpi. Veikkaanpa siis, aloite dokumenttiin on tullut Mattelin suunnalta.

Dokumentissa haastatellaan lähes ainoastaan naisia, ennen kaikkea nimekkäitä kirjoittajia ja feministejä (Gloria Steinem, uu-uuuuuh! <3) sekä Barbien suunnittelu- ja markkinointiosastojen henkilöstöä. Tämä onkin loogista: Barbie on ensisijaisesti tyttöjen suosima lelu, ja siksi on luonnollisesta, että siitä puhuvat nimenomaan entiset tytöt, nykyiset naiset.

Heillä on Barbiesta sekä hyvää että pahaa kerrottavaa.

Otetaan ensimmäiseksi ne pahat. Barbieta on syytetty vuosien saatossa ulkonäköpaineiden luomisesta ja yksiulotteisen kauneusihanteen vahvistamisesta. Barbie on pitkä, hoikka ja valkoinen. Hänen vartalonsa malli on täysin epärealistinen ja elinkelvoton. Joitakin Barbie-malleja voi syyttää myös suhteellisen omituisen naiskuvan edistämisestä: esimerkiksi vuonna 1992 julkaistu Teen Talk Barbie oli ohjelmoitu lausumaan virkkeitä kuten ”Math is class tough!” ja ”Let’s plan our dream wedding”. Yörgh.

Ja sitten ne hyvät. Barbie on alusta lähtien ollut nimenomaan itsenäisen, työssäkäyvän naisen kuva. Hän ei ole ydinperheen kiltti äiti, vaan sinkkunainen, jonka auto ja talo on ostettu omalla rahalla. Käsikynkässä saattaa olla Ken-nukke tai sitten ei. Mattel on nuken varhaisista vuosista lähtien valmistanut hyvin monenlaisissa ammateissa toimivia nukkeja: on astronautti-Barbie, lentoemäntä-Barbie, lääkäri-Barbie, muotisuunnittelija-Barbie, valokuvaaja-Barbie, Olympia-voittaja-Barbie, yritysjohtaja-Barbie… ”Naisten työt” painottuvat Barbien ammattivalinnoissa, mutta mukana on runsaasti positiivisia yllätyksiä. Tytöt pystyivät projisoimaan omia tulevaisuuden haaveitaan ja suunnitelmiaan Barbieihin. Barbie ei ollut pelkkä nukke – se oli myös esikuva, ikoni.

Mattel on hyvin tietoinen Barbie-brändiinsä liittyvistä ristiriidoista. PR-henkilöt, markkinointitiimit ja suunnittelijat tekevät työtään äärimmäisellä varovaisuudella. Välillä heitä käy jopa sääliksi: tekivät he mitä tahansa, osa yleisöstä vihaa ja kritisoi heitä. Pelissä on myös paljon rahaa. Jokainen uudistus voi maksaa perhanasti. Toisaalta se vasta maksaa, jos uudistuksia ei tehdä – Barbie uhkaa unohtua lelulaatikon pohjalle.

Barbien suunnittelijat ovat raskaassa taloudellisessa vastuussa työstään. Vaikka nuken suunnittelijat haluaisivat tehdä kuinka edistyksellisiä ja monimuotoisia leluja, on yleisön mielipide otettava huomioon. Dokumentissa tuodaan esille, että Barbielle on suunniteltu muodokkaampaa vartaloa jo monta kertaa aiemminkin. Suunnitelmat ovat kuitenkin tyssänneet siihen, että lapset eivät ole pitäneet mallikappaleiden runsaammista muodoista, vaan ovat kutsuneet sitä ”läskiksi”.

Tällaista on markkinatalous. Turha valmistaa kehopositiivisia asenteita promotoivaa nukkea, jolla kukaan ei halua leikkiä.

Tiny Shoulders haisee vahvasti Mattelin markkinointimateriaalilta. Toisin kuin varsinaiset mainokset, sitä voidaan esittää yleisradiokanavilla. Kriittisempi dokumentintekijä olisi varmaankin ottanut käsittelyyn myös Barbien (ja koko modernin leluteollisuuden) valmistukseen liittyvät eettiset haasteet. No, ne nyt jäivät – silti se on dokumenttina ilahduttavan monipuolinen.

Tiny Shoulders on katsottavissa Yle Areenassa.

Mansfield 66/67 (2017)

Mansfield 66/67 (2017)

Siirrytään sitten muovi-Barbeista tosielämän Barbiin eli näyttelijätär Jayne Mansfieldiin, joka menehtyi kummallisessa auto-onnettomuudessa vuonna 1967 vain 34-vuotiaana. Mansfieldin elämä oli yhtä merkillinen kuin hänen kuolemansa. Hänessä yhdistyvät monet seikat, jotka harvoin kohtaavat: Hän oli viiden lapsen äiti ja ”huora”, joka esitteli fyysisiä avujaan Playboyn sivuilla ja elokuvissa. Hän oli viaton kuin nukke, ja vietti silti aikaa Church of Satanin perustajan ja Saatanallisen Raamatun kirjoittajan Anton LaVeyn kanssa. Hän menestyi – näin väitetään – hyvin yliopisto-opinnoissa ja oli lahjakas viulisti, mutta valitsi kuitenkin julkisuudessa ”tyhmän blondin” roolin.

Mansfield hakeutui jatkuvasti juhlien keskipisteeksi ja kerjäsi toisinaan huomiota suorastaan epätoivoisesti. Silti hänen todellisesta luonteestaan ja ajatuksistaan tiedetään tuskin mitään. Siksi hänestä on myös vaikea kertoa mitään. Tämän myöntävät auliisti myös Mansfield 66/67 -dokumentin tekijät, jotka luonnehtivat elokuvaa sanoin ”a true story based on rumour and hearsay”.

Mansfield on eräänlainen liioiteltu ja materialistinen versio Marilyn Monroesta. Monroen kehossa ei loppujen lopuksi ollut mitään järin erikoista – hänen vartalonsa oli kaunis, mutta se ei tehnyt hänestä kuuluisaa. Karisma teki Marilynista legendan. Mansfieldin kohdalla on toisin: hänen suosionsa perustui pitkälti hänen fyysisille avuilleen ja karikatyyrinomaiselle hahmolleen. Hän osasi yhden roolin, jota hän esitti uransa alusta loppuun asti – niin elokuvissa kuin vapaa-aikanaan. Mansfieldiin verrattuna Marilyn on huiman monipuolinen näyttelijä.

Mansfieldin jälkeen saimme Mamie van Dorenin ja Anna Nicole Smithin, sitten Lindsay Lohanin. Maailma muuttuu vuosikymmen toisensa jälkeen kamalammaksi.

Mansfield 66/67 kuvaa tähden viimeisiä elinvuosia. Hänen uransa parhaat hetket olivat jo jääneet taakse. Hän liukui huonosta parisuhteesta toiseen, yritti parhaansa mukaan pitää nimensä otsikoissa ja huolehtia viidestä lapsestaan. Sitten hän tutustui Anton LaVeyhyn. Mitä sen jälkeen tapahtui, sitä kukaan tuskin osaa varmaksi sanoa.

Oliko Mansfieldilla ja LaVeylla suhde? Kirosiko LaVey Mansfieldin puolison? Oliko Mansfieldin tapaturmainen kuolema LaVeyn syytä? Pelastiko LaVey loitsuillaan Manfieldin pojan, joka oli vähällä kuolla leijonan hyökättyä tämän kimppuun? Irtosiko Mansfieldin pää auto-onnettomuudessa, vai pelkkä päänahka, vai ainoastaan peruukki?

Oliko Mansfield satanisti? Vai oliko hänen ja LaVeyn välinen ystävyys sittenkin molemmille osapuolille vain julkisuustemppu, jonka ansiosta molemmat saivat otsikkotilaa?

Mansfield 66/67 osaa esittää hyviä kysymyksiä, mutta vastauksia se ei juuri tarjoa. Mansfield pysyy mysteerinä. Tämä johtuu pitkälti siitä, että dokumentin puhuvilla päillä ei ole kovinkaan paljon sanottavaa. Juuri kellään haastateltavista ei ole omakohtaista kosketuspintaa Mansfieldiin. On vaikea ymmärtää, millä kriteereillä heidät on mukaan otettu.

Dokumentin mittaan toistetaan muutamaa jo aivan liiankin laajalle levinnyttä väärinkäsitystä satanismista. Onneksi LaVeyn hahmoa osataan sentään kommentoida kriittisesti. Olenkin kummastellut, kuinka kukaan voi ottaa tosissaan julkisuudenkipeää satanistia, joka pukeutuu lasten Halloween-asuun ja todistelee omaa rankkuuttaan pitämällä lemmikkileijonaa kellarissaan.

Osa mysteereistä on parhaimmillaan silloin, kun yritykset etsiä niihin ratkaisua osoittautuvat sitkeistä yrityksistä huolimatta täysin turhiksi.

Mansfield 66/67 on katsottavissa Yle Areenassa.

Leaving Neverland (2019)

Leaving Neverland (2019)

Otetaan loppuun muutama sana vuoden kohudokumentista eli Leaving Neverlandista. Moni luulee, että Leaving Neverland on dokumentti Michael Jacksonista, mutta ei – oikeasti se on dokumentti lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Michael Jackson on pelkkä houkutin – se ripaus glamouria ja unelmaa, joka tarvitaan vetämään yleisöjä elokuvateattereihin. Kukaan ei mene katsomaan dokumenttia, jonka ensisijaisena vetonaulana on lasten hyväksikäyttö.

Dokumentti on rakennettu Wade Robsonin (s. 1982) ja James Safechuckin (s. 1978) haastatteluiden varaan. Molemmat pojat tapasivat Jacksonin alle 10-vuotiaina ja ystävystyivät tämän kanssa 1980-luvun lopulla. Samalla myös poikien perheet lähentyivät Jacksonin kanssa. Poikien oli vaikea käsittää, mitä tapahtuu: Jackson oli molemmille tärkeä idoli ja ihailun kohde, ja yhtäkkiä tämä suorastaan ylimaallinen olento halusikin ystävystyä heidän kanssaan. Myös poikien vanhemmille tilanne on ollut hämmentävä – olihan Jackson ajan suurin poptähti, joka yhtäkkiä toivotti koko perheen tervetulleeksi kotiinsa.

Hiljalleen Jackson alkoi kuitenkin lähennellä poikia. Safechuck oli 10-vuotias, kun Jackson alkoi kohdistaa tähän seksuaalisia tekoja, Robson puolestaan vain 7-vuotias. Molemmat kuvaavat suhdetta Jacksoniin romanttiseksi: he olivat ensin Jacksonin ystäviä, sitten rakastajia. Kumpikaan ei tekojen tapahtumahetkellä kokenut, että asiassa olisi varsinaisesti mitään väärää, eikä tekoihin liittynyt väkivaltaa. Jackson päätti suhteensa poikiin näiden tultua teini-ikään.

Dokumentin kenties suurin ansio on se, kuinka se kuvaa hyväksikäytön henkisiä seurauksia. Hyväksikäyttöä on vaikea tunnistaa, koska uhri ei välttämättä oireile lainkaan silloin, kun hyväksikäyttöä tapahtuu. Näin kävi myös Robsonin ja Safechuckin tapauksessa: ahdistus, masennus ja univaikeudet tulivat vasta aikuisena.

Minun on vaikea ymmärtää niitä kriittisiä ääniä, jotka syyllistävät poikien vanhempia. Dokumentissa kuvataan uskottavasti, kuinka Jacksonista tuli poikien perheystävä. Vanhemmat olivat aina tervetulleita Neverlandiin, ja koko perhe nautti Jacksonin seurasta. Jackson ei ollut ”tuntematon”, vaan pikemminkin kuin sukulainen: tuttu, ystävällinen, luotettava. Siinä, että lapset jätettiin toisinaan yksin hänen kanssaan, ei tuntunut vanhempien mielestä olevan mitään outoa – se olisi sama asia kuin lapsi olisi jätetty sukulaisen hoiviin.

Lisäksi maailma oli 1980-luvun lopulla erilainen kuin tänä päivänä. Tietoisuus pedofilian ja lasten hyväksikäytön suhteen oli huomattavasti vajavaisempaa kuin tänä päivänä.

En malta olla sanomatta paria sanaa myös sukupuolesta – sillä sukupuoli vaikuttaa aivan varmasti monien kokemukseen dokumentista, halusi asiaa myöntää tai ei. Parasta, mitä voimme tehdä, on tunnistaa ja tunnustaa oma asenteellisuutemme. Minussa dokumentti herätti seuraavan asenteen: olisiko asiasta tehty näin iso numero, jos Jacksonin uhrit olisivat olleet tyttöjä? Moni tuntuu (ehkä alitajuisesti) ajattelevan, että vanhemman miehen (hetero)seksuaaliset teot tyttöä kohtaan olisivat vähemmän paha juttu kuin (homo)seksuaaliset teot poikaa kohtaan. Mukana on todennäköisesti aimo annos vanhaa kunnon homokammoa.

Naisten ja tyttöjen kokemukset seksuaalirikoksista eivät herätä kaikissa ymmärrystä eikä välttämättä edes empatiaa. Osalla suuresta yleisöstä reaktiot ovat varmaankin päinvastaisia – ehkäpä joidenkuiden on vaikea ottaa Robsonin, Safechuckin ja muiden Jacksonin hyväksikäyttämien poikien kertomuksia todesta sen vuoksi, että seksuaalirikoksen uhrin rooli on ikään kuin varattu tytöille. Eikä se mikään ihme ole: tilastojen mukaan tytöt joutuvat seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi paljon todennäköisemmin kuin pojat. Jokainen hyväksikäyttökokemus on yksilöllinen, ja olisi väärin spekuloida sitä, kummalle sukupuolelle hyväksikäyttökokemukset ovat raskaampia.

Leaving Neverland on katsottavissa Yle Areenassa.

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari (1971) arvostelu

Otfried Preusler: Mustan myllyn mestari (1971)
Otfried Preusler: Mustan myllyn mestari (1971)

Mustan myllyn mestari (Krabat, engl. The Satanic Mill) on nuortenkirja, ja silti se yhä vain kiinnostaa, vaikka käyn pian neljättäkymmentäni. Romaani kertoo 1600-luvulla Saksassa (”Saksassa”) eläneestä Krabatista ja hänen kokemuksistaan salatieteisiin keskittyvän koulun  eli Mustan myllyn oppilaana. Se on estetiikaltaan ja aiheeltaan synkkä, ja kirjaa lukiessani pohdin taas kerran, onko tämä liian rankkaa kamaa nuorille lukijoille. Ei kai sitten. Ehkäpä tämä teos on Noidan käsikirjan tavoin joillekin lukijoille portti kauhukirjallisuuden ja muun synkemmän taiteen saralle.

Varhaisteini-ikäinen orpopoika Krabat alkaa nähdä toistuvasti unta, jossa salaperäinen ääni kehottaa häntä matkaamaan Schwarzkollmin mustaan myllyyn. Aluksi Krabat ei välitä oudosta unesta, mutta kun se toistuu, hän päättää matkustaa myllylle. Kun hän saapuu perille, hänet ottaa vastaan kalpea, yksisilmäinen mestari, joka tarjoaa Krabatille oppipojan paikkaa. Krabat suostuu ja liittyy myllyn muiden oppipoikien joukkoon.

Pian Krabatille käy ilmi, että oppipojan tehtäviin ja opintoihin kuuluu paljon muutakin kuin arkisia myllyn töitä. Kaikki 12 oppipoikaa saavat myllyn perustehtävien lisäksi oppia salatieteissä. Myllyn ympärillä leijuu salaperäinen ja pelottava aura. Se muuttuu entistäkin mustemmaksi, kun myllylle saapuu ”herra Serkku”, joka tuo jauhatettavaksi säkkikaupalla – ei suinkaan jyviä, vaan ihmisten luita ja hampaita.

Mustan myllyn elämä on eristäytynyttä ja yksinäistä. Läheisten kylien asukkaat karttavat myllyä, eikä yksikään talonpoika tai isäntä käy sillä jauhattamassa jyviään. Mistä ihmeestä sitten tulevat jyvät, joita oppipojat jauhavat joka päivä hiki päässä, ja minne valmiit jauhot menevät – sitä ei teoksessa kerrota.

Jokaisessa käänteessä mestari vaatii oppipojiltaan uskollisuutta ja ehdotonta alistumista. Toisaalta myös mestari joutuu alistumaan ”Serkulle”, joka taitaa olla itse paholainen. – Mustan myllyn mestarissa musta magia ei siis näyttäydy sellaisena vapaana omien tavoitteiden toteuttamisena, jollaisena se usein hieman, eh, toisenlaisissa kirjoissa kuvataan.

Myllyn vuosi noudattelee säännönmukaista kiertoa. ”Serkku” ilmaantuu säännöllisin väliajoin myllylle jauhattamaan luita. Joka pääsiäinen oppipojat viettävät yönsä paikalla, jolla joku on kuollut väkivaltaisesti. Myös jouluun ja uuteenvuoteen liittyvät tietyt tarkkaan säännellyt rituaalit. Jokaisen vuoden lopussa oppipoikien määrä vähenee yhdellä – ja jokaisen vuoden alussa saapuu uusi kokelas täydentämään oppipoikien lukumäärän kahteentoista.

Kiehtovinta Mustan myllyn mestarissa on maailma, jonka kerronta maalailee lukijan mieleen. Myllyn maailmassa vallitsevat vahvat kontrastit: musta ja valkoinen, varjo ja valo, paha ja hyvä. Ilmassa leijaileva jauho saa oppipoikien ja mestarin ihon hehkumaan valkoisena. Kontrastien kirkkaammat alueet saavat kuitenkin vain vähän tilaa myllyn upottavien varjojen keskellä.

Mustan myllyn mestarin keskeisin teema on valta. Oppipojille tarjotaan magian oppituntien myötä mahdollisuutta saavuttaa valtaa ympäröivään maailmaan ja toisiin ihmisiin nähden. Magian avulla he selviytyvät raskaista myllyn töistä vähemmällä ponnistelulla – Mind over Matter. Toisaalta magiassa edistyminen vaatii jatkuvaa alistumista. Kukaan oppipojista ei ole tosiasiassa oman itsensä herra, vaan joutuu vannomaan jatkuvasti uskollisuuttaan mestarille.

Äkkiseltään mieleeni ei tule toista lapsille tai nuorille suunnattua teosta, jossa käytettäisiin näin vahvasti magian ja satanismin suuntaan ojentavaa kuvastoa. Juuri tämä herätti oman kiinnostukseni lapsena, ja varmaankin samasta syystä olen tullut lukeneeksi kirjan kannesta kanteen vuosien varrella ainakin kolme kertaa.

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari (Krabat, 1971)
Lukuhaasterasti: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä.

Deprogrammed (2015) arvostelu

deprogrammed
Deprogrammed (2015)

Deprogrammed (Yhdysvallat 2015) on dokumentti kulttienvastaisesta liikkeestä ja deprogramming-tekniikasta, joilla kulttien aivopesemiä (tai ”aivopesemiä”) nuoria on saatu takaisin ”normaalin elämän” pariin. Elokuvan kerronta keskittyy deprogramming-tekniikan luojaan Ted Patrickiin. Patrickin mukaan kultit ”ohjelmoivat” eli aivopesivät ja ”kidnappasivat psykologisesti” nuoria, jotka menettivät vapaan tahtonsa ja muuttuivat kulttien orjiksi. Ainoa keino näiden nuorten auttamiseksi oli Patrickin mukaan purkaa ohjelmointi, joka oli juurrutettu nuoren mieleen aivopesun myötä.

Dokumentti alkaa 90-luvun alussa kuvatulla arkistomateriaalilla: maitopartainen 14-vuotias Matthew on juuri vapautunut satanistisen kultin ikeestä Ted Patrickin avulla. Arkistopätkän jälkeen saamme kuulla, että Matthew on dokumentin ohjaaja Mia Donovanin velipuoli, ja näemme, mitä hänelle kuuluu vuonna 2015 eli noin 20 vuotta ohjelmoinnin purkamisen jälkeen. Vaikuttaa siltä, että deprogramming ei ole vaikuttanut Matthew’n elämän kulkuun lainkaan positiivisesti. Ohjaaja Donovanin syyt dokumentin tekoon ovat henkilökohtaisia: Hän on seurannut velipuolensa ohjelmoinnin purkua ja sen jälkivaikutuksia lähietäisyydeltä. Nyt hän tahtoo on ymmärtää Ted Patrickia ja hänen metodiaan.

Ted Patrick on hyväntahtoinen ihminen. Hän uskoo vilpittömästi siihen, että kultit pyrkivät systemaattisesti aivopesemään nuoria ja tekemään näistä orjiaan. Hän ajattelee, että deprogramming-tekniikka on ainoa keino, jolla aivopestyjä nuoria voidaan auttaa. Koska kyseessä on nuoren ihmisen kohtalo ja elämä, tarkoitus pyhittää keinot. Nuori voidaan Patrickin mielestä raahata deprogramming-sessioon vastentahtoisesti, ja häntä voidaan pitää vangittuna useita päiviä, kunnes alkaa näyttää siltä että ohjelmoinnin purku on onnistunut. Patrick oikeuttaa toimiaan myös sillä, että hän toimii ainoastaan nuoren vanhempien tai muun läheisen pyynnöstä ja kutsumana.

deprogrammed ted patrick
Ted Patrick on siirtynyt eläkkeelle.

Elokuvassa haastatellaan useita henkilöitä, joille Patrick on suorittanut ohjelmoinnin purkamisen. Heidän kokemuksensa ja mielipiteensä Patrickin tekniikasta vaihtelevat paljon. Osa kokee oman deprogramming-session vahingollisena ja jopa traumaattisena tapahtumana. Jotkut haastatellut pitävät tekniikkaa viallisena, mutta laskevat silti Patrickin ansioksi sen, että he pystyivät lähtemään kultista session jälkeen. Kukaan dokumenttia varten haastatelluista Patrickin ”potilaista” ei suhtaudu Patrickin tekniikkaan täysin kritiikittä. Kertooko tämä enemmän Patrickin ajatusten vastaanotosta vai dokumentin ohjaajan valinnoista, sitä on vaikea arvioida.

Erityisen kiinnostavaa Patrickin tekniikassa on se, millaisia yhteyksiä sillä on valtavirtaisiin kristillisyyden muotoihin ja erityisesti manaustraditioon. Patrickin suvussa on sekä metodisti- että baptistisaarnaajia, ja hän vaikuttaa ottaneen näiden retoriikasta vaikutteita. Lisäksi dokumentista saa sen käsityksen, että hän harjoittaa jotakin valtavirtaisen kristillisyyden muotoa. Nämä seikat herättävät paljon kysymyksiä. Miten deprogramming oikeastaan toimii? Mihin se perustuu? Miten sessio käytännössä etenee? Dokumenttiin on liitetty sessioissa kuvattua videomateriaalia, mutta ne tarjoavat vain pieniä väläyksiä tilanteesta, eikä suurempi kokonaisuus hahmotu.

Entä kuinka kultti määritellään? Mikä on kultin ja ”normaalin” uskonnollisen ryhmän ero? Miksi kristilliset kultit ovat vaarallisia, mutta tavanomaiset kristilliset ryhmät eivät? Nämä kysymykset jäävät dokumentissa vaille vastausta.

deprogrammed_arkisto
Dokumentissa on käytetty arkistomateriaalia 70-luvun deprogramming-sessioista.

Patrick ei näytä lainkaan ymmärtävän nuoruuteen liittyvää kapinahenkeä. Moni teini kapinoi kotinsa ja vanhempiensa arvomaailmaa vastaan etsimällä tietoa toisenlaisia arvoja edustavista ideologioista ja liikkeistä. Mitä voimakkaammin vanhemmat pyrkivät irrottamaan nuoren näistä kiinnostuksen kohteista, sitä vahvemmaksi kasvaa kapinahenki. Kun tähän väliin otetaan vielä Ted Patrick, joka vanhempien pyynnöstä kidnappaa nuoren, vangitsee tämän motellihuoneeseen ja yrittää painostaa tätä palaamaan vanhempien edustaman arvomaailman hellään huomaan, saadaan aikaan todella pahaa jälkeä.

Ted Patrickin ja deprogrammingin kultakausi oli 70-luvulla. Erityisesti Jonestownin joukkoitsemurha vuonna 1978 nostatti suuren yleisön mielenkiintoa Patrickin työtä kohtaan, ja asiakkaiden jono venyi venymistään. 1980-luvulla monet kultit hajaantuivat ja niihin liittyvä hysteria sai uusia muotoja. 90-luvun alku toi mukanaan Daavidin oksan. Samalla vanhempien epäluulo metallimusiikkia ja sen kuvastoa kohtaan kasvoi.

deprogrammed_matthew
Nuoruudenkokemukset ovat jättäneet Matthew’ihin jälkensä.

Se, että Patrick ylipäätään ryhtyi 90-luvulla soveltamaan deprogramming-tekniikkaa ”satanisteihin” ja ”saatananpalvojiin”, oli valtava virhe. Patrick oli aiemmin työskennellyt lähinnä 70-luvun hippikulttien ja muiden vastaavien liikkeiden parissa. Kenen tahansa pitäisi ymmärtää, että satanismi ja ”hevihommat” ovat hyvin erilaisia ilmiöitä kuin 70-luvun rauhan ja rakkauden kyllästämä henkisyys. Patrick sai aikaan melkoisesti vahinkoa jo 70-luvulla, ja 90-luvulla homma näyttää olleen vielä pahemmin hakusessa.

Jos dokumenttia varten haastateltuja Patrickin potilaita verrataan toisiinsa, yksi erottuu muista selvästi: Matthew. Vaikuttaa siltä, että Patrick on saanut kaikkein eniten vahinkoa aikaan nimenomaan Matthew’n kohdalla. On harmillista, että dokumentissa ei kerrota selväsanaisemmin siitä, mitä Matthew’lle tapahtui ”ohjelmoinnin purkamisen” jälkeen ja kuinka prosessi häneen vaikutti. Matthew’n koko olemus kertoo kuitenkin epäsuorasti siitä, että vaikutus ei ole ollut myönteinen.

Deprogrammed on kiinnostava dokumentti aiheesta, jossa omaa puoltaan on vaikea valita. Ted Patrick toimii kyllä ”potilaidensa” parhaaksi, mutta valitettavan usein hänen työnsä lopputulokset eivät vastaa hänen jaloja motiivejaan. Käytännössä kaikkein kiinnostavimmat kysymykset jäävät dokumentin mittaan ikävä kyllä käsittelemättä.

Deprogrammed on kirjoitushetkellä katsottavissa Netflixissä.

*****

Anton Szandor LaVey: Saatanallinen Raamattu (1969/2007) arvostelu

saatanallinen raamattu
Saatanallinen Raamattu (1969)

Anton Szandor LaVey: Saatanallinen Raamattu (The Satanic Bible, 1969, suom. 2007)
Lukuhaasterasti: 37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa.
Mistä peräisin: kirjastosta.

(Tämä teksti vilahti blogissa jo viime torstaina – olin epähuomiossa ajastanut kaksi tekstiä samalle julkaisupäivälle. Sori!)

Lukuhaasteen suorittaminen on edennyt viime aikoina nihkeästi. Tähän on kaksi syytä: 1) minulla on kesken lähes 500-sivuinen kirja, jota en haluaisi lukea loppuun, mutta jota en voi jättää keskenkään (tästä lisää myöhemmin), 2) alkukesästä vapaa-aika on kulunut lähinnä videopelien ja mökkielämän merkeissä. Juhannuksen tienoolla sain luku-urakoita sentään vähän eteenpäin. Viimeistään tässä vaiheessa on kuitenkin päivänselvää, että kaikkia lukuhaasteen kohtia en ehdi tänä vuonna suorittaa.

Anton Szandor LaVeyn pääteos Saatanallinen Raamattu valikoitui lukulistalle lähinnä tuleepa tämäkin luettua -periaatteella. Lisäksi maailman kiellettyjen kirjojen listalla ei yksinkertaisesti ole mitään järisyttävän mielenkiintoista. LaVeyn kirjan ansiot kiellettynä kirjana jäävät vaatimattomiksi: Saatanallinen Raamattu oli kielletty Etelä-Afrikassa vuosina 1973–1993. Tämä on pelkkää spekulaatiota, mutta luulenpa, että kirjoittajaa itseään tämä harmitti. Koska kyse on miehestä, joka tykkää korostaa omaa rooliaan väärinymmärrettynä kapinallisena ja vastarannankiiskenä, lienee hän toivonut, että kirja olisi vaivauduttu kieltämään edes yhdessä länsimaassa. Sama egoismin pullistama antagonistisyndrooma näyttää vaivaavan montaa muutakin vasemman käden polulla retkeillyttä kirjoittajaa.

Minulla on ollut aika selkeä käsitys LaVeyn filosofiasta jo toisen käden lähteiden perusteella. Saatanallisen Raamatun sisältö lähinnä vahvisti ja kirkasti entisestään tuota käsitystä. Vaikken edes teinivuosinani ollut mainittavan kiinnostunut satanismista, tulin väkisinkin tutustuneeksi sen moniin muotoihin ainakin pintapuolisesti: vietin hyvän siivun nuoruudestani black metalin parissa, eikä kyseisen alakulttuurin vaikutuspiirissä voi eristää itseään täysin satanismin vaikutuspiiriltä. Silti en ole kai koskaan tuntenut henkilökohtaisesti ketään, joka pitäisi itseään nimenomaan ns. laveylaisena satanistina. En usko, että kyse olisi oman tuttavapiirini suppeudesta – aika tuntui yksinkertaisesti tuolloin 2000-luvun alussa jo ajaneen LaVeyn ajatusmaailman ohi. Satanistiset ja vkt-painotteiset (vkt = vasemman käden tie, versus okt = oikean käden tie) suuntaukset ovat kehittyneet ja eriytyneet omiksi yhteisöikseen ja filosofioikseen sitten LaVeyn ”kultakauden”. Näistä asioista kiinnostuneille löytyy nykyään paljon jännempääkin luettavaa kuin LaVeyn perusteokset. Kokemukseni asiasta olisivat varmasti toisenlaisia, jos olisin kymmenen vuotta vanhempi.

Olen mieltänyt LaVeyn ansioiden perustuvan ennen kaikkea siihen, että hän nosti satanismin käsitteen julkisuuteen ennen kuin kukaan muu ehti sitä tehdä ja että hänen tuotannollaan oli joihinkuihin myöhempiin kirjoittajiin inspiroiva vaikutus.  Ja siihen ne ansiot taitavat aika pitkälti jäädäkin. On surullista, että Saatanallinen Raamattu on saatu suomennetuksi vasta vuonna 2007. Kirjan arvo tulee nimittäin ilmi lähinnä julkaisuajankohtansa kontekstissa: LaVeyn teos ja ajatusmaailma näyttäytyvät kiinnostavina ennen kaikkea 60-luvun vastakulttuurin ilmiöitä vasten.

Joku tätä silti lukee. Käytettyjen suomenkielisten Saatanallisten Raamattujen hinnat taitavat liikkua tällä hetkellä noin 50 euron tietämillä. (Tämä tosin voi kertoa myös lähinnä siitä, että suomenkielisestä käännöksestä on otettu huomattavan pieni painos. Jos niteiden lukumäärä on kolminumeroinen ja alkaa ykkösellä, ei ole mikään ihme, jos niteiden hinnat alkavat jossain vaiheessa nousta. – Väärinkäsityksien välttämiseksi: tämä on pelkkää arvelua, eikä minulla ole minkäänlaista faktatietoa suomennoksen painosmäärästä.) Itse jouduin kiirehtimään Saatanallisen Raamatun lukemista, koska joku oli tehnyt kirjaston ainoasta, jo hajoamisen merkkejä osoittavasta niteestä varauksen.

Saatanallisessa Raamatussa esitetty ajatusjärjestelmä ei oikeastaan ole edes mikään järjestelmä, vaan sekava läjä antikristillistä paasausta ja kiihkomielistä hedonismia. LaVeyn önkkäystä lukiessa miestä käy melkein sääliksi. Kyse on klassisesta antikristityn paradoksista: ollessaan anti-jotakin tulee aina sitoneeksi itsensä ja oman maailmankuvansa siihen, mitä nyt sitten vastustaakin. LaVeyn termistö ja ajattelutapa ovat lähinnä heijastelua ja vastareaktiota tiettyihin kristillisiin ja oikean käden polun traditioihin – tästä kertoo jo kirjan nimi, jonka molemmat sanaosat (saatanallinen ja Raamattu) ovat periytyneet nykyiseen kielenkäyttöömme nimenomaan kristinuskon kautta. LaVey on paljosta velkaa juuri maailmanuskonnoille, erityisesti kristinuskolle: ilman niitä hänellä ei olisi mitään, mitä vastustaa ja minkä varjolla pitää itsestään meteliä.

Mitä pidemmälle Saatanallista Raamattua lukee, sitä vakuuttuneemmaksi tulee, että LaVey ei edes yritä ymmärtää kovasti kritisoimaansa kristillistä uskoa. Hän näkee erilaisista elementeistä ainoastaan pintapuolen, jolloin ilmiöiden ja esimerkiksi ritualistiikan henkinen sisältö jäävät täysin huomaamatta. LaVeyn oma, eenokinkielisten loitsujen varaan rakentuva ritualistiikka näyttäytyy eräänlaisena vääristyneenä peilikuvana siitä, millaisena LaVey kristillistä ritualistiikkaa pitää: sekavana ja pömpöösinä höpöttelynä. Suuri osa ritualistiikassa käytetystä terminologiasta on muuten juutalais-kristillistä perää, joskin mukana on myös muista kulttuuripiireistä kantautuneita käsitteitä.

(Off-topic: Sinänsä on mielenkiintoista, kuinka vasemman käden polun edustajien suunnalta ollaan usein syyttämässä oikean käden polun toimijoita ulkokultaisuudesta ja tyhjistä rituaaleista – ja pian sen jälkeen kuvaillaan sivukaupalla, kuinka se tai tämä vasemman käden polun kulkijalle soveltuva rituaali suoritetaan. Yksityiskohtainen ulkoisten rituaalinen kuvailu ja ohjeiden antaminen vaikuttaa olevan pikemminkin vkt-suuntausten, ei okt:n ominaisuus. Siksi okt-suuntauksiin kohdistettu kritiikki tyhjänpäiväisestä ritualistiikasta ja vaatteilla koreilusta tuntuu hieman… erikoiselta.)

Palaan vielä siihen ymmärtämiseen.

”Valkoisen” ja ”mustan” magian välillä ei ole muuta eroa kuin ”valkoisten” maagikkojen omahyväinen tekopyhyys, syyllisyyden riivaama hurskaus ja itsepetos. – – Yksikään ihminen maan päällä ei tutki okkultismia tai metafysiikkaa eikä harjoita joogaa tai mitään muutakaan ”valkoiseen valoon” liittyvää tavoittelematta egon tyydyttämistä ja omaa voimaa. (s. 123)

Tässä LaVeyn oman katsantokannan rajoittuneisuus ja toisaalta rajaton omahyväisyys ja luottamus omaan kaikkitietävyyteen tulevat ehkä paremmin esille kuin missään muussa kirjan kohdassa. Sellainen okkulttinen tutkiskelu, joka ei tähtää egon tyydyttämiseen, ei tue LaVeyn omaa, varsin ahdasta ja rajoittunutta käsitystä valkoisen magian harjoittajista. Toisin sanoen: LaVeyn käsitys kristillisestä hengellisyydestä (tai hengellisyydestä ylipäätään) kertoo lähinnä LaVeysta ja hänen katsontakantansa rajallisuudesta, ei juuri muusta. Muurahainen ei ehkä ymmärrä, mitä sellaiset käsitteet kuten puunlatva tai vaikkapa valtameri tarkoittavat, muttei se tarkoita, että puilla ei olisi latvoja eikä maailmassa valtameriä.

En malta olla poimimatta kirjasta vielä toista suoraa sitaattia:

Satanismissakin käytetään pentagrammia, mutta koska satanismi edustaa ihmisen lihallisia vaistoja, tai hengellisyyden vastakohtaa, pentagrammi on käännetty ylösalaisin sopimaan täysin yhteen vuohen pään kanssa – –. (s. 148, lihavointi minun)

Siinähän se aika hyvin tuleekin sanotuksi: ”satanismi edustaa — hengellisyyden vastakohtaa”. Olisi muuten kiinnostavaa tietää, onko hengellisyys käännetty sanasta spirituality – sen kun voi kääntää paitsi hengellisyydeksi, myös henkisyydeksi, joiden välillä on vissi ero. Luulen, että kääntäjä on kyllä miettinyt tämän asian loppuun asti: ehkä LaVey ei sentään vastuta henkisyyttä, ainoastaan hengellisyyttä.

On helppo ymmärtää, miksi LaVeyn kirja on aikanaan ollut jossakin kielletty – jo sen nimi saa monissa piireissä hiukset pystyyn, raflaavasta kansikuvasta puhumattakaan. Mutta onko se vaarallinen? Ainoastaan yhdessä mielessä: se on ajanhukkaa. Pysykää Saatanallisesta Raamatusta kaukana, hankkikaa parempaa luettavaa.

Edit: Kirjoitin myöhemmin tälle tekstille eräänlaisen jatko-osan; se löytyy täältä.